En jaksa väsyä kehumaan paikallisen kuntosalin ihanuutta. Ihmisillä voi olla erilaisia motiiveja kuntosaliharrastukseen: päivittäisen toimintakyvyn ylläpitämisestä rappujen kävelyineen ja kassien kantamisineen, puhumattakaan itsensä kantamisesta. Jotkut myös ovat ryhtyneet palvomaan itseään taideteoksena ja/tai ryhtyneet kilpasille rautojen kanssa, jolloin katsotaan, kuka on kuka. Itse edustan välimuotoa. Alan olla sillä rajalla, jossa muutaman kuukauden intensiiviharjoittelu voi johtaa siihen, että ajoittain muutamia paitoja jää liian pieniksi mutta vöitä täytyy kaivella kaapeista. En kuitenkaan halua, että vastaantulija törmää käsiini kadulla, tai että näyttäisin erehdyttävästi siltä, että kartesiolaisen suhteeni voisi epäillä muuttuneen.
En voi mainita oman kuntosaliketjuni nimeä,sillä en saisi tästä mainostuksesta mitään, mutta valvottu lasten leikkihuone on siunauksellinen. Valitettavasti kuitenkin kaupallisiin kuntosaliketjuihin liittyy nykyään eräitä epäilyttäviä ja/tai epämiellyttäviä piirteitä. Yksi niistä on jäseneksi sitoutuminen määräajaksi. Kun kuntosaliketjut väittävät, että sitouttamisessa on kyse kuntoiluun sitouttamisesta, niin samalla ne tulevat ajaneeksi sellaista ihmisen ja yhteisön välistä suhdetta, jossa isoveli valvoo. Sama isoveli (tai sisko) käy myös varmaankin kaatamassa viinat viemäriin ja katkomassa saksilla tupakat. Toinen yleinen epäilyttävä piirre liittyy omasta näkökulmastani siihen, että kuntosaliketjut ajavat sellaista mallia, jossa niiden jäsenyydessä ei olekaan oleellisimmassa mielessä kysymys kunnon ylläpitämisestä tai kohottamisesta vaan tuotteistetusta elämäntavasta, lifestylesta. Lifestylen varjolla myydään varsinaista tuotetta, eli kuntokeskuksen jäsenkortteja: tekemällä lifestylestä trendikäs ja haluttu.
Tätä lifestylea liputetaan yksinkertaisimmassa asussaan myymällä kuntosaliketjun logolla varustettuja vaatteita. Nerokkainta lifestylen liputusta on itsestäänselvyyksien paketointi ja markkinointi jonakin uutena ja ihmeellisenä. Esimerkiksi pyöräilyn nimi on ”Töks Utesykling” tai juoksemista myydään ”Töks Uterunningina”. Muuten kyseisiä liikuntamuotojahan kyseisissä paikoissa harrastetaan koneavusteisina: juoksumatolla, jossa vaihtuvan maiseman sijaan voi katsella saippuasarjoja tai edessäjuoksevan peffaa tai kuntopyörällä, samoin luonnehdinnoin.
Nämä sisäsyklingit ja sisärunningit ovat siunauksellisia, jos sattuu olemaan pienehkön lapsen koti-isä tai äiti. Muuten saattaisi monelta jäädä juoksut juoksemati. Yleisesti ottaen näissä aktiviteeteissa on kuitenkin kyse on energiantuhlauksesta, joissa ei edes saa raitista ilmaa. No, tuhlataan näissä kuntokeskuksissa muutenkin luonnonvaroja ja energiaa. Verkostomarkkinointiin paljolti perustuvat kuntokeskukset orjuuttavat jäsenistöään motivoimalla heitä lisääntymään ja täyttämään maa uusilla töksiläisillä, esimerkiksi tarjomalla porkkanaksi skootteria. Ihan kiva idea; vielä tarttis tietää, miksi minä lähtisin muuttamaan muutenkin vähäiset sosiaaliset verkostoni markkinoiksi, osallistuen samalla kisailuun, jonka palkintona mahdollisesti voisin saada välineen, jota en osaa käyttää, enkä muuten edes halua. Polkupyöräni riittää edelleenkin mainiosti.
Samaiset kuntokeskukset elävät paitsi jäsenistönsä monistamisesta, myös ilmaisista armopaloista. Jos ne saavat ilmaisia tuotelahjoja, niitä on dumpattava sen seitsemässä käänteessä. Sääliksi käy henkilökunta, joka joutuu ymppäämään ympättyyn brändihymyynsä vielä pullovesipullon markkinoinninkin: ”hei, oletko muistanut huolehtia nestetasapainostasi?” Jos vastauksesi on ei, saat ilmaisen muovipulloveden. Suosittelen jalkapallokaupoissa käymistä; niistä saa oman suosikkijoukkueen väreillä koristetun kestopullon. Niissä pulloissa on se ilo, että juodessa voi samalla ilmoittaa kaikelle kansalle, mihin jalkapallojoukkueeseen uskoo. Jos sinulla ei jo ole suosikkijalkapallojoukkuetta, hanki. Ökyrikkaiden, oheistuotteita pursuilevien jalkapallojoukkueidenkin tukeminen on kannustettavampaa ja ekologisempaa kuin pullovesiteollisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti