Norjalainen moraalifilosofi Nina Karin Monsen sai tämän vuoden Fritt Ord-palkinnon, joka jaetaan vuosittain julkista keskustelua ruokkineesta teosta. Monsen on ollut aktiivinen, arvokonservatiivi keskustelija jo 70-luvusta, ja uusimmassa kirjassaan ”Kampen on ekteskapet og barnet” hän arvostelee uutta sukupuolineutraalia avioliittolakia, jossa on yhtäläinen adoptio-oikeus kaikille aviopareille.
On loogista ja luonnollistakin, että tasa-arvoisesta asemasta seuraa tasa-arvoiset oikeudet. Moni on ottanut herneet nenään Monsenin ulostuloista; esimerkiksi vuonna 1977 tämän Suomen Julkisen sanan neuvostoa vastaavan elimen sananvapauspalkinnon saanut homoaktivisti Kim Friele palautti protestina palkintonsa, jonka oli varmaankin tullut jo käyttäneeksi 32 vuoden aikana.
Monsenin mielestä lapsen tulee saada elää kodissa, jossa on sekä äiti että isä; tämän hän perustelee ainakin sillä, että muuten tämä tulee kiusatuksi. Monsen ei kuitenkaan ymmärrä, mitä normaalius ja normit oikein ovat. Ne eivät ole luonnollisia vaan kulttuurisesti konstroituja kategorioita silloin kun ovat kyseessä inhimilliset instituutiot, tavat ja uskomukset. Sukupuolineutraali avioliittolaki murtaessaan heteroseksuaalisen ydinperheen monopolin tekee muunlaisista perhemuodoista mahdollisia ja siis normaalimpia. Mitä enemmän on muitakin kuin heteroseksuaalisia ydinperheitä, sitä enemmän niihin myös tottuu, jolloin lopulta niitä ei osaa enää pitää friikki-ilmiöinä. Näin putoaa pohja pois epänormaaliuden stigmatisointiargumentilta.
Monsen ei tunne lasten maailmaa, jossa aikuisten normit eivät rajoita sitä, miten toisia saa kohdella. Lapset kyllä keksivät kiusaamisen syitä vaikka keksimällä,silmälaseista ja collegepaitojen vääränlaisista teksteistä alkaen. Ei siihen tarvita isiä, joka onkin äiti. Ehkä Monsen on itse kehittynyt suoraan aikuiseksi, olematta itse koskaan lapsi.
Siitä, että katsotaan lapsen kehitykselle ainoaksi oikeaksi malliksi kaksi eri sukupuolta olevaa vanhempaa, voi johtaa ajatuksen, jossa lapsen on parempi kasvaa väkivaltaisessa alkoholistiraiskaajaperheessä kuin tasapainoisen mies- tai naispariskunnan luona. Kunhan vain on isä ja äiti, vaikka kelvottomatkin. Kunhan vain toisella vanhemmista on tissit, ja toisella kikkeli.
Monsenilla on kuitenkin muutamia pointteja, jotka on syytä ottaa vakavasti. Ensinnäkin hän väittää, että julkisessa keskustelussa vallitsee loukattujen tunteiden diktatuuri, jossa ei saa sanoa mitään, joka mahdollisesti loukkaa jotakuta, varsinkaan vähemmistöjä. Sananvapauteen kuitenkin kuuluu vastuu,sillä sanat ovat kuin miekkoja. Ei tarvitse tuntea puheaktiteoriaa tietääkseen, että ne voivat vaikka tappaa.
Monsen tarkoitti sitä, että esimerkiksi adoptio on sellainen arka aihe, josta ei oikeastaan voi keskustella. Hänen mielestään on väärin puhua subjektiivisesta oikeudesta vanhemmuuteen; pikemminkin tulee puhua lasten subjektiivisista oikeuksista vanhempiin. Subjektiivisilla oikeuksilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, jolleivat ne ole kaikkien reaalisia mahdollisuuksia. Kaikki eivät voi saada omia lapsia, biologisiakaan. Ei siinä oikeudet paljoa auta.
Monsen kokee ilmeisesti, että relativismi on horjuttanut ja loukannut hänen maailmankuvaansa, kun hän väittää, että vähemmistöjen edustavat saavat suhteelliseen edustukseensa nähden suuren painoarvon medioissa. Kuitenkin Monsen edustaa itse ääriarvokonservatiivina vähemmistöä, joka sekään ei ole mikään homogeeninen ryhmä. Samasta arvokonservatiivien epäryhmästä voi löytyä esimerkiksi vanhoillisia muslimiaktivisteja ja Monsenin kaltaisia perinteisten perhearvojen puolustajia, jotka muuten usein kokevat esimerkiksi juuri muslimit uhaksi omalle arvomaailmalleen.
Pluralismi ei ole pois keneltäkään, ellei sitten joku pluralismin nimissä hyväksytyistä elämänkatsomuksista tai niistä johdetuista elämäntavoista lähtien pyri rajoittamaan muita elämäntapoja. Pitäisikö sitten suojella niitä, joiden maailmankuva järkkyy muiden maailmankuvien olemassaolon mahdollisuudesta?
Oli tästä keskustelusta sitten mitä mieltä hyvänsä, niin Norjassa on piristävää se, että täällä käydään yhteiskunnallista väittelyä. Suomessa kaikki ovat tylsästi samaa mieltä. Filofiselta kannalta mistä tahansa on voitava puhua, ja jos käydään väittelyä, se edellyttää että esitetään erilaisia mielipiteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti