Kuva ei ole näköharha. Siinä on kaksi vihreää miestä, kirjoittanut ja Virrin Vesa viime kesänä kalastelemassa ääniä Piianpuiston elojuhlissa.
Norjassa on 77% kunnista mies kunnanjohtajana. Luku ei selityksiä kaipaa; siitä on sukupuolten tasa-arvo noin 27% prosenttiyksikön päässä, olettaen siis että molempia sukupuolia on yhtä monta elossa olevaa yksilöä, tai pikemminkin yksikköä, koska nainen ja mies eivät sentään ole eri eläinlajeja, vaan pikemminkin kulttuuris-hallinnollisia jaotteluja. Mitä asialle sitten oikein pitäisi tehdä?
Norjassa sukupuolten tasa-arvoa koetetaan nyt edistää 40% kiintiösäännöllä, jonka mukaan kaikkien yrityksien ja julkisyhteisöjen johtokunnissa pitää molempien sukupuolten osuus olla ainakin 40%, jos näissä johtokunnissa on enemmän kuin 3 jäsentä. Kolmea kun ei voi jakaa kahteen.
Kunnat ovat itsenäisiä hallinnollisia yksiköitä, joita johdetaan nykyään kuin liikelaitoksia, joten niidenkin sopisi olettaa soveltavan samoja johtamisen kriteereitä kuin liikelaitoksien. No kenelle kunnat sitten ovat vastuussa, jolleivat ne noudata yleisesti hyväksyttyjä hyvän johtamisen periaatteita? Tietenkin kuntalaisille.
Tasa-arvoremontti tulee aloittaa kunnanhallituksista. Niihin voidaan taata molempien sukupuolten asiallinen edustus. Jos kyseessä on suuri kunta, jossa on useita toimialajohtajia, myös heidän valinnassaan voidaan – ja pitää – ottaa sukupuolinäkökulma huomioon. Tähän tasa-arvon edistäminen kiintiöinnillä sitten loppuukin. Ei nimittäin ole olemassa mitään perustetta tai keinoa parantaa kunnanjohtajien sukupuolijakaumaa, paitsi lisäämällä potentiaalisten naiskandidaattien määrää juuri lisäämällä naisten määrää kunnanhallituksissa. Myös vaalien ehdokasasettelu voisi auttaa; kaikki puolueet laittakoot ehdokaslistoilleen kaikissa vaaleissa vähintäänkin 40% molempia sukupuolia.
Tässä kohden kuulen jo vastaväitteitä, joten lienee syytä tarkastella erilaisia keinoja lisätä sukupuolten tasa-arvoa kuntien johdossa.
Jos oletettaisiin, että kuntia olisi 500, ja näissä mies kunnanjohtajana 77%, se tarkoittaisi 385 kuntaa. Naisten johtamia kuntia jäisi vastaavasti 115, eli 270 vähemmän kuin miesten johtamia kuntia. Jos siis 135 mieskunnanjohtajaa vaihdettaisiin naisiin, tilanne olisi fifty-fifty. Miesjohtajia ei kuitenkaan voi ryhtyä potkimaan pellolle, vaan heidät tulee vaihtaa luonnollisen poistuman kautta.
Miten tämä sitten voisi tapahtua? Miten valitaan ne kunnat, jotka pannaan vastuuseen sukupuolten epätasa-arvosta? Ehkä otetaan erityissyyniin ne kunnat, joissa naisten edustus kaikissa luottamuselimissä on alhainen. Ja niitä kuntia taitaakin muuten olla aika monta.
Jos valtiolta käy kunnille yleinen käsky, jonka mukaan kunnanjohtajuus on suvattava, niin tämä voi johtaa siihen, että kaikkiin avoimeksi julistettaviin kunnanjohtajan posteihin valitaan nainen. Tämä taas johtaisi sellaiseen vääristymään, jossa auttamattoman takapajuisiksi ja sovinistisiksi jäisivät ne kunnat, joissa kunnanjohtajan virkakausi on ehtinyt alkaa aikaisimmin. Mieskunnanjohtaja olisi siis kuin varoituskolmio, joka osoittaisi, että tähän paikkaan ei pidä astua jalallakaan.
Valtiovalta ei voi alkaa käydä määräilemään, mitkä kunnat valitsevat johtajakseen naisen ja ketkä miehen. Koska kokonainen valtio satoine kuntineen on aika iso yksikkö ohjailtavaksi, helpompi olisi keksiä vaikkapa sellainen lisäehto, että tarkasteluyksikkönä olisi vaikkapa yksi hallinnollinen lääni. Sekään ei tosin poista ongelmaa. Jos esimerkiksi päätetään, että Rogalandin läänissä tulee olla ainakin yhtä paljon miehiä ja naisia kuntien johtajina, niin millä perusteella tämä taataan? Pitääkö tietyt kunnat velvoittaa valitsemaan kunnanjohtajakseen aina nainen? Jos pitää, millä perusteella valitaan ne kunnat, joiden kunnallista itsemääräämisoikeutta rajoitettaisiin?
Kuntien painoarvo on erilainen. Ehkä sukupuolten tasa-arvoa olisi helpompi edistää siten, että sen sijaan, että vaadittaisiin naiskunnanjohtaja puoleen kunnista, vaadittaisiin, että sekä miesten että naisten johtamissa kunnissa asuu yhtä paljon asukkaita. Tarvittaessa tämä toteutettaisiin väestön pakkosiirroilla. Tosin edellisessä esimerkissä riittäisi, että Bergenin kaupunginjohtajuuden yhdeksi välttämättömäksi kriteeriksi olisi säädetty naiseus. Aivan samoin Oulun läänissä käytännössä riittäisi, että Oulun kaupunginjohtajana olisi nainen; silloin taitaisi suunnilleen puolet ja puolet läänin asukkaista asua miesten ja naisten johtamissa kunnissa.
Laskennallinen tasa-arvo vaatii vielä yhden reunahuomion. Naisia on hieman miehiä enemmän, joten todellista tasa-arvoa olisi se, että he saisivat kunnanjohtajan paikoista eivät vain puolet vaan sen prosenttiosuuden verran, joita heitä on väestöstä.
Tietenkin sukupuolten välinen epätasa-arvo on ongelma. Sitä ovat myös sukupolvien, eri elämänkatsomuksien tai etnisiteettien epätasa-arvot. Pitkällä tähtäimellä ainoa keino edistää tasa-arvoa on naiivi tulevaisuususko, jossa toivotaan, että kunhan riittävän moni on riittävän valistunut ymmärtämään universaalin ihmisyyden ja pluralismin autuuden, asia ikään kuin selviintynyy, kuten Konsta Kuttaperkka sanoisi. Kun me vain oppisimme näkemään toisemme - ja itsemme - ensisijaisesti ihmisinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti