Rakastan Englantia. Olen käynyt siellä neljästi, ja aina veri vetää takaisin. Lontoossa tunnen olevani kotonani aina, vaikka kaupunki onkin suuri, yksi Saskia Sassenin kolmesta maailmankaupungista (muiden ollessa New York ja Tokio).
Rakastan myös musiikkia. Elän ja hengitän sitä, ja matkoillani kaipaan eniten omaa äänilevyhyllystöäni. Joku ystäväni kerran soittaessani minulle kysyi huolestuneena, etteihän hän vain tullut herättäneeksi minua, koska taustalla ei ollut kuultavissa musiikkia.
Kaksi rakkauttani eivät kuitenkaan mahdu samaan pussauskoppiin. Englanti ei ole todellakaan mikään musiikin suurvalta. Omaan, suurvaltahistoriaansa tukehtuva Englanti toki pitää itseään tässäkin asiassa ei vain itseriittoisena vaan kerrassaan suurenmoisena.
Englannissa on lukuisia suurenmoisia orkestereita: Lontoon Philharmonia-orkesteri, Birminghamin sinfoniaorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri ja niin edelleen. Englannista on tullut myös useita hienoja muusikoita: käyrätorvensoittaja Dennis Brain, kapellimestarit sir Thomas Beecham (Bart., CH), sir John Barbirolli ja Simon Rattle, pianisti Solomon, sellisti Jacqueline du Pre ja laulaja Kathleen Ferrier, unohtamatta kuolematonta oboisti sir Sidney Sutcliffea, noin muutamia mainitakseni. Englannista tulee myös lukuisia eturivin vanhan musiikin spesialisteja, joista mainittakoon Trevor Pinnock, Roger Norrington ja John Eliot Gardiner.
Englannin musiikkielämä perustuu voittopuolisesti toisten musiikkikulttuureiden saavutuksien esittämiseen; sellaiset englantilaiset säveltäjät, joiden musiikkia jaksaisi kuunnella, loistavat poissaolollaan. Varhaisbarokkisäveltäjä Henry Purcellia lukuunottamatta koko maasta ei taida löytyä sellaista säveltäjää, jonka tuotantoa jaksaisi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta nolostumatta tai haukottelematta kuunnella.
Aloitetaan Englannin säveltaiteen jättiläisestä, Georg Friedrich (George Friderick) Händelista (Handel). G.F on jalomielisten saksalaisten lahja englantilaisille; heillä riittää sävelittäjiä tuhlaitavaksi asti. Händel onkin sitten suurenmoinen säveltäjä, jonka musiikki on kuulunut peruselintarvikkeisiini 20 vuotta; tosin, jos haluaa säilyttää musiikkikulttuurisen hygienian, tarkistaa opusnumeroista, kuuluvatko teokset hänen mannermaiseen vaiko kuninkaalliseen kauteensa.
Toinen Englannin suuruus on sir Edward Elgar. Toki, jos Händel on Sibelius, niin Elgar on hänen Englundinsa. Elgarin kuunneltavuus rajoittuu hänen iki-ihanaan sellokonserttoonsa, jolla Jacqueline du Pre teki itsestään kuolemattoman, Pomp and Circumstances-marsseihin, jotka ovat nimensä mukaisesti, öh, hieman pompöösejä, kääpiöjousiserenadiin ja Enigma-muunnelmiin, joka on yliarvostettu ja ylisoitettu teos, mutta josta oppii n. 20 toistolla tykkäämään. Sen sijaan hänen kaksi sinfoniaansa ovat äärimmäisen unettavia. Niissä ei tapahdu yhtään mitään, eikä edes Elgar itse historiallisissa äänilevytallenteissaan onnistu tekemään ihmettä ja muuttamaan vettä viiniksi. Olen antanut Elgarin sinfonioille jo useita viimeisiä mahdollisuuksia, mutta ei, kyllä ne ovat toivottomia tapauksia.
Englannin sinfonikoista aivan omassa luokassaan on Ralph Vaughan Williams. Kunnon sinfonikoksi hänet varmistaa jo sinfonioiden lukumäärä - 9. RVW ruumillistaa englantilaisen pastoraalityylin, vellovan tunnelmamaalailun, joka tuo muistumia maalaismaisemasta. Siis siitä samasta, jota löytää myös romantillisesta kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta. RVW:nkin musiikista oppii pitämään, kun tarpeeksi sitkeästi yrittää. Omat suosikkini ovat sinfoniat numerot 4 ja 8.
Gustav Holst tunnetaan lähinnä yhdestä teoksestaan, orkesterisarjasta Planeetat. Teos alkaa varsin iskevällä jumputuksella; sitten seuraavat 45 minuuttia siinä ei tapahdukaan mitään. Tämä Elgar-hittien ja Händelin Messiaan jälkeen kait levytetyin englantilaissävellys on lainatavaraa, sillä Holst on ruotsalaista juurta.
Benjamin Britten (myöskin sir) oli siitä harvinainen säveltäjä, että hän saavutti suurimman suosion omana elinaikanaan. Britten oli hyvin suosittu (ja kenties arvostettukin, nämä käsitteethän usein menevät sekaisin) vielä 70-80-lukujen vaihteessa. Sitten hänelle on käynyt juuri päinvastoin kuin suurille säveltäjille; ajan karttuinen hammas on osoittanut hänen musiikkinsa köykäisyyden.
Mitä englantilaista musiikkia sitten voi kuunnella? Suosittelen sir Arthur Blissin Värisinfoniaa ja Edmund Rubbraa. Edmund Rubbra on mielenkiintoisempi sinfonikko kuin kaikki muut brittisäveltäjät yhteensä omaperäisessä, jotenkin arkaaisessa, kontrapunktisessa ja prosessimaisesa sävelkielessään. Jos kuitenkin haluaa kuunnella hyvää englantilaismusiikkia, kannattaa kääntyä Beatlesin, Oasiksen tai the Clashin pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti