Kannelmäen kirkko. Kuvalähde: mä.
Kun Ruotsin valtiokirkko myönsi kirkollisen vihkimysoikeuden myös homo- ja lesbopareille, päätöstä katsotaan Suomessa suurella mielenkiinnolla, kuten aina Ruotsin tekemisiä. Ruotsihan on ollut säännönmukaisesti Suomen koelaboratorio - aina askeleen Suomen edellä - ja yleensä Suomi on seurannut pian Ruotsin perässä miltei kaikille yhteiskunnallisen elämän osa-alueilla.
Samaa sukupuolta olevan pariskunnan on nyt mahdollista virallistaa eli ”rekisteröidä” parisuhteensa Suomessa. Avioliitto-oikeutta heillä ei ole tarkkaan ottaen, vaikka rekisteröinti tuottaa suurimman osan niistä oikeuksista, jotka kuuluvat avioparille, oikeastaan adoptio-oikeutta lukuunottamatta.
Yksi tapa tarkastella oikeutta kirkolliseen vihkimiseen on sen pitäminen tasa-arvokysymyksenä. Yhteiskunnassamme tulisi kaikilla olla yhtäläiset oikeudet yhtäläiseen parisuhteeseen.
Kirkon toiminnan periaatteellinen ohjekirja on Raamattu, josta johdetaan myös kirkon toimintatavat käytännöllisissä kysymyksissä. Raamattuun vetoaminen on kuitenkin sikäli ongelmallista, että se ei ole monografia, vaan pikemminkin antologia: valikoima eri kirjoittajien eri aikakausina erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa laatimia tekstejä, joille kaikille kuitenkin on annettu pyhä status. Vaikkakin näissä kirjoituksissa on kaikissa yhteinen (joskin jälkikäteen niihin ympätty) punainen lanka – ne on kaikki hyväksytty osaksi Raamattua – niin jos niitä tulkitsee kirjaimellisesti, tällöin niillä voi tukea tai kumota ihan mitä hyvänsä.
Jos fundamentalisti vaivautuisi lukemaan koko kirjan, hänen maailmankuvansa romahtaisi; tätä fundamentalistit eivät kuitenkaan tee, sillä fundamentalistit tapaavat valikoida tarkoitushakuisesti aina vain sellaisia kohtia, jotka tukevat heidän käsityksiään, samalla olettaen, ettei argumentaation vastapuoli tunne kirjaa yhtä hyvin, eikä näin ollen voi tietää, millä Raamatun argumenteilla hänet voisi kumota.
Pyhyys Raamatun yhteydessä tarkoittaa sitä, että kirjoituksia ei voi muokata jälkikäteen, koska ne on kanonisoitu ilmaisemaan kristinuskon Jumalan tahtoa, joka on ylöskirjattu Raamattuun siten kuin Jumalan tahto on itsensä eri kirjoittajille ilmaissut.Kuitenkin, Raamattu on painotuote, eikä mitään painettua sanaa voi muuttaa jälkikäteen, sen jälkeen kun se on julkaistu. Korkeintaan kirjoittaja – jos hän on vielä keskuudessamme – voi julkaista kirjoituksistaan uuden, tarkistetun painoksen. Luukkaalta, Matteukselta tai Markukselta ei kuitenkaan revisioita ole luvassa.
Tulkinnat voivat kyllä muuttua jatkuvasti, oli sitten kyse tieteellisistä teksteistä, Väinö Linna-reseptiosta tai uskontojen pyhistä kirjoituksista.
Kirkon asema on sikäli skitsofreeninen, että se on yhtäältä autonominen suhteessa varojensa käyttöön ja oppiensa tulkitsemiseen, toisaalta sille on kuitenkin annettu erityisasema. Tämä ilmenee esimerkiksi presidentin oikeutena nimittää piispat, oletusarvoisena yleisenä osallistumisena koulujen ”tunnustukselliseen” uskonnonopetukseen ja lisäksi kirkon asemaan hallitsevana kulttuurisena instituutiona. Suurin osa niistäkin, joilla ei itsellään ole kristittyä vakaumusta, viettävät esimerkiksi mielellään ja tottumuksesta kirkollisia juhlapyhiä, ainakin joulua ja pääsiäistä. Suurin osa suomalaisista onkin varmasti vähintäänkin kulttuurisia kristittyjä, ja tämän kiistäminen olisi historiamme kiistämistä. Pääsiäispupun syöminen ei edellytä ylösnousemuksen uskomista,mutta ilman ylösnousemushistoriaa emme söisi pääsiäispupua.
Yhteiskunta on antanut kirkolle myös monia tehtäviä. Kirkot vastaavat käytännössä väestörekisteristä, nimenannosta ja hautaamisesta sekä ne suorittavat erilaisia siirtymäriittejä, kuten esimerkiksi ripin ja vihkimisen. Tämän lisäksi kirkko tekee arvokasta sielunhoidollista työtä, antaa esimerkiksi perheneuvontaa ja pyörittää erilaisia kerhoja ja järjestää vapaa-ajan toimintaa vähävaraisille.
Kirkolla ja valtiolla on siis sopimus. Kaikissa sopimuksissa on määritelty oikeudet mutta myös niitä vastaavat velvoitteet, sekä kaksi osapuolta, joita sopimus koskee. Jos kirkko suorittaa yhteiskunnallisia tehtäviä - mihin sille on annettu valtuudet ja joiden suorittamiseen se kerää veroa - tällöin kirkon on myös noudatettava yhteiskunnassa yleisesti noudatettuja normeja ja sen toiminnan on oltava yhteisesti hyväksyttyjen arvojen mukaista. Tämän varmistamiseen ei vaaleilla valittu maallikkovaltuusto riitä, koska kirkollisvaalien häpeällisen alhainen äänestysprosentti ei takaa kirkon edustavan demokraattisen enemmistön intressejä.
Autonomisena laitoksena kirkko saisi toimia niin kuin lystää. Jos kirkko ei halua siunata homojen ja lesbojen avioliittoja, tämä ei kuitenkaan ole kirkon oma asia, niin kauan kuin kirkolla on virallisesti tunnustettu valtiollinen asema. Siinä vaiheessa kun eduskunta päättää ryhtyä kutsumaan rekisteröityjä parisuhteita avioliitoiksi, kirkon on hetimiten tultava perässä. Edelläkävijän roolia siltä ei tässä kysymyksessä voi olettaa eikä edes vaatia. Proaktiivinen kirkon ei siis tarvitse olla, mutta ainakin reaktiivisuutta suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan siltä on voitava vaatia. Jos kirkko haluaa kuitenkin toimia riippumattomasti, ja olla välittämättä ympäröivästä yhteiskunnasta niin olkoon sitten myös riippumaton.
Jos kirkkoa halutaan muuttaa, tällöin olisi tärkeää myös koettaa vaikuttaa kirkkoon. Kirkollisvaaleissa kannattaisi asettua ehdolle, ja myös äänestää niissä, jos kerran kuuluu kirkkoon, jos halutaan että valtionkirkko todella on koko ”kansan” kirkko. Toisin sanoen, kirkkoa kritisoivien on myös syytä katsoa peiliin; tosin koko vastuuta kirkon staattisuudesta ei voi sälyttää nukkuvien kirkkopuolueelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti