Mannerheimin lastensuojeluliiton tekemän tuoreen kartoituksen mukaan köyhät nuoret syrjäytyvät monella tavalla. Mitä sitten on nuorten köyhyys? Taloudellisilla mittareilla köyhyys tietenkin tarkoittaa sitä, ettei ole käytettävissä riittävästi rahaa perustarpeiden tyydyttämiseksi; laajempi köyhyyden määritelmä lähtee siitä, ettei ole varaa normaaliksi katsottavan elämäntavan ylläpitämiseen.
Kaikilla nuorilla ei tietenkään ole omia - siis omalla työllä hankittuja - tuloja. Tai edes toissijaisia toimeentulemisen tapoja, koska asuvat pääsääntöisesti vielä kotona. MLL:n selvityksen nuoret olivat 13-18 -vuotiaita, joiden tulot ovat pääsääntöisesti toisenvaraisia. Siis toisenvaraisia, ei toissijaisia, koska toisenvaraisuus estää toissijaisuuden. Siis suomeksi: eivät saa etuuksia koska asuvat kotona. Ja eivät saa töitä, koska sellaisia töitä, joita noin nuoret voisivat tehdä, ei paljoa ole muita kuin mainostenjako. Sillä minäkin yhden vuoden lukiokirjani kustansin.
Jos siis oltaisiin ihan tarkkoja, kyse ei ole nuorten vaan heidän vanhempiensa köyhyydestä. Eli riippuvia vanhempien avokätisyydestä ja kukkaron paksuudesta. Eivät ne kuitenkaan ole synonyymejä: esimerkiksi oma työttömyyden, eläkehakemuksien, toimeentulotuen ja hanttihommien välillä taiteileva äitini katsoi tärkeäksi, että minulla on varaa ostaa äänilevyjä. Olimme yksimielisiä siitä, että se olkoon se rahankulu, joka on ihmisarvoiseksi itseni kokemisen kannalta tärkeä.
Köyhyys periytyy polvelta toiselle. Tämä tarkoittaa vanhempien elämäntapojen, arvostusten ja kulttuurien periytymistä: suhdetta työhön, toimeentuloon, ja jopa suoranaisia työvalmiuksia. Ammattitaitojen, oppimiskyvyn ja "asenteen" lisäksi sellaisista mainittakoon Basil Bernsteinin "kehittynyt" ja "rajoittunut" koodi. Niillä hän tarkoitti, että kodin kielenkäyttötapa ja lukemisen kulttuuri vaikuttavat menestymiseen opinnoissa ja tätä kautta kertautuen myös työelämässä.
MLL:n selvityksen mukaan perheellä ja köyhyydellä on vielä kolmas korrelaatiovaikutus: niukkuus kotona voi johtaa ilmapiirin kiristymiseen. Tämä ei ole mikään ihme. Osaan jo kuvitella, miten syrjäytyneiden perheiden arkitodellisuus nähdään, ja miten sitä hekumoiden stigmatisoidaan: isä jää työttömäksi ja alkaa dokaamaan, äiti nalkuttaa, isä hakkaa ja lapset itkevät.
Köyhät nuoret syrjäytyvät kuluttamisesta. Heillä ei ole varaa kuluttaa arvostettuja ja/tai suosittuja brändejä ja tätä kautta ilmaista kuuluvansa haluamaansa tyyliyhteisöön. Jos mihinkään. Heille jää valittavaksi oikeastaan yksi nuorisotyyli: sekenhan klos. Se on Vanuatulla puhuttavaa bislamaa, ja tarkoittaa käytettyjä vaatteita.
Niukkuus pitäisi opetella kääntämään hyveeksi. Sekenhan klos ei ole tyyli. Tai jos on, se on yhtä vähän tyyli kuin populaarimusiikki. Kirppiksiltä ja uffeista löytää ihan mitä hyvänsä, jos vaan vähän viitsii, ja vaatteita voi myös tuunata.
Paljon kauaskantoisemmin vakava syrjäytymisen laji on seuraus niukkuudesta lapsuudenkodissa: se, että opitaan jo pienestä pitäen siihen, että kun mihinkään ei kuitenkaan ole varaa, sitä ei kehtaa vanhemmiltaan pyytää. Kun oppii kieltäytymään ihan kaikesta ja jopa kehittämään tekosyitä kieltäytymiselle, kohtaloonsa alistuneen marttyyrin muotokuva on maalattu valmiiksi. Kun jo lapsena oppii tällä tavalla kantapään kautta, että kaikki maksaa, tietäen jopa äitinsä saaman elatusavun suuruuden, tottuu murehtimaan raha-asioista. Ja kuitenkin elämässä on paljon sellaisia paljon arvokkaampia asioita, joita ei voi mitenkään rahalla mitata.
Välttämättömyydestä voi oppia tekemään hyveen ja arvostamaan ilmaisia asioita, toisaalta se voi lyödä leimansa: elämän jatkuvassa pelossa siitä, että kun ei ole takaajia tai varastoa talven varalle, esimerkiksi kodinkoneen rikki meneminen on ylikäymätön juttu. Puhumattakaan ihmisen itsensä menemisestä rikki. Kumpi sitten on vakavampaa: ihmisen meneminen rikki vain pelko rikki menemisestä, taitaa olla muna-kana -kysymys.
Toinen vakavampi syrjäytymisen laji on syrjäytyminen sosiaalisuuden ja kaupunkielämän kuluttamisesta. Ihmisestä on todellakin tullut kuluttaja, jos kaikki, mitä ihmisten kanssa keksii tehdä, maksaa ja varsinkaan kaupungeista ei oikein tahdo löytyä paikkoja, joissa kärsisi Suomen ilmastossa olla ilmaiseksi. Se, että sun tiedetään olevan kroonisen p.a., johtaa siihen, että ei pyydetä koskaan mihinkään, ei pelaamaan biljardia, ei kaljalle, ei elokuviin, puhumattakaan Itävaltaan skimbaamaan, koska tietävät kuitenkin, ettei sulla kuitenkaan ole varaa.
Osoitin marksilaisuuteni ja marxilaisuuteni lähtiessäni Kokoomuksesta 21-vuotiaana: paitsi että olivat liian oikealla, en halunnut kuulua sellaiseen porukkaan, joka hyväksyi minut jäsenekseen. Ymmärsin, että ei olisi ollut pitemmän päälle taloudellisesti, inhimillisesti eikä ekologisesti kestävää elää sellaista elämäntyyliä, että olisi ollut mahdollista kuulua tähän porukkaan. Olisi jäänyt hiihtointerventio kertaluonteiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti