Kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki moitti suomalaisen median vaimeaa kiinnostusta juuri päättyneisiin naisten jalkapallon mm-kisoihin, hän on ihan oikealla asialla. Näytettiin otteluita sentään telkkarista, ja kanaville sattuneista monesta varmaan tuli fani. Niin hyvin naiset pelaavat, ja miltei tyystin ilman miehisiä pelin oheisilmiöitä, kuten jatkuvaa mussutusta, itseskelyä ja itsetarkoituksellista kaupallisuutta. Työssäkäyvälle vaan matsit tulivat liian myöhään.
Hesari sentään huomioi naisten urheilun ihan siedettävästi, mutta muutoin Suomen paras urheilulehti Veikkaaja on käytännössä sitonut naisten roolin lipunmyyjiksi ja pyykkimuoreiksi: jalkapallon mm-kisat on tähän mennessä kuitattu tulossivuilla suunnilleen samankokoisella palstatilalla kuin vaikka Suomen kakkosdivarin etelälohko. Yhtään henkilökuvaa naispelaajasta en muista nähneeni lehdessä sinä noin 10 vuotena kun olen sitä säännöllisesti lukenut.
Suomen naishuuhkajat selvittävät tiensä pelaamalla säännöllisesti em-lopputurnaukseen. Tämä kaikki tapahtuu silkasta rakkaudesta lajiin: he harjoittelevat kuin ammattilaiset, ilman median tai yleisön tukea.
Jos pelaajat ja peli katsottaisiin journalismin arvoisiksi, ehkä yleisö saattaisi seurata perässä. Jos urheilujournalisti rakastaa urheilua, hänen velvollisuutensa on puhua pelin puolesta, tehdä sitä tunnetuksi, ei tyytyä silkkaan reagointiin.
Tyttöpelaajat voisivat saada esikuvia laurakalmareista ja annemäkisistä, jos he vain tietäisivät keitä nämä ovat ja miten nämä pelaavat. Sen sijaan he fanittavat Messiä, Villaa ja Torresia. Syyksi ei kelpaa se, että he pelaisivat paremmin: eihän esimerkiksi Javier Sotomayorkaan ollut Stefka Kostadinovaa parempi korkeushyppääjä. Molemmat olivat parhaita.
1 kommentti:
Juurikin näin. Peli on vauhdikasta ja näyttävää ja sitä pelataan ilman jatkuvaa maassa makaamista. Naisjalkapallo on televisiosta sitä kuluttavalle parempaa seurattavaa kuin miehinen versio siitä.
Lähetä kommentti