Hyvinvointivaltion ensisijainen tehtävä on huolehtia siitä, että sen kansalaisten perustarpeet saadaan tyydytettyä. Mikä sitten on peruspalvelu? Peruspalvelu ei palaudu maslowilaiseen tarvehierarkiaan, koska valtion tehtävä ei ole huolehtia kansalaistensa nukkumisesta tai rakastamisesta, paitsi ehkä Pohjois-Koreassa.
Mielestäni peruspalvelu määrittyy joko käyttäjien määrällä tai heidän riippuvuudellaan palvelusta. Jos palvelua käyttää suuri määrä ihmisiä tai sen käyttäjät ovat riippuvaisia siitä, ja/tai kyvyttömiä käyttämään mahdollisia vaihtoehtoja (esimerkiksi kauempana sijaitsevaa tai kallimpaa), silloin kyse on sellaisesta palvelusta, josta yhteiskunnan tulee huolehtia. Muuten se ei enää ole yhteiskunta, ja äänestämisen vastineeksi kansalaisille voi antaa palveluseteleitä, jotka muuten eivät ole mikään takuu kysynnän ja tarjonnan toteutumisesta. Tällöin kansalaisuudenkin voi vaihtaa asiakkuudeksi.
Olisi toki hyvä, jos kansalaisilla olisi nykyistä suurempi valinnanvapaus esimerkiksi koulun tai päivähoitopaikan valinnassa; monessa tapauksessa nämä voisivat sijaita esimerkiksi vanhempien työpaikan, ei asunnon vieressä. Tämäkin tosin sillä varauksella, että niin asunnot kuin työpaikatkaan eivät ole ikuisia, ja jos vanhemman työmaa muuttaa vaikkapa Salmisaaresta Sörnäisiin, ei tämä ole mikään legitiimi peruste koulun vaihtamiselle. Jos ekaluokkalaisen vanhemman työpaikka sitten vaihtuisikin Konalasta Heikinlaaksoon, tämä saattaisi jo ruveta olemaan.
Jopa yhden kaupungin sisällä voi väestörakenne muuttua yllättävän paljon pienessäkin ajassa, ja tällöin määrällisesti määritelty peruspalvelu voi heilahtaa vanhainkodista päiväkotiin, tai päinvastoin. Tämän vuoksi joukkoliikenne onkin oikeastaan kaikkien peruspalveluiden äiti ja isä. Jolleivät kekseliäät arkkitehdit osaa suunnitella nopeasti soveltuvia modulitiloja, jotka muutamassa päivässä saa muunnettua sairaalasta hautausmaaksi, ja jollei bussia ole saatavilla, silloin tarvitaan ruumisautoa tai ainakin ambulanssia. Jos peruspalveluista halutaan säästää, ehkä onkin parempi suunnitella moduliauto, jonka saa tarpeen mukaan muunnettua pikkubussiksi, ambulanssiksi tai ruumisautoksi.
Edelleen on kuitenkin jäänyt määrittelemättä, mitä kuuluu peruspalveluihin. Peruspalveluita ovat ainakin päiväkoti, peruskoulu, kirjasto, lähiviheralue, joukkoliikenne ja terveyskeskus. Vanhainkoti ei ole siinä mielessä peruspalvelu että asukas-asiakas ei käy siellä. Hän on siellä. Jos vanhainkotiasukilla löytyy lähiomainen, vanhainkodin tulisi tietenkin olla tämän lähiomaisen lähipalvelu.
Peruspalvelun on oltava myös lähipalvelu; sen on oltava kaikkien saatavilla mutta myös ulottuvissa, mieluiten kävelymatkan päässä mutta jos kuntalaiskansalaisasiakas ei pysty kävelemään, sitten ainakin palvelulinjayhteyden päässä. Palvelulinjan on saatava liikenteessä etuoikeuksia; jos esimerkiksi lähin terveyskeskus sijaitsee toisella puolella Mätäjokea, muutaman sadan metrin päässä, tilanne saattaa näyttää hyvältä harpilla piirrettynä, mutta koska tieyhteyksiä ei ole, palvelulinjabussin on annettava kulkea tarjolla olevia tieyhteyksiä pitkin, vaikka sitten pyörätietä.
Palvelut delegoidaan Helsingissä suurpiiri- tai aluejaon perusteella. Jos pitäydytään suurpiireissä, niin silloin esimerkiksi Pakila todellakin on Taka-Pasilaa, Baggböleä. Oslossa, jossa Helsingin mallisen suurpiiri- ja aluejaon sijaan on 27 semiautonomista kaupunginosaa, joille on annettu tehtävä koordinoida oman alueensa asukkaiden peruspalvelut, voi käydä niin että lapsi sijoitetaan päivähoitoon toisen kaupunginosan alueelle, jos oma kaupunginosa ei ole kyennyt reagoimaan kyllin ketterästi kysyntään. Tämä voi käytännössä merkitä liikennevälineen vaihtoa, ja päivittäisiin päivähoitomatkoihin voi mennä neljäkin tuntia, siis siinä "hyvässä" tapauksessa, etta viemisiin ja tuomisiin on käytettävissä edes yksi vanhempi (vaikka työtön, jotain hyvää siinäkin statuksessa tai pikemminkin tilanteessa), jonka työpaikka ei satu sijaitsemaan väärällä puolella kotia, siis verrattuna päivähoitopaikkaan.
En edes hirveä ajatella, mita se merkitsisi päivähoitomatkojen kannalta, jos molemmilla vanhemmilla olisi työpaikka Oslon itäreunalla, asuinpaikka keskellä kaupunkia ja päivähoitopaikka kaupungin länsireunalla. Helsingin mittakaavassa, kyse olisi suunnilleen sellaisesta tilanteesta jossa että asuttaisiin esimerkiksi Torpparinmäessä, lapsi vietäisiin hoitoon Lauttasaareen, toinen vanhempi olisi töissä Jakomäessä ja toinen Laajasalossa, olettaen tietenkin että näissä paikoissa on työpaikkoja.
Toki Oslossa on jopa silmämääräisesti katsottuna Helsinkiin verrattuna beibibuumi, mutta aika suuren osan siitä selittää maahanmuuttajien suhteessa noin kolminkertainen suhteellinen osuus Helsinkiin verrattuna, ja mututuntumalta mamuilla päivähoitopalveluiden käyttöaste ei ole ihan alkuasukkaiden luokkaa. Ei-läntiset mamut eivät kuitenkaan selitä koko Oslon beibibuumia, ja moni natiivinorskikin jää kotiin, jokunen isikin. Ainakin se on tehty Suomea helpommaksi, saahan kotihoidon tukea miltei 400 euroa kuussa.
Päiväkotimatkojen kohtuullisuus on siis hyvin suhteellinen käsite, jopa Helsingin kokoisissa kaupungeissa ja Pohjoismaissa, joissa sentään on edelleenkin ainakin kansainvälisessä vertailussa suhteellisen kattava julkinen palvelujärjestelmä, vaikkei tämä kansainvälinen vertailu lapsia kuljetakaan, vaan useimmilla päiväkotimatkoista edelleenkin huolehtivat vanhemmat.
En väitä, että lähipalvelun käsitettä tulisi venyttää kuten sille tehdään Oslossa, mutta en oikein jaksa kokea sääliä tai oikeastaan edes sympatiaa niitä kohtaan, jotka valittavat siitä että lapsi pitää viedä pellon tai puron toiselle puolelle päivähoitoon. Jotain rajaa pitää siinäkin olla, mitä yhteiskunnalta kehtaa vaatia. Sama se, millä nämä ruikuttajat vaateensa perustelevat, tuolloin poliittinen kanta ei ole vihreä, punainen, sininen, musta tai nukkuva, vaan avuton.
Toki parhaassa mahdollisessa maailmassa jokainen lapsi voisi viettää päivänsä mukavassa kodinomaisessa ympäristössä naapurissa, kotona olevan tädin (tai sedän) pitämässä pikku pikku söpössä nukkekodissa eiku perhepäivähoitomossa, mutta tämä ei enää ole mahdollista jälkiteollistumiseen asti erikoistuneessa yhteiskunnassa, jossa suurimmalla osalla aikuisista on kodin ulkopuolinen päivähoitopaikka itseään varten, oli se sitten työ tai opiskelupaikka. Tällöin pitäisi kehittää lähipalveluiden lisäksi lähityöpaikat, ja mehän olemme nähneet, miten niille kävi Malminkartanossa, jos kaupunginosaan sattuu valikoitumaan sellaisia "uusmarxilaisia" asukkaita, jotka eivät halua kuulua sellaiseen yhteisöön, joka hyväksyisi heidät jäsenekseen. Huonosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti