Olen taiteiden - ja samaten taiteen loisen, eli kritiikin – moniharrastaja. Teinpä kritiikistä gradunikin. Kritiikin lisäksi olen tutkinut musiikin opetusta ja kuvataiteiden markkinointia. Olen työskennellyt taidebyrokraattina teatteri-ilmaisun, länsimaisen taidemusiikin ja pop-/jazzmusiikin, muotoilun ja kuvataiteiden parissa; lisäksi olen töissäni edistänyt elokuvan ja valokuvauksen sekä keramiikka- ja kivimuotoilun asemaa. Kirjoittamista ja lukemista en laske, sillä hengitän, syön ja nukunkin. Yleensä korvaan kirjoittamisella ajattelemisen, ja toisinaan puhumisenkin, ja lukeminen onkin noin yleensä parhaita keinoja pitää pääni kiinni. Luulen siis ymmärtäväni kulttuuriministeriön työkentästä enemmän kuin moni kiintiöministeri yhteensä. Paljon on kuitenkin asioita, joita en kykene ymmärtämään. Ehdotukset vastauksiksi sopii laittaa kommentteina kirjoitukseeni:
- Miksi vanhoja äänilevyjä ei markkinoida - eikä myöskään myydä - ainoastaan uusia? Miksi Bela Drahosin Naxos-Beethoveneita myydään satoja ellei tuhansia kertoja enemmän kuin George Szellin levyjä, joiden suhde beladrahoseihin on sama kuin Mustaleima-Emmentalin suhde halpaan kermajuustopötkäleeseen ja jotka maksavatkin kaiken lisäksi korkeintaan saman kuin beladrahosit? Miksi yleensä uutta menee kuin häkää, mutta vanha ja jo moneen kertaan vertailun kestänyt jää pölyyntymään? Tehtäköön tässä selväksi, että ei, kaikki Naxokset eivät suinkaan ole todellakaan huonoja.
- Miksi pop- ja rockmusiikki miksataan paljon äänekkäämmälle kuin nk. ”klassinen” musiikki? Ihmiset voivat – kyllä – kuunnella useaa genreä, ja genrenvaihdoksen seurauksena on sokki, jollei muista säätää volyymia hiljaisemmalle. Syyksi ei kelpaa se, että ”kevyt” musiikki olisi äänekkäämpää, sillä a) se ei ole kevyttä, vrt. takatukkahevi ja Vivaldi ja b) se ei ole äänekkäämpää, vrt. jpa niiden takatukkaheviibändienkin tuotantoon toisinaan eksyneet balladit ja Tsaikovskin 1812-alkusoitto.
- Miksi kaikki näyttävät haluavan (ainakin kaikenkarvaisten laulukilpailujen määrän ja suosion perusteella) nimenomaisesti laulajiksi? Mikseivät esimerkiksi kapellimestareiksi, tuubansoittajiksi, taidegraafikoiksi, balleriinoiksi tai arkkitehdeiksi? Tosin, minua ei yleensäkään saa katsomaan saatikka kuuntelemaan amatööriesityksiä kirveelläkään, kunnioituksesta taiteita ja aisti-elimiäni kohtaan; kokonaan toisista syistä välttäisin astumasta amatööriarkkitehdin suunnittelemalla sillalle.
- Miksi keskinkertaisuus myy? Miksi Adam Sandlerin elokuvia katsotaan enemmän kuin Cary Grantin tähdittämiä, puhumattakaan Innokenti Smoktunovskista, ja miksi Tom Shadyacin filmejä enemmän kuin Billy Wilderin, puhumattakaan F.W.Murnausta tai Elem Klimovista? Toisin sanoen, miksi tyytyä ***:n kun tarjolla olisi parempaa?
- Miksi viimeisen vuoden tai kahden aikana julkaistuista popkappaleista ainakin puolessa laulajan ääni on ”rikottu”, sitten monistettu ja sähköistetty? Istutetaanko nykyään poplaulajat sähkötuoliin studioissa sen jälkeen kun heidät on ensin laitettu monistuskoneeseen? Vai onko mediamaailman keskittyminen johtanut siihen, että kannattaa markkinoida enää yhtä ei vain mega- vaan myös metabändiä?
- Miksi lastenkirjoissa ja –piirretyissä kaikki hahmot aina hymyilevät? En tarkoita sitä, että lapsille pitäisi opettamalla opettaa, että maailma koostuu sellaisista kurjista asioista kuin vaalirahoitus, kuntaliitokset tai Keskustapuolue, mutta on väärin peittää heidän näkyvistään kaikki muut tunteet kuin ilon ja riemun.
Parhaiden vastauksien antajat saavat mennä vuokraamaan omaan laskuun Adam Sandler –elokuvia ja ostaa Naxos –levyn, vapaavalintaisen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Naxos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Naxos. Näytä kaikki tekstit
16.11.2009
Musiikin suurnimet
1900-luvun musiikin (siis: länsimaisen ns. taidemusiikin) merkittävimpinä niminä ollaan tavattu pitää säveltäjiä Bela Bartok, Igor Stravinski ja Arnold Schönberg. Kansanmusiikin klassiseen integroinut Bartok, rytmillä sävelen keskeisenä musikaalisena elementtinä korvannut Stravinski ja tonaalisuuden romuttanut tai ainakin keksimällään dodekafonialla haastanut Schönberg arvotetaan suuriksi nimenomaan vaikutuksensa, ei niinkään tuotantonsa takia, vaikka ainakin Bartok ja Stravinski meritoituvat myös tuotannollaan. Jos pelkästä tuotannosta olisi kysymys, silloin listalle voisi lukea Schönbergin lisäksi yhtä hyvin esimerkiksi Ravelin, Debussyn, Mahlerin, Sostakovitsin, Prokofjevin tai Sibeliuksen.
Musiikissa arvostetaan luojia, tai pikemminkin primaariluojia, sekundaariluojien eli esittäjien edelle, koska ilman heitä, sekundaariluojilla ei olisi mitään esitettävää. Kuitenkin, vuosisadan merkittävimmät esiintyvät taiteilijat eivät ole tulleet tunnetuksi Stravinskin, Bartokin tai Schonbergin tulkkeina, vaan Beethovenin, Bachin ja Mozartin esittäjinä. Jos huomioidaan musiikin kuulijoihin tekemä vaikutus, musiikin tavoittaminen, silloin vuosisadan musiikin suuria nimiä eivät ole Schönberg, Bartok tai Stravinski, vaan Caruso, Callas, Pavarotti, Fischer-Dieskau, Toscanini, Karajan, Kreisler, Menuhin, Rubinstein, Horowitz, Casals ja Segovia.
Edellämainittujen lisäksi voidaan puhua musiikin tertiaaritulkeista: levytuottajista, konsertti-impressaarioista ja oopperatalojen johtajista, joiden visionäärisyyttä ilman emme koskaan olisi kuulleet Callasia Metropolitanissa, saaneet kokonaista levytettyä Wagnerin Ringiä tai saaneet Fischer-Dieskauta, Richteriä ja Rostropovitsia esiintymään samassa konsertissa. Musiikin todellisia suurnimiä ovatkin muusikoiden lisäksi sellaiset nimet kuin Fred Gaisberg, Sol Hurok, Klaus Heymann, Toivo Kärki, David Sarnoff, Walter Legge, John Culshaw tai Rudolf Bing.
Ilman varhaisen savikiekkolevytyksen kuningasta, Fred Gaisbergiä emme olisi saaneet tallennettua Caruson kultaista ääntä muttemme myöskään antropologisesti arvokkaita ja jo kadonneitakin musiikkikulttuureita, joilla ei ollut minkäänlaista kaupallista arvoa. Muun muassa Artur Rubinsteinia, Svjatoslav Richteriä, David Oistrahia ja Marian Andersonia edustanut konsertti-impressaario Sol Hurok toi Yhdysvaltoihin Bolshoin(nyk. Mariinski-teatteri)baletin. Klaus Heymannin perustaman Naxoksen esimerkki painosti vakiintuneetkin levymerkit perustamaan halpasarjoja. Toivo Kärjen ohitse ei Suomen iskelmämusiikissa kulkenut mikään eikä kukaan 50 vuoteen. David Sarnoffin lanseeraus – LP-levy – mahdollisti pitkien teosten levyttämisen ilman kiusallisia katkoja 4 minuutin 40 sekuntin välein. Walter Legge, joka perusti EMI:n levytysorkesteriksi Philharmonia Orchestran, oli vahvatahtoinen diplomaatti, joka onnistui pitämään toisiaan inhoavat Karajanin ja Furtwänglerin samanaikaisesti samassa tallissa; työnsä hän täydellisti menemällä tallinsa laulajan, Elisabeth Schwarzkopfin kanssa naimisiin. John Culshaw sai suostuttelun ja logistiikan mestarinäytteenä kerättyä eri oopperataloista parhaat mahdolliset nimet Wagnerin Ringin kokonaislevytykseen ja jopa houkuteltua kaikkien aikojen Wagner-ääni Kristen Flagstadin eläkkeeltä. Rudolf Bing, joka johti New Yorkin Metropolitan-oopperataloa monen kymmenen vuoden ajan, avasi Marian Andersonin kautta oopperalavat mustaihoisille laulajille ja piti diivat kurissa.
Lisäksi ei pidä vähätellä musiikin portinvartijoiden, musiikkikriitikkojen osuutta. Monien musiikkimaku on pitkälti heidän suodattamaansa. Uskoisin, että esimerkiksi Hindemithin epäsuosio palautuu ainakin Suomessa Heikinheimon näkemykseen, jonka mukaan Hindemith on sisällyksetöntä musiikkikäsityötä; Sostakovitsin mielipide uusissa pukimissa. Berlioz'n Haroldia ei pidä enää päästää seikkailemaan Italiaan sen jälkeen kun Heikinheimon seuraaja Vesa Sirén uudelleenristi tämän "hortoilun" Håkanin siekailuiksi Belgiassa. New York Timesin pitkäaikainen kriitikko Harold C.Schonberg tai meidän Seppo Heikinheimomme pystyivät nostamaan tai tuhoamaan muusikoita – vaikka Olli Mustosen kansainvälistä uraa ei Heikinheimokaan kyennyt pysäyttämään vaikka Mustonen sai masinoitua näyttävän joukon suomalaiskollegoitaan näin luulemaan - mutta myös promotoimaan tai vaientamaan kokonaisia säveltäjiä. Valentin Silvestrovin 5.sinfoniaa ei oltaisi esitetty Kulttuuritalolla, ellei Heikinheimo olisi tuonut matkoiltaan tämän partituuria Jukka-Pekka Sarasteelle. Samalla kaikki konserttiin Beethovenin vitosta kuulemaan tulleet olisivat välttyneet yllättävältä mutta ainutlaatuiselta elämykseltä.
Musiikissa arvostetaan luojia, tai pikemminkin primaariluojia, sekundaariluojien eli esittäjien edelle, koska ilman heitä, sekundaariluojilla ei olisi mitään esitettävää. Kuitenkin, vuosisadan merkittävimmät esiintyvät taiteilijat eivät ole tulleet tunnetuksi Stravinskin, Bartokin tai Schonbergin tulkkeina, vaan Beethovenin, Bachin ja Mozartin esittäjinä. Jos huomioidaan musiikin kuulijoihin tekemä vaikutus, musiikin tavoittaminen, silloin vuosisadan musiikin suuria nimiä eivät ole Schönberg, Bartok tai Stravinski, vaan Caruso, Callas, Pavarotti, Fischer-Dieskau, Toscanini, Karajan, Kreisler, Menuhin, Rubinstein, Horowitz, Casals ja Segovia.
Edellämainittujen lisäksi voidaan puhua musiikin tertiaaritulkeista: levytuottajista, konsertti-impressaarioista ja oopperatalojen johtajista, joiden visionäärisyyttä ilman emme koskaan olisi kuulleet Callasia Metropolitanissa, saaneet kokonaista levytettyä Wagnerin Ringiä tai saaneet Fischer-Dieskauta, Richteriä ja Rostropovitsia esiintymään samassa konsertissa. Musiikin todellisia suurnimiä ovatkin muusikoiden lisäksi sellaiset nimet kuin Fred Gaisberg, Sol Hurok, Klaus Heymann, Toivo Kärki, David Sarnoff, Walter Legge, John Culshaw tai Rudolf Bing.
Ilman varhaisen savikiekkolevytyksen kuningasta, Fred Gaisbergiä emme olisi saaneet tallennettua Caruson kultaista ääntä muttemme myöskään antropologisesti arvokkaita ja jo kadonneitakin musiikkikulttuureita, joilla ei ollut minkäänlaista kaupallista arvoa. Muun muassa Artur Rubinsteinia, Svjatoslav Richteriä, David Oistrahia ja Marian Andersonia edustanut konsertti-impressaario Sol Hurok toi Yhdysvaltoihin Bolshoin(nyk. Mariinski-teatteri)baletin. Klaus Heymannin perustaman Naxoksen esimerkki painosti vakiintuneetkin levymerkit perustamaan halpasarjoja. Toivo Kärjen ohitse ei Suomen iskelmämusiikissa kulkenut mikään eikä kukaan 50 vuoteen. David Sarnoffin lanseeraus – LP-levy – mahdollisti pitkien teosten levyttämisen ilman kiusallisia katkoja 4 minuutin 40 sekuntin välein. Walter Legge, joka perusti EMI:n levytysorkesteriksi Philharmonia Orchestran, oli vahvatahtoinen diplomaatti, joka onnistui pitämään toisiaan inhoavat Karajanin ja Furtwänglerin samanaikaisesti samassa tallissa; työnsä hän täydellisti menemällä tallinsa laulajan, Elisabeth Schwarzkopfin kanssa naimisiin. John Culshaw sai suostuttelun ja logistiikan mestarinäytteenä kerättyä eri oopperataloista parhaat mahdolliset nimet Wagnerin Ringin kokonaislevytykseen ja jopa houkuteltua kaikkien aikojen Wagner-ääni Kristen Flagstadin eläkkeeltä. Rudolf Bing, joka johti New Yorkin Metropolitan-oopperataloa monen kymmenen vuoden ajan, avasi Marian Andersonin kautta oopperalavat mustaihoisille laulajille ja piti diivat kurissa.
Lisäksi ei pidä vähätellä musiikin portinvartijoiden, musiikkikriitikkojen osuutta. Monien musiikkimaku on pitkälti heidän suodattamaansa. Uskoisin, että esimerkiksi Hindemithin epäsuosio palautuu ainakin Suomessa Heikinheimon näkemykseen, jonka mukaan Hindemith on sisällyksetöntä musiikkikäsityötä; Sostakovitsin mielipide uusissa pukimissa. Berlioz'n Haroldia ei pidä enää päästää seikkailemaan Italiaan sen jälkeen kun Heikinheimon seuraaja Vesa Sirén uudelleenristi tämän "hortoilun" Håkanin siekailuiksi Belgiassa. New York Timesin pitkäaikainen kriitikko Harold C.Schonberg tai meidän Seppo Heikinheimomme pystyivät nostamaan tai tuhoamaan muusikoita – vaikka Olli Mustosen kansainvälistä uraa ei Heikinheimokaan kyennyt pysäyttämään vaikka Mustonen sai masinoitua näyttävän joukon suomalaiskollegoitaan näin luulemaan - mutta myös promotoimaan tai vaientamaan kokonaisia säveltäjiä. Valentin Silvestrovin 5.sinfoniaa ei oltaisi esitetty Kulttuuritalolla, ellei Heikinheimo olisi tuonut matkoiltaan tämän partituuria Jukka-Pekka Sarasteelle. Samalla kaikki konserttiin Beethovenin vitosta kuulemaan tulleet olisivat välttyneet yllättävältä mutta ainutlaatuiselta elämykseltä.
17.2.2009
Äänilevyn sosiologiaa
Miksi Madonnan tai vähäpätöisempienkin artistien ystävät ovat valmiita maksamaan 70-80 euroakin nähdäkseen idolinsa elävänä, kun taas sinfoniakonsertteihin pääsee parillakympillä? Selitykseksi ei kelpaa se, että nk. ”konserttimusiikkia” tavataan subventoida verovaroista, vaikka sisältää se Madonnankin runsaasti ulkomusiikillisuuksia sisältävä showkin konsertin, kun tarpeeksi osaa pintaa raaputtaa.
Miksi ylipäätään käydä konserteissa? Monilla itseilmaisun tarve löytää kanavansa musiikissa; joistakin tulee uuden musiikin luojia eli säveltäjiä kun taas toiset toteuttavat muusikkouttaan luomalla toisten ideoista soivia toteutuksia. Vaikka sanat ”konservatorio” ja ”säilyke” ovatkin samaa perua, musiikki ei ole säilötty oppilaitoksiin, vaan äänilevyihin, ja uusilla glenngouldeilla ja annesophiemuttereilla onkin vastassaan voittamaton kilpailija: alkuperäinen, jonka voi helposti tarkistaa äänilevyiltä ja hyväksi havaita.
Glenn Gouldinsa tunteva ei voi välttyä Olli Mustosta kuunnellessaan siltä tunteelta, että on tainnut Ollikin Gouldinsa kuunnella, vaikka muusikoille aihe onkin perinteisesti ollut tabu. Ihan kuin muusikoiden muka olisi mahdollista luoda oma traditionsa tyhjiössä; sosiologinkin on ensin tunnettava Marxinsa jotta hän voisi sen edes hylätä. Pianistin onkin tunnettava Rahmaninovinsa, Gouldinsa ja Horowitzinsa, kapellimestarin Toscanininsa ja Furtwänglerinsä ja laulajan Callasinsa, Carusonsa ja Saljapininsa.
Tunnetut suomalaistaiteilijat ovat vasta viime aikoina alkaneet varovaisesti lähestymään perusohjelmistoa, koska siitä on olemassa jo niin paljon legendaarisia levytyksiä. Ei ole mieltä julkaista uutta Berliinin filharmonikkojen Beethoven-sykliä, kun saatavilla on ainakin Furtwänglerin, Karajanin (muutamaankin kertaan) ja Abbadon syklit.
Puolalaissäveltäjä Karol Szymanovskin musiikkia sisältävä levy on ollut Suomen klassisen listan kärjessä, jossa taas Bach-levyä ei ole näkynyt miesmuistiin, vaikka Bach on varmasti paljon Szymanovskia suositumpi säveltäjä. Ilmiön selittää esittäjän kultti; jos tunnettu suomalainen taiteilija levyttää Szymanovskia tai Hindemithiä, se nousee listan kärkeen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin tehneet Szymanovskille, Hindemithille ja Boulezille suuren palveluksen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin paljon tunnetumpia kuin Szymanovski, Hindemith ja Boulez, ainakin Suomessa.
Szymanovski-levytyksissä kilpailu ei kuitenkaan ole niin kova kuin Bach- tai Beethoven -levytyksissä, ja kansainväliset levy-yhtiötkin suostuvat levyttämään tunnettua perusohjelmistoa ainoastaan jos kyseessä on sellainen kansainvälisen luokan taiteilija, joka on omalle levy-yhtiölleen ”profiilitaiteilija” tai jos luvassa on mittatikkulevytys, jotakin aivan uutta. Kärjistäen: Sibeliusta lukuunottamatta, klassista perusohjelmistoa ovat suomalaiset tähän saakka koskettaneet vain alkuperäisinstrumentit- nimisillä pitkillä tikuilla Tuija Hakkila ja Anssi Mattila, ja hekin suomalaiselle levymerkille tai Kalevi Kiviniemi, joka tekee perusohjelmistosta showsovituksia uruille. Osmo Vänskän ainakin suomalaisessa lehdistössä ylistetty Beethoven-sykli Minnesotan orkesterin kanssa kansainväliselle (joskin pohjoismaalaisuutta vahvasti liputtavalle ruotsalaiselle BIS:ille) edustaakin aivan uutta aluevaltausta.
Mikä on musiikin hinta-laatusuhde, voiko sellaisen määritellä ja onko siitä mielekästä edes puhua? Miksi kuluttajan tulee saada uusinta uutta; miksei vanha ja hyväksi koettu kelpaa? Yksi selitys uusien levytysten suosiolle on se, että levy-yhtiöt panostavat niiden esillepanoon, jakeluun ja mainostamiseen. Tämä luultavasti siksi, ettei kaikki kallis työ levytysstudiossa menisi hukkaan. Ehkä Fritz Reinerin Richard Strauss-levytyksetkin nousisivat listoille, jos niitä markkinoitaisiin. Kuitenkin, ne peijakkaan Sennheiser-mikrofonit aseteltiin paikoilleen jo 50 vuotta sitten, ja tuottaja Jack Pfeifferkin on jo kuollut.
Tässä astuvat kuvaan ulkomusiikilliset arvot. On helpompaa myydä Vanessa Maen, Elina Garancan tai Olli Mustosen kuin Ida Händelin, Kirsten Flagstadin, Benno Moiseiwitshin tai Fritz Reinerin levyjä, koska heistä ei saa nättejä kansikuvia ja mainosjulisteita tekemälläkään, ei edes meikkaamalla, koska kuolleita ei oikein voi stailata, mitä nyt vähän levynkansidesignilla. Ehkä musiikista onkin tullut kauneuskilpailu, mistä säännöstä sentään muistetaan aina esittää yksi (!) poikkeus: talidomibaritoni Thomas Quasthoff kuin yksinäisenä vaikkakin ulkoisesti puolikkaana Don Quijotena, sallittavana poikkeuksena siitä, että pitkän kyräilyn jälkeen keskenään avoliiton solmineet musiikkijournalismi ja musiikkimarkkinointi voivat osoittaa säännön vääräksi. Samalla he oikeuttavat professionsa: edelleenkin musiikissa on sisältö ja osaaminen tärkeintä.
Naxos mullisti äänilevymarkkinat 80-luvun puolivälissä, aikana, jolloin cd-levy vasta teki tuloaan. Tuntemattomien itäeurooppalaistaiteilijoiden levytykset, joissa solistina – jos ohjelmisto sattui sisältämään sooloviulun – sattui olemaan levy-yhtiön perustaja-tuottaja-omistaja Klaus Heymannin vaimo, maksoivat noin kolmanneksen siitä, mitä vielä tuolloin usein ainoina vaihtoehtoina tarjotut Herbert von Karajanin levyt. Karajanin levyt perustuivat esittäjän kulttiin; Karajan oli brändi, ja tunnettu huippulaadun tae. Karajan oli – kiitos paljolti Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertin – niin tunnettu, että jopa peruskoulun musiikkitunnin häiriköt, nekin, jotka luulevat, että Beethoven on bernhardinkoira, osasivat tehdä huitomisliikkeitä ilmassa. Karajan oli opettanut ilmakitaristit ilmajohtamaan.
Kun Karajanin levyjä mainostettiin Karajanilla, niin Naxos-levyt toivat musiikin keskiöön. Ilmiön veivät huippuunsa ”levymerkittömät” Anttila-versiot, joissa Alfred Walter, Anton Nanut ja Alberto Lizzio toivat koko perusohjelmiston peruskuluttajien ulottuville, pakkasnesteen ja oluthyllyjen väliin Eka-marketissa. Nämä levytykset, joita tuli kuin sieniä sateella, antoivat aiheen epäillä Walterin ja Nanutin olevan vain olleet 50-60 –lukujen Columbia Symphony Orchestran tapaan levy-yhtiön keksimiä synteettisiä, esittäjän persoonallisuuden kätkeviä peitenimiä. Vastaavanlainen käytäntö löytyy elokuvateollisuudesta, jossa nimimerkin ”Alan Smithee” taakse on kätketty epäonnistuneita elokuvia. Nämä epälevyt, joista ei edes löydy mainintaa äänilevykatalogeista ja musiikkilevyistä, tekivät musiikista laskettavan suureen. Levyjen kansiin nostettiin se, että ne todellakin sisälsivät musiikkia enemmän kuin 60 minuuttia (mikä oli lp-levyyn verrattuna hyve), ja joissakin tapauksissa, muusikon sukunimikin ansaitsi kohtalaisen suuren fontin, jos hän sattui olemaan jonkun tunnetun taiteilijan sukunimikaima. Alfred Walterkin on varmaan myynyt jokusen levyn Bruno Walterin siivellä.
Naxos on kuitenkin tahtomattaan nostanut esittäjän kultin uudestaan esille takaovesta, eikä vain esittäjän vaan myös esityksen. Pärjätäkseen myyntikilpailussa, vastavetona Naxokselle vakiintuneet levy-yhtiöt, kuten Deutsche Grammophon, Emi, Sony/Cbs, RCA, Philips ja Decca alkoivat uudelleenjulkaista 90-luvun alussa ”back-catalogynsa” legendaarisia esityksiä uusina painoksina ja uusina laitoksina. 50-70 –lukujen lp-julkaisut saivat uuden elämän, yleensä vanhan lp-levyn ulkoasua pienoiskoossa jäljitellen. Nyt Reinerin Straussitkin olivat kuluttajan ulottuvissa; näiden uudelleenjulkaisujen hinnat laskettiin ensin 90-luvun alussa hajurakoetäisyydelle Naxoksesta ja myöhemmin Naxoksien tasolle. Nämä, RCA:n 50-luvun varhaiset ja levynkansiin monistettujen d-kirjaimienkin jälkeen ylittämättömät stereolevytykset ovat luoneet äänityksen kultin. RCA Living Stereo ja Mercury Living Presence kilpailevat keskenään Antal Doratin ja Fritz Reinerin versioilla Bartokin orkesterikonsertoista. Kuitenkaan, edelleenkin Naxosta ostetaan enemmän, koska sillä on parempi jakelukoneisto ja koska se on onnistunut luomaan itsestään 25 tunnetun brändin; usea ei varmaankaan tunne muita klassisen musiikin julkaisijoita kuin Naxoksen.
Kaikki kunnia kuitenkin Naxokselle. Naxos on tuonut musiikin lukuisiin uusiin olohuoneisiin, ja alkudumppauksen jälkeen – jolloin Naxoksen piti nopeasti luoda perusohjelmisto saataville valikoimiinsa - levytysten taso on huomattavasti noussut. Monissa tapauksissa Naxos tarjoaa musiikillisestikin aivan varteenotettavan vaihtoehdon, ja nyttemmin se on laajentanut ohjelmistoaan perusklassisesta myös nykymusiikkiin. Aivan viimeisin aluevaltaus on ollut ostaa julkaisuoikeuksia legendaarisiin savikiekkoajan levytyksiin; Naxos on tuo Rahmaninovin omat levytykset, Toscaninit ja Sergei Koussevitzkyn Sibeliukset markkinoille huomattavasti aikaisempaa kuluttajaystävällisempään hintaan.
Koska aikakonetta ei olla keksitty, äänilevyt ovat paras korvike, jos haluaa kuulla Dinu Lipattia, Fritz Kreisleria tai Kathleen Ferrieria. Kuitenkin musiikki on perustaltaan sosiaalinen instituutio, syntyen vuorovaikutuksessa esittäjän ja yleisön välillä, tai säveltäjän ja yleisön, taiteilijan ollessa ”vain” säveltäjän tulkki. Konserteissa käydään paitsi kuuntelemassa musiikkia, myös olemassa osana musiikkiyhteisöä, imemässä sitä tunnelmaa, jonka saattoi saada esimerkiksi täpötäydessä mutta kroonisten bronkiitikkojen kerrankin loistaessa poistaolollaan, hiirenhiljaisessa Finlandia-talossa, joka oli todistamassa Svjatoslav Richterin viimeistä Suomen-konserttia. Konserteissa myös näyttäydytään, eli näytetään itsensä arvostetun harrasteen eli taidemusiikin parissa. Harrastus kun on kuin kultahiekkaa: siitä aina tarttuu arvoa harrastajaansa.
Myös äänilevyjen keräily on mitä sosiaalisin harrastus. Äänilevyjen keräilijä yleensä arvottaa ensimmäisenä äänilevykokoelman arvon kyläillessään uudessa paikassa, samalla sijoittaen talon isännän ja/tai emännän oikealle paikalleen Elysiumissa. Siitä, onko hyllyssä Alfred Walteria vai Bruno Walteria, riippuu, oletko tuomittu vai pelastettu.
Musiikin kuluttaminen on voimakkaasti sukupuolittunutta. Kun korkeasti koulutetut keski-ikäiset naiset ovat selkeästi yliedustettuina konserttiyleisössä, niin pääosin miehet ovat tehneet äänilevyjen ostamisesta systematisoitua keräilyä. Varsinaisia psykologisia tai mahdollisia kulttuurisia tai peräti geneettisiä syitä tähän sukupuolittumiseen ei tunneta tarkasti, mutta yleensäkin keräily on vahvasti miehinen harrastus, lukuunottamatta nimenomaisesti pikkutytöille suunniteltuja täsmäkeräilytuotteita, kuten kiiltokuvia.
Mitä Richter sitten viimeisessä Suomen-konsertissaan soitti? Joillekin saattoi olla pettymys, ettei hän soittanutkaan Beethovenia tai Bachia, vaan – Griegiä. No, heillekään se loppujen lopuksi ei ollut kynnyskysymys. He olisivat tulleet paikalle, vaikka Richter olisi vain istunut flyygelin ääressä, ja ollut soittamatta. Aivan kuten John Cagen epäteoksen tunnetuimmassa epäesityksessä 4,33 tai kuten teatterilegenda Tarmo Mannin viimeisessä esityksessä, jossa Manni istui lavalla kerrankin hiljaa. Hän – ja yleisö – kuunteli Mahlerin 9.sinfoniaa. Musiikki on mitä yhteisöllisin taidemuoto; yleisö on osa esitystä ja yhteisö määrittää musiikin arvon, oli sitten kyseessä konserttiyleisö tai keräilijäyhteisö.
Miksi ylipäätään käydä konserteissa? Monilla itseilmaisun tarve löytää kanavansa musiikissa; joistakin tulee uuden musiikin luojia eli säveltäjiä kun taas toiset toteuttavat muusikkouttaan luomalla toisten ideoista soivia toteutuksia. Vaikka sanat ”konservatorio” ja ”säilyke” ovatkin samaa perua, musiikki ei ole säilötty oppilaitoksiin, vaan äänilevyihin, ja uusilla glenngouldeilla ja annesophiemuttereilla onkin vastassaan voittamaton kilpailija: alkuperäinen, jonka voi helposti tarkistaa äänilevyiltä ja hyväksi havaita.
Glenn Gouldinsa tunteva ei voi välttyä Olli Mustosta kuunnellessaan siltä tunteelta, että on tainnut Ollikin Gouldinsa kuunnella, vaikka muusikoille aihe onkin perinteisesti ollut tabu. Ihan kuin muusikoiden muka olisi mahdollista luoda oma traditionsa tyhjiössä; sosiologinkin on ensin tunnettava Marxinsa jotta hän voisi sen edes hylätä. Pianistin onkin tunnettava Rahmaninovinsa, Gouldinsa ja Horowitzinsa, kapellimestarin Toscanininsa ja Furtwänglerinsä ja laulajan Callasinsa, Carusonsa ja Saljapininsa.
Tunnetut suomalaistaiteilijat ovat vasta viime aikoina alkaneet varovaisesti lähestymään perusohjelmistoa, koska siitä on olemassa jo niin paljon legendaarisia levytyksiä. Ei ole mieltä julkaista uutta Berliinin filharmonikkojen Beethoven-sykliä, kun saatavilla on ainakin Furtwänglerin, Karajanin (muutamaankin kertaan) ja Abbadon syklit.
Puolalaissäveltäjä Karol Szymanovskin musiikkia sisältävä levy on ollut Suomen klassisen listan kärjessä, jossa taas Bach-levyä ei ole näkynyt miesmuistiin, vaikka Bach on varmasti paljon Szymanovskia suositumpi säveltäjä. Ilmiön selittää esittäjän kultti; jos tunnettu suomalainen taiteilija levyttää Szymanovskia tai Hindemithiä, se nousee listan kärkeen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin tehneet Szymanovskille, Hindemithille ja Boulezille suuren palveluksen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin paljon tunnetumpia kuin Szymanovski, Hindemith ja Boulez, ainakin Suomessa.
Szymanovski-levytyksissä kilpailu ei kuitenkaan ole niin kova kuin Bach- tai Beethoven -levytyksissä, ja kansainväliset levy-yhtiötkin suostuvat levyttämään tunnettua perusohjelmistoa ainoastaan jos kyseessä on sellainen kansainvälisen luokan taiteilija, joka on omalle levy-yhtiölleen ”profiilitaiteilija” tai jos luvassa on mittatikkulevytys, jotakin aivan uutta. Kärjistäen: Sibeliusta lukuunottamatta, klassista perusohjelmistoa ovat suomalaiset tähän saakka koskettaneet vain alkuperäisinstrumentit- nimisillä pitkillä tikuilla Tuija Hakkila ja Anssi Mattila, ja hekin suomalaiselle levymerkille tai Kalevi Kiviniemi, joka tekee perusohjelmistosta showsovituksia uruille. Osmo Vänskän ainakin suomalaisessa lehdistössä ylistetty Beethoven-sykli Minnesotan orkesterin kanssa kansainväliselle (joskin pohjoismaalaisuutta vahvasti liputtavalle ruotsalaiselle BIS:ille) edustaakin aivan uutta aluevaltausta.
Mikä on musiikin hinta-laatusuhde, voiko sellaisen määritellä ja onko siitä mielekästä edes puhua? Miksi kuluttajan tulee saada uusinta uutta; miksei vanha ja hyväksi koettu kelpaa? Yksi selitys uusien levytysten suosiolle on se, että levy-yhtiöt panostavat niiden esillepanoon, jakeluun ja mainostamiseen. Tämä luultavasti siksi, ettei kaikki kallis työ levytysstudiossa menisi hukkaan. Ehkä Fritz Reinerin Richard Strauss-levytyksetkin nousisivat listoille, jos niitä markkinoitaisiin. Kuitenkin, ne peijakkaan Sennheiser-mikrofonit aseteltiin paikoilleen jo 50 vuotta sitten, ja tuottaja Jack Pfeifferkin on jo kuollut.
Tässä astuvat kuvaan ulkomusiikilliset arvot. On helpompaa myydä Vanessa Maen, Elina Garancan tai Olli Mustosen kuin Ida Händelin, Kirsten Flagstadin, Benno Moiseiwitshin tai Fritz Reinerin levyjä, koska heistä ei saa nättejä kansikuvia ja mainosjulisteita tekemälläkään, ei edes meikkaamalla, koska kuolleita ei oikein voi stailata, mitä nyt vähän levynkansidesignilla. Ehkä musiikista onkin tullut kauneuskilpailu, mistä säännöstä sentään muistetaan aina esittää yksi (!) poikkeus: talidomibaritoni Thomas Quasthoff kuin yksinäisenä vaikkakin ulkoisesti puolikkaana Don Quijotena, sallittavana poikkeuksena siitä, että pitkän kyräilyn jälkeen keskenään avoliiton solmineet musiikkijournalismi ja musiikkimarkkinointi voivat osoittaa säännön vääräksi. Samalla he oikeuttavat professionsa: edelleenkin musiikissa on sisältö ja osaaminen tärkeintä.
Naxos mullisti äänilevymarkkinat 80-luvun puolivälissä, aikana, jolloin cd-levy vasta teki tuloaan. Tuntemattomien itäeurooppalaistaiteilijoiden levytykset, joissa solistina – jos ohjelmisto sattui sisältämään sooloviulun – sattui olemaan levy-yhtiön perustaja-tuottaja-omistaja Klaus Heymannin vaimo, maksoivat noin kolmanneksen siitä, mitä vielä tuolloin usein ainoina vaihtoehtoina tarjotut Herbert von Karajanin levyt. Karajanin levyt perustuivat esittäjän kulttiin; Karajan oli brändi, ja tunnettu huippulaadun tae. Karajan oli – kiitos paljolti Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertin – niin tunnettu, että jopa peruskoulun musiikkitunnin häiriköt, nekin, jotka luulevat, että Beethoven on bernhardinkoira, osasivat tehdä huitomisliikkeitä ilmassa. Karajan oli opettanut ilmakitaristit ilmajohtamaan.
Kun Karajanin levyjä mainostettiin Karajanilla, niin Naxos-levyt toivat musiikin keskiöön. Ilmiön veivät huippuunsa ”levymerkittömät” Anttila-versiot, joissa Alfred Walter, Anton Nanut ja Alberto Lizzio toivat koko perusohjelmiston peruskuluttajien ulottuville, pakkasnesteen ja oluthyllyjen väliin Eka-marketissa. Nämä levytykset, joita tuli kuin sieniä sateella, antoivat aiheen epäillä Walterin ja Nanutin olevan vain olleet 50-60 –lukujen Columbia Symphony Orchestran tapaan levy-yhtiön keksimiä synteettisiä, esittäjän persoonallisuuden kätkeviä peitenimiä. Vastaavanlainen käytäntö löytyy elokuvateollisuudesta, jossa nimimerkin ”Alan Smithee” taakse on kätketty epäonnistuneita elokuvia. Nämä epälevyt, joista ei edes löydy mainintaa äänilevykatalogeista ja musiikkilevyistä, tekivät musiikista laskettavan suureen. Levyjen kansiin nostettiin se, että ne todellakin sisälsivät musiikkia enemmän kuin 60 minuuttia (mikä oli lp-levyyn verrattuna hyve), ja joissakin tapauksissa, muusikon sukunimikin ansaitsi kohtalaisen suuren fontin, jos hän sattui olemaan jonkun tunnetun taiteilijan sukunimikaima. Alfred Walterkin on varmaan myynyt jokusen levyn Bruno Walterin siivellä.
Naxos on kuitenkin tahtomattaan nostanut esittäjän kultin uudestaan esille takaovesta, eikä vain esittäjän vaan myös esityksen. Pärjätäkseen myyntikilpailussa, vastavetona Naxokselle vakiintuneet levy-yhtiöt, kuten Deutsche Grammophon, Emi, Sony/Cbs, RCA, Philips ja Decca alkoivat uudelleenjulkaista 90-luvun alussa ”back-catalogynsa” legendaarisia esityksiä uusina painoksina ja uusina laitoksina. 50-70 –lukujen lp-julkaisut saivat uuden elämän, yleensä vanhan lp-levyn ulkoasua pienoiskoossa jäljitellen. Nyt Reinerin Straussitkin olivat kuluttajan ulottuvissa; näiden uudelleenjulkaisujen hinnat laskettiin ensin 90-luvun alussa hajurakoetäisyydelle Naxoksesta ja myöhemmin Naxoksien tasolle. Nämä, RCA:n 50-luvun varhaiset ja levynkansiin monistettujen d-kirjaimienkin jälkeen ylittämättömät stereolevytykset ovat luoneet äänityksen kultin. RCA Living Stereo ja Mercury Living Presence kilpailevat keskenään Antal Doratin ja Fritz Reinerin versioilla Bartokin orkesterikonsertoista. Kuitenkaan, edelleenkin Naxosta ostetaan enemmän, koska sillä on parempi jakelukoneisto ja koska se on onnistunut luomaan itsestään 25 tunnetun brändin; usea ei varmaankaan tunne muita klassisen musiikin julkaisijoita kuin Naxoksen.
Kaikki kunnia kuitenkin Naxokselle. Naxos on tuonut musiikin lukuisiin uusiin olohuoneisiin, ja alkudumppauksen jälkeen – jolloin Naxoksen piti nopeasti luoda perusohjelmisto saataville valikoimiinsa - levytysten taso on huomattavasti noussut. Monissa tapauksissa Naxos tarjoaa musiikillisestikin aivan varteenotettavan vaihtoehdon, ja nyttemmin se on laajentanut ohjelmistoaan perusklassisesta myös nykymusiikkiin. Aivan viimeisin aluevaltaus on ollut ostaa julkaisuoikeuksia legendaarisiin savikiekkoajan levytyksiin; Naxos on tuo Rahmaninovin omat levytykset, Toscaninit ja Sergei Koussevitzkyn Sibeliukset markkinoille huomattavasti aikaisempaa kuluttajaystävällisempään hintaan.
Koska aikakonetta ei olla keksitty, äänilevyt ovat paras korvike, jos haluaa kuulla Dinu Lipattia, Fritz Kreisleria tai Kathleen Ferrieria. Kuitenkin musiikki on perustaltaan sosiaalinen instituutio, syntyen vuorovaikutuksessa esittäjän ja yleisön välillä, tai säveltäjän ja yleisön, taiteilijan ollessa ”vain” säveltäjän tulkki. Konserteissa käydään paitsi kuuntelemassa musiikkia, myös olemassa osana musiikkiyhteisöä, imemässä sitä tunnelmaa, jonka saattoi saada esimerkiksi täpötäydessä mutta kroonisten bronkiitikkojen kerrankin loistaessa poistaolollaan, hiirenhiljaisessa Finlandia-talossa, joka oli todistamassa Svjatoslav Richterin viimeistä Suomen-konserttia. Konserteissa myös näyttäydytään, eli näytetään itsensä arvostetun harrasteen eli taidemusiikin parissa. Harrastus kun on kuin kultahiekkaa: siitä aina tarttuu arvoa harrastajaansa.
Myös äänilevyjen keräily on mitä sosiaalisin harrastus. Äänilevyjen keräilijä yleensä arvottaa ensimmäisenä äänilevykokoelman arvon kyläillessään uudessa paikassa, samalla sijoittaen talon isännän ja/tai emännän oikealle paikalleen Elysiumissa. Siitä, onko hyllyssä Alfred Walteria vai Bruno Walteria, riippuu, oletko tuomittu vai pelastettu.
Musiikin kuluttaminen on voimakkaasti sukupuolittunutta. Kun korkeasti koulutetut keski-ikäiset naiset ovat selkeästi yliedustettuina konserttiyleisössä, niin pääosin miehet ovat tehneet äänilevyjen ostamisesta systematisoitua keräilyä. Varsinaisia psykologisia tai mahdollisia kulttuurisia tai peräti geneettisiä syitä tähän sukupuolittumiseen ei tunneta tarkasti, mutta yleensäkin keräily on vahvasti miehinen harrastus, lukuunottamatta nimenomaisesti pikkutytöille suunniteltuja täsmäkeräilytuotteita, kuten kiiltokuvia.
Mitä Richter sitten viimeisessä Suomen-konsertissaan soitti? Joillekin saattoi olla pettymys, ettei hän soittanutkaan Beethovenia tai Bachia, vaan – Griegiä. No, heillekään se loppujen lopuksi ei ollut kynnyskysymys. He olisivat tulleet paikalle, vaikka Richter olisi vain istunut flyygelin ääressä, ja ollut soittamatta. Aivan kuten John Cagen epäteoksen tunnetuimmassa epäesityksessä 4,33 tai kuten teatterilegenda Tarmo Mannin viimeisessä esityksessä, jossa Manni istui lavalla kerrankin hiljaa. Hän – ja yleisö – kuunteli Mahlerin 9.sinfoniaa. Musiikki on mitä yhteisöllisin taidemuoto; yleisö on osa esitystä ja yhteisö määrittää musiikin arvon, oli sitten kyseessä konserttiyleisö tai keräilijäyhteisö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)