Musiikin suurnimet

1900-luvun musiikin (siis: länsimaisen ns. taidemusiikin) merkittävimpinä niminä ollaan tavattu pitää säveltäjiä Bela Bartok, Igor Stravinski ja Arnold Schönberg. Kansanmusiikin klassiseen integroinut Bartok, rytmillä sävelen keskeisenä musikaalisena elementtinä korvannut Stravinski ja tonaalisuuden romuttanut tai ainakin keksimällään dodekafonialla haastanut Schönberg arvotetaan suuriksi nimenomaan vaikutuksensa, ei niinkään tuotantonsa takia, vaikka ainakin Bartok ja Stravinski meritoituvat myös tuotannollaan. Jos pelkästä tuotannosta olisi kysymys, silloin listalle voisi lukea Schönbergin lisäksi yhtä hyvin esimerkiksi Ravelin, Debussyn, Mahlerin, Sostakovitsin, Prokofjevin tai Sibeliuksen.

Musiikissa arvostetaan luojia, tai pikemminkin primaariluojia, sekundaariluojien eli esittäjien edelle, koska ilman heitä, sekundaariluojilla ei olisi mitään esitettävää. Kuitenkin, vuosisadan merkittävimmät esiintyvät taiteilijat eivät ole tulleet tunnetuksi Stravinskin, Bartokin tai Schonbergin tulkkeina, vaan Beethovenin, Bachin ja Mozartin esittäjinä. Jos huomioidaan musiikin kuulijoihin tekemä vaikutus, musiikin tavoittaminen, silloin vuosisadan musiikin suuria nimiä eivät ole Schönberg, Bartok tai Stravinski, vaan Caruso, Callas, Pavarotti, Fischer-Dieskau, Toscanini, Karajan, Kreisler, Menuhin, Rubinstein, Horowitz, Casals ja Segovia.

Edellämainittujen lisäksi voidaan puhua musiikin tertiaaritulkeista: levytuottajista, konsertti-impressaarioista ja oopperatalojen johtajista, joiden visionäärisyyttä ilman emme koskaan olisi kuulleet Callasia Metropolitanissa, saaneet kokonaista levytettyä Wagnerin Ringiä tai saaneet Fischer-Dieskauta, Richteriä ja Rostropovitsia esiintymään samassa konsertissa. Musiikin todellisia suurnimiä ovatkin muusikoiden lisäksi sellaiset nimet kuin Fred Gaisberg, Sol Hurok, Klaus Heymann, Toivo Kärki, David Sarnoff, Walter Legge, John Culshaw tai Rudolf Bing.

Ilman varhaisen savikiekkolevytyksen kuningasta, Fred Gaisbergiä emme olisi saaneet tallennettua Caruson kultaista ääntä muttemme myöskään antropologisesti arvokkaita ja jo kadonneitakin musiikkikulttuureita, joilla ei ollut minkäänlaista kaupallista arvoa. Muun muassa Artur Rubinsteinia, Svjatoslav Richteriä, David Oistrahia ja Marian Andersonia edustanut konsertti-impressaario Sol Hurok toi Yhdysvaltoihin Bolshoin(nyk. Mariinski-teatteri)baletin. Klaus Heymannin perustaman Naxoksen esimerkki painosti vakiintuneetkin levymerkit perustamaan halpasarjoja. Toivo Kärjen ohitse ei Suomen iskelmämusiikissa kulkenut mikään eikä kukaan 50 vuoteen. David Sarnoffin lanseeraus – LP-levy – mahdollisti pitkien teosten levyttämisen ilman kiusallisia katkoja 4 minuutin 40 sekuntin välein. Walter Legge, joka perusti EMI:n levytysorkesteriksi Philharmonia Orchestran, oli vahvatahtoinen diplomaatti, joka onnistui pitämään toisiaan inhoavat Karajanin ja Furtwänglerin samanaikaisesti samassa tallissa; työnsä hän täydellisti menemällä tallinsa laulajan, Elisabeth Schwarzkopfin kanssa naimisiin. John Culshaw sai suostuttelun ja logistiikan mestarinäytteenä kerättyä eri oopperataloista parhaat mahdolliset nimet Wagnerin Ringin kokonaislevytykseen ja jopa houkuteltua kaikkien aikojen Wagner-ääni Kristen Flagstadin eläkkeeltä. Rudolf Bing, joka johti New Yorkin Metropolitan-oopperataloa monen kymmenen vuoden ajan, avasi Marian Andersonin kautta oopperalavat mustaihoisille laulajille ja piti diivat kurissa.

Lisäksi ei pidä vähätellä musiikin portinvartijoiden, musiikkikriitikkojen osuutta. Monien musiikkimaku on pitkälti heidän suodattamaansa. Uskoisin, että esimerkiksi Hindemithin epäsuosio palautuu ainakin Suomessa Heikinheimon näkemykseen, jonka mukaan Hindemith on sisällyksetöntä musiikkikäsityötä; Sostakovitsin mielipide uusissa pukimissa. Berlioz'n Haroldia ei pidä enää päästää seikkailemaan Italiaan sen jälkeen kun Heikinheimon seuraaja Vesa Sirén uudelleenristi tämän "hortoilun" Håkanin siekailuiksi Belgiassa. New York Timesin pitkäaikainen kriitikko Harold C.Schonberg tai meidän Seppo Heikinheimomme pystyivät nostamaan tai tuhoamaan muusikoita – vaikka Olli Mustosen kansainvälistä uraa ei Heikinheimokaan kyennyt pysäyttämään vaikka Mustonen sai masinoitua näyttävän joukon suomalaiskollegoitaan näin luulemaan - mutta myös promotoimaan tai vaientamaan kokonaisia säveltäjiä. Valentin Silvestrovin 5.sinfoniaa ei oltaisi esitetty Kulttuuritalolla, ellei Heikinheimo olisi tuonut matkoiltaan tämän partituuria Jukka-Pekka Sarasteelle. Samalla kaikki konserttiin Beethovenin vitosta kuulemaan tulleet olisivat välttyneet yllättävältä mutta ainutlaatuiselta elämykseltä.