Philip Glass osoittaa, että kärpäsetkin voivat olla oikeassa

Niin kutsutun klassisen musiikin makumaailma on aika yksioikoinen. Siellä pätee se, mitä tieteenfilosofi Thomas Kuhnin on sanonut paradigmoista: aina yksi tyylilaji hyväksytään kerrallaan oman epookkinsa äänenkannattajaksi, ja epookkien muutokseen tarvitaan yleensä vallankumous. Kun Beethoven oli 1800-luvun ja romantiikan yhden miehen Korvat auki-yhdistys, Stravinski teki sen, mitä Schönberg julisti yrittävänsä: lopetti musiikin. Tosin sekä Stravinski että Schönberg epäonnistuivat pyrkimyksessään, onneksi. Itse asiassa molempien herrojen tuotannosta löytyy todellisia herkkupaloja. Stravinskilla rytmi tappoi ehkä sävelen muttei atmosfääriä , minkä todistaa Tulilintu ja Schönbergin väitetty antiteesti hänen inhoamaan romantillismille tuotti paradoksaalisesti kärventävän romanttista musiikkia Tod und Verklärungissa ja Pelleas ja Melisandessa.

Sanotaan, että makuasioista ei voi kiistellä. Tästä näkemyksestä tietenkin itsessään voi kiistellä, mutta siitä ei, että mielipiteillä on erilainen painoarvo. Kyllä vaan esimerkiksi New York Timesin kriitikon, Emin tuottajan tai Berliinin filharmonikoiden mielipiteellä on aika paljon enemmän painoarvoa kuin vaikka kuvitteellisen huonohampaisen porvoolaisosastosihteerin. Puhumattakaan sitten vaikka yhden provinsiaalisen pohjoismaan sanomalehden kriitikosta.

Mitä vaikutusvaltaisempi mielipiteen esittäjän asema on musiikin kentässä, sitä enemmän hänen mielipiteensä vaikuttaa totuudelta. Usein paras auktoriteetti on luoja kuten säveltäjä itse: esimerkiksi Sibeliuksella oli hyvät syynsä haudata viulukonserttonsa varhaisversio. Oikein hyvät, ja Brucknerilla parannella sinfonioitaan.

Tietenkään mielipiteen totuudellisuutta ei voi mitata määrällisesti: mitä useampi kärpänen siitä tykkää, on se varmasti sontaa. Ei sen mittaaminen käy myöskään laadullisesti: mitä useampi kukkakärpänen, sitä varmemmin se on se sonta on edes kuorrutettu hunajalla. Toki musiikissa voidaan puhua tietyistä raja-arvoista, joiden välille säveltäjät voidaan sijoittaa tasokursseille: on esimerkiksi aivan päivänselvää, että Beethoven on suurempi (ja myös parempi) kuin Musorgski, joka taas aivan saletisti on eri kaliiberia kuin Bruk. Sen sijaan esimerkiksi Brahmsia, Tsaikovskia ja Sibeliusta ei voida keskenään sijoittaa paremmuusjärjestykseen, ja hyvä niin.

Näiden paremmuuksien toteamiseksi ei tarvita portinvartijoita, vaikka toki he ovatkin asian sinetöineet omalla arvostelukyvyllään. Mutta kyllä portinvartijat voivat joutua myös kollektiivisesti norsunluutornissaan musiikillisen totuuden sokaisemiksi, siellä ylhäällä. Ajatellaanpa esimerkiksi ehkä kuunnelluinta elossaolevaa säveltäjää, amerikkalaista Philip Glassia. Kapellimestari Esa-Pekka Salonen, joka ei keksinyt nasevampaa deflatointia kuin Abban alapuolelle pudottamisen ja kriitikko Vesa Sirén, jonka mielestä viimeksi Glass oli puuduttavuudessaan ikävystyttävää ja moukkamaista, eivät ole siellä norsunluutornissa yksin. Tosin sentään onneksi muutama ihan oikeasti arvostettu muusikko - kuten Gideon Kremer tai Christoph von Dohnanyi - on sen verran hairahtunut, että julkeavat esittääkin sitä, koskea paskaan, erehtyä pitämään sitä jäätelönä.

Tunnen itseopiskelleen säveltäjän, joka pitää Glassia suuressa arvossa. Hän nauttii Glassista sellaisenaan mutta saa hänen tuotannostaa myös inspiraatiota. Eikä hän pengo roskatunkiota yksin. Hän saa sinne seuraa ainakin yhdestä porvoolaisesta vähän huonohampaisehkosta mieshenkilöstä.

Niille, jotka uskaltavat lipsahtaa virallisen totuuden kaidalta polulta: vakuutan kaiken minulle pyhän, en vähiten korvieni kautta, että Glass ei ole paskaa. Asian voi todeta kuuntelemalla esimerkiksi Akhnaten-oopperaa, Heroes-sinfoniaa, viulukonserttoa tai katsomalla Koyaanisquatsi-elokuvan. Ja jos tällä julkisella kerettiläisyydellä poltan samalla musiikillisen asiantuntemukseni päältä keisarinviitan, asia on sen väärti. Hyvä musiikki pitää paljastaa. Samaten sitä piilottelevat veijarit tulee kavaltaa, jotka epäävät kansalta musiikin. Kansa ansaitsee Glassia!