Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea.
Norjassa FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen.
Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla.
Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.
Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.
Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita.
Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.
Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Miksei annettaisi merkittävää helsinkiläistä orkesteri-instituutiota seuraavaksi esimerkiksi Jani Sivénin, Jani Telarannan tai Eva Ollikaisen käsiin?
Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.
Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa.
Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.
Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti