David Harvey Göteborgin yliopiston Linné-salissa lauantaina 10.10.
Olin viime viikonloppuna Göteborgissa seminaarissa, jonka aiheena oli jo edellisessä kirjoituksessa pohjustamani "commons", jossa tutkijat, journalistit ja aktivistit etsivät yhdessä omaa näkökulmaansa yhteisyyteen. Seminaarin piilolukujärjestyksenä olisi yhtä hyvin voinut olla "mistä löytää uusi agenda 2000-luvun vasemmistolle"; lukuunottamatta talkootyötä, kaiken muun yhteisyydestä on ominut vasemmisto. Talkootyö kelpaa jopa patamustille, koska sen koruttaminen on oiva peiteoperaatio julkisen sektorin purulle.
Seminaarissa puhuneen kunnia-aktivisti Antonio Negrin mukaan työväestö on niin markkinoiden koukuttama, että se joutuu tuottamaan jopa vapaa-aikanaankin. Näin onkin; se esimerkiksi tuottaa arvoa virkistysalueille käyttämällä sitä vapaa-ajanviettoonsa; arvoa, jonka pitäisi olla vastakkaisessa vaakakupissa kiinteistöspekulanttien tuottaman markkina-arvon kanssa, mutta joka tosiasiassa kasautuu lisäpainoksi spekulaation jo ennestään raskauttamaan kuppiin.
Toinen kunnianarvoisa juhlapuhuja, maantieteilijä David Harvey odottaa edelleenkin vallankumousta. No, vallankumoushan on jo nähty. Ongelmana on muun muassa se, että jälkiteollinen maailma vaatii toiset tekijät kuin 1900-luvun alku; tämän vuoksi Harvey olettaakin prekaariälymystön ja prekaarityöläistön liittoa. Tällainen liitto kuitenkin antaa odottaa itseään, eikä vähiten siksi, että vaikka prekaarissa oleminen saattaakin olla pysyvää, asemat sen sisällä vaihtelevat. Seuraavaa tilipäivää odottaessa, vuokranmaksu saattaa ollakin useimmille päivänpolttavampi kysymys kuin rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden kumoaminen. Toinen ongelma on se, että järjestelmä ei määritelmän mukaan voi olla vallankumouksellinen.
Uudelle, jälkiteolliselle vasemmistolle sopiva tehtävä saattaakin olla julkisen tilan (uudelleen)haltuunotto; reclaim the commons! Tämän keksiminen ei ole mitään uutta; yleensä sekä globaalia epäoikeudenmukaisuutta vastustavat protestiliikkeet että pienimuotoisemmat kadunvaltausliikkeet ovat pääsävyltään punertavia.
Tosin, jos ihan tarkkoja ollaan, ei katuja voi vallata takaisin, koska niitä ei ole alun alkaenkaan ajateltu jalankulkijoiden tarpeisiin. Ihan tarkkaan ottaen, kaupunkitilaa siinä ollaan valtaamassa takaisin kaduilta, ei katuja takaisin.
Julkisen tilan takaisin vaatiminen on maantieteen kommunismia. Sen keksiminen, miten julkista tilaa voitaisiin käyttää kestävällä tavalla, on vihreää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti