MODERNI JA POSTMODERNI TAITEISSA
Taiteissa postmodernin erilaisia oppikirjamääritelmiä on ainakin yhtä monia kuin määrittelijöitäkin, ja mitään yhdestä puusta veistettyä määritelmää en muista nähneeni. Musiikissa tätä käsitettä on lähestytty ainakin seuraavista lähtökohdista.
Vuosisadan vaihteessa Stravinski järkytti maailmaa Kevätuhrillaan, jossa rytmi korvasi melodian keskeisenä musiikillista sanomaa kuljettavana elementtinä, ja toinen ajan modernismin airut, Arnold Schönberg kehitti 12-säveljärjestelmän, julistaen tämän samalla merkitsevän musiikin loppua. Sitten kun vuosisadan alun järkytyksistä oltiin toivottu, jopa edellämainitut herrat alkoivat säveltää varsin romanttista musiikkia, kuten Stravinski Tulilinnun ja Schönberg Pelleas et Melisanden. Modernismista oltiin toivuttu, ja romantiikka palasi takaisin, ja tätä voidaan pitää postmodernina, merkityksessä modernin jälkeen, ja toisessa merkityksessä romantiikan ja melodisuuden ja lähestyttävyyden paluuna.
50-, 60- ja 70 -luvuilla modernismi palasi takaisin paraatiovista. Tällöin musiikin kenttää hallitsi näkemys, jonka mukaan säveltäjä on taantumuksellinen, jollei hän ole ultramoderni, kehityksen ja avantgarden kärjessä. Musiikki teknistyi ja tieteellistyi siinä mielessä että enää pääasiana ei ollut musiikki inhimillisenä aktiviteettina, sosiaalisena vuorovaikutuksena, vaan tärkeintä oli taiteen kentällä päteminen. Tärkeintä lopulta oli se, millä tekniikalla musiikki oli sävelletty - esimerkiksi jälkisarjallisella - ja millaista taidefilosofista kantaa - esimerkiksi marxilaista - se edusti, ehkä jopa poliittista. Esimerkkeinä tämän aikakauden nyttemin miltei vaienneista äänenkuljettajista mainittakoon Karlheinz Stockhausen, Luciano Berio ja Pierre Boulez, joiden musiikki on jäänyt lähinnä akateemisiksi kuriositeeteiksi.
Tämä Seppo Heikinheimon sukupolvi tapasi kesällä kokoontua Saksassa Darmstadtin nykymusiikkifestivaaleilla, joka oli 50-60 -lukujen avantgardistien Jerusalem ja Mekka. Seuraava, Esa-Pekka Salosen, Jouni Kaipaisen ja Magnus Lindbergin sukupolvi perusti Korvat auki -yhdistyksen, johon modernismin valtakausi huipentui. Nämä nuoret vihaiset miehet pitivät kaikkea 1800 -luvulla ja sitä aikaisemmin sävellettyä romanttisena roskana, mutta koska huipulta on tunnetusti vain yksi tie, nyttemmin Salosen kuullaan esittävän jopa Brahmsia ja Bruckneria ja Kaipaisen musiikkiin on lipsahtanut sointuja. Kuitenkin - Mark Twainia mukaellen - huhut modernismin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Edelleenkin kovin harva nykysäveltäjä tekee sellaista musiikkia, joka kelpaisi kuunneltavaksi. Sen soittaminen tosin voi olla haasteellinen tekninen harjoitus. Edelleenkin musiikin establishmentti vierastaa, jopa kavahtaa musiikkia, joka on kuunneltavaksi kelpaavaa, soinnukasta. Philip Glassiin tai Alan Hovhanessiin ei muutamaa umpiluupäistä poikkeusta lukuunottamatta musiikin akateemisen koulutusputken läpäissyt ammattilainen suostu koskemaan pitkällä tikullakaan, peläten että saisivat siitä tartunnan. Yksi liian helppotajuiseen musiikiin liitetty leima on "minimalismi".
Postmoderni siis edellä kuvatussa merkityksessä tarkoittaa ensin ajallisesti historiallisesti sellaista, joka tulee modernin jälkeen, toisaalta sillä viitataan modernia edeltäneen ajan estetiikan paluuseen, mikä musiikissa tarkoittaa romantiikan ja melodisuuden paluuta. Postmoderni ja moderni ovat kuitenkin aina suhteellisia käsitteitä, joita tarkastellaan aina nykyperspektiivistä: uusin uusi on modernia. Moderni ja postmoderni ovat historiallisuuskannanottoja: moderni kieltää historian ja postmoderni hyväksyy historiallisuuden nykyhetkessäkin läsnäolevana. Erotukseksi "moderniin" ja "postmoderniin", "modernistinen" ja "postmodernistinen" ovat absoluuttisia käsitteitä siinä mielessä että ne eivät suhteuta ajalliseen jatkumoon vaan ne ovat pikemminkin tyylillisiä käsitteitä.
Kaikissa postmodernin määritelmissä on kuitenkin aina yhteistä erilaisten rajojen ylittäminen ja rikkominen. Nämä rajat voivat olla tyylilajeihin ja aikakausiin liittyviä, ylevän ja banaalin erottelua, taiteen ja viihteen välisen rajanvedon korostamista, korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välisiä. Rajoja voidaan rikkoa myös yhdistelemällä keskenään tavallisesti yhteensopimattomasti katsotulla tavalla tyylejä ja esityskäytäntöjä: esimerkiksi jazzbändi voi esittää klassisen viulusolistin ja rocklaulajan kanssa tangoa.
Kirjallisuudessa modernismia edustivat esimerkiksi ainakin James Joyce ja dadaistit. Francis Fukuyaman väite, että suuret kertomukset olisivat kuolleet, on vahvasti liioiteltua, ajatelkaamme vaikkapa Kalle Päätalon ja J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen saavuttamaa valtaisaa vastakaikua. Jo kivikauden leirinuotioilta alkaen ihmiset ovat aina halunneet kuulla hyviä tarinoita; tämä lienee lajityypillinen piirre.
Taiteilijoiden leimaaminen taantumuksellisiksi on ollut mitä suurimmassa määrin poliittinen teko, ainakin apurahoista ja professuureista kilpailtaessa voi auttaa kilpailijan leimaaminen taantumukselliseksi. Marxilaisessa 60-70 -lukujen Suomessa Edistys oli vähän samaan tapaan suosittu iskusana kuin nyt kilpailukyky, ja Edistys implikoi aina vastapuolensa, Taantumuksen. Marxilaisessa tulkinnassa puolueen linjan noudattaminen on edistyksellistä, ja puolue on kansan tahdon ylin tulkki. Sellainen, jota puoluejohto ei ymmärrä on taantumuksellista, ja puoluejohto ei voi tietenkään olla taantumuksellinen, koska marxilaisuuden käyttövoimana on dialektinen vastavoimien kitkasta syntyvä liike-energia. Kun Stalin kirjoitti 30 -luvulla tunnetun esseensä "sekasotkua musiikin asemesta", julistaen sodan kansalle (eli itselleen) vaikeatajuista formalismia vastaan, tämä samalla merkitsi aikansa neuvostosäveltäjille Ylikriitikkoa hämäämällä mielistämään pyrkinyttä eloonjäämiskamppailua. Ehkä vallitsevaa nykykäytäntöä voisi luonnehtia antiformalistiseksi?
Teksti pohjautuu Nina Broströmin kanssa tehtyyn luonnokseen.
Taiteissa postmodernin erilaisia oppikirjamääritelmiä on ainakin yhtä monia kuin määrittelijöitäkin, ja mitään yhdestä puusta veistettyä määritelmää en muista nähneeni. Musiikissa tätä käsitettä on lähestytty ainakin seuraavista lähtökohdista.
Vuosisadan vaihteessa Stravinski järkytti maailmaa Kevätuhrillaan, jossa rytmi korvasi melodian keskeisenä musiikillista sanomaa kuljettavana elementtinä, ja toinen ajan modernismin airut, Arnold Schönberg kehitti 12-säveljärjestelmän, julistaen tämän samalla merkitsevän musiikin loppua. Sitten kun vuosisadan alun järkytyksistä oltiin toivottu, jopa edellämainitut herrat alkoivat säveltää varsin romanttista musiikkia, kuten Stravinski Tulilinnun ja Schönberg Pelleas et Melisanden. Modernismista oltiin toivuttu, ja romantiikka palasi takaisin, ja tätä voidaan pitää postmodernina, merkityksessä modernin jälkeen, ja toisessa merkityksessä romantiikan ja melodisuuden ja lähestyttävyyden paluuna.
50-, 60- ja 70 -luvuilla modernismi palasi takaisin paraatiovista. Tällöin musiikin kenttää hallitsi näkemys, jonka mukaan säveltäjä on taantumuksellinen, jollei hän ole ultramoderni, kehityksen ja avantgarden kärjessä. Musiikki teknistyi ja tieteellistyi siinä mielessä että enää pääasiana ei ollut musiikki inhimillisenä aktiviteettina, sosiaalisena vuorovaikutuksena, vaan tärkeintä oli taiteen kentällä päteminen. Tärkeintä lopulta oli se, millä tekniikalla musiikki oli sävelletty - esimerkiksi jälkisarjallisella - ja millaista taidefilosofista kantaa - esimerkiksi marxilaista - se edusti, ehkä jopa poliittista. Esimerkkeinä tämän aikakauden nyttemin miltei vaienneista äänenkuljettajista mainittakoon Karlheinz Stockhausen, Luciano Berio ja Pierre Boulez, joiden musiikki on jäänyt lähinnä akateemisiksi kuriositeeteiksi.
Tämä Seppo Heikinheimon sukupolvi tapasi kesällä kokoontua Saksassa Darmstadtin nykymusiikkifestivaaleilla, joka oli 50-60 -lukujen avantgardistien Jerusalem ja Mekka. Seuraava, Esa-Pekka Salosen, Jouni Kaipaisen ja Magnus Lindbergin sukupolvi perusti Korvat auki -yhdistyksen, johon modernismin valtakausi huipentui. Nämä nuoret vihaiset miehet pitivät kaikkea 1800 -luvulla ja sitä aikaisemmin sävellettyä romanttisena roskana, mutta koska huipulta on tunnetusti vain yksi tie, nyttemmin Salosen kuullaan esittävän jopa Brahmsia ja Bruckneria ja Kaipaisen musiikkiin on lipsahtanut sointuja. Kuitenkin - Mark Twainia mukaellen - huhut modernismin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Edelleenkin kovin harva nykysäveltäjä tekee sellaista musiikkia, joka kelpaisi kuunneltavaksi. Sen soittaminen tosin voi olla haasteellinen tekninen harjoitus. Edelleenkin musiikin establishmentti vierastaa, jopa kavahtaa musiikkia, joka on kuunneltavaksi kelpaavaa, soinnukasta. Philip Glassiin tai Alan Hovhanessiin ei muutamaa umpiluupäistä poikkeusta lukuunottamatta musiikin akateemisen koulutusputken läpäissyt ammattilainen suostu koskemaan pitkällä tikullakaan, peläten että saisivat siitä tartunnan. Yksi liian helppotajuiseen musiikiin liitetty leima on "minimalismi".
Postmoderni siis edellä kuvatussa merkityksessä tarkoittaa ensin ajallisesti historiallisesti sellaista, joka tulee modernin jälkeen, toisaalta sillä viitataan modernia edeltäneen ajan estetiikan paluuseen, mikä musiikissa tarkoittaa romantiikan ja melodisuuden paluuta. Postmoderni ja moderni ovat kuitenkin aina suhteellisia käsitteitä, joita tarkastellaan aina nykyperspektiivistä: uusin uusi on modernia. Moderni ja postmoderni ovat historiallisuuskannanottoja: moderni kieltää historian ja postmoderni hyväksyy historiallisuuden nykyhetkessäkin läsnäolevana. Erotukseksi "moderniin" ja "postmoderniin", "modernistinen" ja "postmodernistinen" ovat absoluuttisia käsitteitä siinä mielessä että ne eivät suhteuta ajalliseen jatkumoon vaan ne ovat pikemminkin tyylillisiä käsitteitä.
Kaikissa postmodernin määritelmissä on kuitenkin aina yhteistä erilaisten rajojen ylittäminen ja rikkominen. Nämä rajat voivat olla tyylilajeihin ja aikakausiin liittyviä, ylevän ja banaalin erottelua, taiteen ja viihteen välisen rajanvedon korostamista, korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välisiä. Rajoja voidaan rikkoa myös yhdistelemällä keskenään tavallisesti yhteensopimattomasti katsotulla tavalla tyylejä ja esityskäytäntöjä: esimerkiksi jazzbändi voi esittää klassisen viulusolistin ja rocklaulajan kanssa tangoa.
Kirjallisuudessa modernismia edustivat esimerkiksi ainakin James Joyce ja dadaistit. Francis Fukuyaman väite, että suuret kertomukset olisivat kuolleet, on vahvasti liioiteltua, ajatelkaamme vaikkapa Kalle Päätalon ja J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen saavuttamaa valtaisaa vastakaikua. Jo kivikauden leirinuotioilta alkaen ihmiset ovat aina halunneet kuulla hyviä tarinoita; tämä lienee lajityypillinen piirre.
Taiteilijoiden leimaaminen taantumuksellisiksi on ollut mitä suurimmassa määrin poliittinen teko, ainakin apurahoista ja professuureista kilpailtaessa voi auttaa kilpailijan leimaaminen taantumukselliseksi. Marxilaisessa 60-70 -lukujen Suomessa Edistys oli vähän samaan tapaan suosittu iskusana kuin nyt kilpailukyky, ja Edistys implikoi aina vastapuolensa, Taantumuksen. Marxilaisessa tulkinnassa puolueen linjan noudattaminen on edistyksellistä, ja puolue on kansan tahdon ylin tulkki. Sellainen, jota puoluejohto ei ymmärrä on taantumuksellista, ja puoluejohto ei voi tietenkään olla taantumuksellinen, koska marxilaisuuden käyttövoimana on dialektinen vastavoimien kitkasta syntyvä liike-energia. Kun Stalin kirjoitti 30 -luvulla tunnetun esseensä "sekasotkua musiikin asemesta", julistaen sodan kansalle (eli itselleen) vaikeatajuista formalismia vastaan, tämä samalla merkitsi aikansa neuvostosäveltäjille Ylikriitikkoa hämäämällä mielistämään pyrkinyttä eloonjäämiskamppailua. Ehkä vallitsevaa nykykäytäntöä voisi luonnehtia antiformalistiseksi?
Teksti pohjautuu Nina Broströmin kanssa tehtyyn luonnokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti