Taidan tulla keksineeksi pyörän uudestaan todetessani, että ilmastonmuutos on aikamme suurin haaste ja uhka. Siihen verrattuna kaikki muut ongelmat – joihin yleensä on löydettävissä poliittinen ratkaisu kun tarpeeksi jaksaa kaapia – ovat näpertelyä. Kyse on siitä, onko maapallomme kelvollinen elinympäristö tulevaisuudessa; muuttuvatko ekosysteemit niin paljon, että koko ruokahuoltomme käy mahdottomaksi, eliölajit kuolevat ja kokonaiset kaupungit hukkuvat. Näillä taas on vaikutuksia kansainväliseen muuttoliikkeeseen, kansojenväliseen solidaarisuuteen ja jopa turvallisuuspoliittiseen ilmastoon.
Emme ehkä enää pysty täysin pysäyttämään aikapommia, mutta voimme huomattavasti hidastaa sitä. Kaikki, mitä voimme tehdä, meidän on pakko tehdä. Pakko voi olla myös hyvä kannustin; energiansäästön imperatiivi, joka pakottaa päivittämään teollisuuttamme, voi tuottaa lukuisia uusia keksintöjä, joilla voidaan tuottaa uusia työpaikkoja ja uutta hyvinvointia. Tämänkään toteaminen ei sinänsä ole mitään uutta.
Mitä sitten voimme tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi? Tärkeimmät keinomme liittyvät elämäntapojemme – etenkin kulutustottumuksiemme – muutokseen ja suhteeseemme energiaan, etenkin sen tuotantoon, vaikka toki energiankulutuskaan ei ole aivan viatonta: mitä enemmän kulutetaan, sitä tarpeellisemmaksi nähdään lisäenergian tuottaminen.
Ensin energiaa tulee säästää, sitten säästää ja sitten vielä kertaalleen säästää. Jokainen meistä osaa sammuttaa valot niistä huoneista, joissa ei oleskele ja kilpailuttaa sähköyhtiönsä ja suorittaa tarveharkintaa auton käytössä. Jokamiehen energiansäästö ei ole mitään salatiedettä.
Suuri vastuu on myös elinkeinoelämällä. Tietysti esimerkiksi parturikampaaja voisi polkea kuntopyörää, tuottaakseen edes osan siitä sähköstä, jota hän liikkeessään tarvitsee.
Kun tavalliset kuluttajat ja elinkeinoelämä muodostavat kysynnän, suurin vastuu on kuitenkin päättäjillä. He nimittäin ratkaisevat sen, millaista ja miten paljon sähköä tarjotaan. Tarjonnan pitäisi aina olla proaktiivista: ei ainoastaan reaktionaarista kulutuskysyntään vastaamista vaan myös ohjailua. Päättäjien rooli ei kuitenkaan rajoitu energiantuotantoratkaisuihin, vaan he suunnittelevat itse asiassa sen, miten me elämme tulevaisuudessa. Päättäjät ovat vastuussa siitä, että yhteiskuntaa suunnitellaan jatkossa siten, että autoilu on kuriositeetti, saunat ovat vain taloyhtiöissä mutta eivät jokaisessa asunnoissa ja että taloyhtiöt varustetaan aurinkokennoilla. Noin muutamia esimerkkikeinoja mainitakseni. Jos päättäjät ottavat vakavasti roolinsa yhdyskuntasuunnittelijoina, joita ajaa eteenpäin visio hyvästä kaupungista – ja yhteiskunnasta – silloin sähköä kuluu huomattavasti nykyistä vähemmän.
Meillä on kuitenkin iso kiire. Voimme tehdä energiaremontin kaikille taloille, ja muuttaa rakentamisohjeita vastaisuuden varalta, mutta se ei riitä. Vaikka kaikessa politiikassa ilmastonmuutoksen ehkäisyn tulee olla se utopia, jota kohti pyritään, ensimmäisen keinon ollessa energiansäästön mahdollistaminen ja tukeminen kepillä ja porkkanalla, me tarvitsemme myös kiireen vilkkaa sähköremonttia. Tämä tarkoittaa hiilen, öljyn ja kaasun korvaamista sellaisilla energiamuodoilla, joista ei tule kasvihuonepäästöjä. Hiilivoimalamme on ensi tilassa jyrättävä alas; jotta jatkossakaan emme joutuisi kulkemaan pimeässä, tarvi taan ns. ratkaisuja.
Tuuli-, aurinko-ja vesivoima sekä maalämpö ovat juuri tällaisia energiamuotoja. Tuulivoimassa on kuitenkin haittansa. Mahdolliset tuulimyllyjen esteettiset haitat sivuutan, mutta merikotkia ja muita lintuja kuolee niiden lapoihin. Vesivoima taas tarkoittaa koskien valjastamista,mikä muuttaa vesiekosysteemejä arvaamattomalla tavalla. Jäljelle jäävät aurinkoenergia ja maalämpö.
Teen seuraavaksi poliittisen itsemurhan. Jos emme kykene lyhyellä – siis todella lyhyellä – aikavälillä – tuottamaan tarpeeksi sähköä vastaamaan edes vähenevään energiankulutusskenaarioon aurinkoenergialla, maalämmöllä ja ruokohelpillä, sitten taidetaan tarvita muutakin helppiä. Ydinvoima on ainoa ja paras suuren mittakaavan ratkaisu, mitä meiltä nyt löytyy.
Tiedän hyvin, että ydinvoima ei suinkaan ole haitatonta. En siis kannata ydinvoimaa, vaan vastustan fossiilisia polttoaineita. Ydinvoiman suurin aktuaalinen haittatekijä taitaa olla uraanilouhosten aiheuttamat terveysriskit sekä haitat louhosten lähiympäristölle. Jos kuitenkin ydinvoimaa vastustetaan sillä argumentilla, että ydinvoimaloiden polttoainetta voi käyttää ydinpommien rakentamiseen tai että ydinvoimaloita tai ydinjätehautoja vastaan voidaan hyökätä, argumentti on lievästi sanottuna älyllisesti ristiriitainen, etenkin kun suurin osa sen esittämistä henkilöistä ei muuten pidä sotilaallisia uhkia kovinkaan todennäköisinä tai ainakaan kunniapaikalla omassa poliittisessa agendassaan.
Moni perustelee ydinvoimakielteisyyttä myös sillä, että ydinvoimapäätöksen tekeminen sitoisi kätemme vuosikymmeniksi yhteen energiamuotoon ja estäisi kehittämästä vaihtoehtoisia, todella kestäviä energiamuotoja. Voi tietysti olla, että rahoittajia näihin uusien energiamuotojen kehitys- ja tutkimustöihin olisi vaikeaa löytää, jos energiakysymyksemme näyttäisi ikään kuin ratkaistulta. Mutta periaatteet jorpakkoon. Maapallon pelastaminen ei ole aatteellinen, vaan käytännöllinen kysymys. Kuten sanottu, meillä on kiire. ”Nyt” on nyt, eikä esimerkiksi huomenna tai 30 vuoden päästä. Meillä ei ole aikaa jäädä odottamaan deus ex machinaa, jonka joku Pelle Peloton taikoo ehkä hatustaan. Jos taikoo, niin aina parempi. Sitten voimme toden totta romuttaa ne ydinvoimalat, uudet tai vanhat.
Suomen poliittisista puolueista Kokoomus – jota syystäkin syytetään teollisuuden, mukaan lukien energiateollisuus ja sen lobbarit talutusnuorassa kulkemista – on perinteisesti ollut ydinvoimamyönteisin. Ei, en ole Kokoomuksen kätyri, vaikka seuraavaksi täydennän poliittisen itsemurhani lyömällä arkkuni kanteen varmuudeksi vielä toisenkin naulan.
Toimiessani itse Kokoomuksessa vuosina 1990-1992, Kokoomuksen pääagendana ei ainakaan tuolloin ollut ydinvoiman lisärakentaminen. Ei, vaan Suomen saaminen EU:n jäseneksi, mistä aloitteen tekivät muuten Kokoomusnuoret, joiden Bryssel-delegaatioon kuuluin.
Tietenkään en haluaisi asua ydinvoimalan varjossa. Kukapa haluaisi? Mutta enpä muuten hiilivoimalankaan savupiipun vaikutuspiirissä, tuulen alla silloin kun tuuli sattuu käymään silleen.
Vanhempi vihreä polvi, joka kasvoi aikuisiksi Harrisburgin varjossa, on kasvanut ydinvoiman pelossa. Nuorempien vihreiden sukupolvien ydinvoimafobian syitä - perinteiden kunnioittamisen lisäksi - en ryhdy arvelemaan. Jos perinnesyyt tai fobiat estävät Vihreitä tekemästä todella tehokasta ilmastopolitiikkaa, kyse on vastuuttomuudesta. Mikä olisi vahinko, sillä Vihreillä on avain käsissään. Meitä ollaan totuttu pitämään visionääreinä, niin hyvässä kuin pahassakin. Vain kyvyttömyys ottaa vastuuta voi estää Vihreiden nousun todella suureksi puolueeksi, tai lopultakin siis, tahtotilan puute. Vaikka: onko sillä lopultakaan väliä? Puolueethan ovat lopultakin vain välineitä, ja maapallon pelastamiseksi parhaat keinot – ja puolueet - ovat haussa.
Kirjoitukseni avasi sarjan ”harrastelijamainen puolueenhaukkuja”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti