... kaikilta minuun aiheettomasti luottaneilta. Nyt itsenäisyyspäivän aattona sopii pohdiskella suomalaista sankaruuden ja marttyyriuden eetosta. Kun sankaruus paljolti määrittyy miehisenä tekemisenä, rikkomisena, rakentamisena, tunkeutumisena, heittämisenä ja voittamisena, marttyyrius taas on helpommin naisiin yhdistettävä sankaruuden muoto, jossa sankaruus lunastetaan sankaruuden kieltämisellä.
Joka tapauksessa suomalaiseen kulttuuriin istuu luontevimmin sankaruuden kiistäminen. On hankalaa lähteä kehua retostelemaan omilla saavutuksillaan, tosin aivan yhtä vaikeaa on anteeksipyyntö. Koetan nyt aloittaa siitä päästä.
Pyydän anteeksi siltä henkilöltä, jonka houkuttelin johtamani yhdistyksen taloudenhoitajaksi, uskotellen että suoriutuisin tositteiden suorana ja järjestyksessä pitämisessä. Melkein uskoin siihen itsekin.
Pyydän anteeksi professorilta, joka uskoi minuun: uskoi minun tekevän väitöskirjan, tuottaen hänen johtamalleen laitokselle tuloksellisuuspisteen. Ei tainnut tulla.
Pyydän anteeksi niiltä ihmisiltä, jotka valitsivat minut yhden kokoomusjärjestön puheenjohtajaksi, luullen minua tosiporvariksi. Kun en ole. Olen silkkaa silkkoa sisältä.
Pyydän anteeksi niiltä joiltakin ystäviltäni, joihin en ole siksi aloitteellisesti pitänyt yhteyttä kun en aina viitsi päivittää koko viimeaikaista elämänhistoriaani kun haluaisin katsoa eteenpäin. Laiska ja saamaton olen ollut.
Pyydän anteeksi pojaltani, jonka luota lähdin niin pienenä että hän ei tule muistamaan aikaa kun isi asui kotona. Onneksi sentään nyt hänellä on kaksi kotia.
Pyydän anteeksi niiltä kaikilta, joita en tänne ole muistanut laittaa erikseen mainittaviksi. Anteeksipyynnön väärtejä ovat hekin, ja olette te.
Jähtäväksi nää, tuotanko sankaritarinoita. Ne taitavat jäädä muiden kerrottaviksi. Vierastan sankariutta muutenkin, mieluummin koetan selviytyä joten kuten mielekkäästi. Kivaakin saa joskus olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti