Me, ihmiset, emme voi omistaa maata. Me kuulumme maalle, olemme luontokappaleita, uskommekin sitten luomis- tai evoluutioteoriaan. Korkeintaan voimme kuvitella, että maailma toimii siten, että voimme ostaa maahan käyttöoikeutta: oikeutta viljellä ja rakentaa.
Me maksamme maan käyttöoikeudesta "suojaksi" muiden vastaavia oikeusvaateita vastaan, mutta emme edelleenkään omista maata. Me voimme rakentaa maallemme kanavia, mutta emme päätä, milloin siellä aurinko laskee. Me voimme yrittää haudata maahan, sopivan suojaiseen paikkaan sanomalehtiä, mutta siltikin korvasienet päättävät olla tulematta.
Ei tarvitse pelätä. En ole ehdottamassa lakia, jossa niin kutsuttu maaomaisuus sosialisoidaan tai järjestämässä mitään aktivismia ihmisten tonteille. Tämä on kuitenkin vankkumaton vakaumukseni. Me saamme, ihmiset, olla maan päällä aika rajallisen ajan. Olkaamme siitäkin kiitollisia.
Me olemme maan kiertokulussa ohimenevä välivaihe, ja omistaminen onkin yksilöpsykologinen piirre, ei luonnonlaki: meitä ajatus "omasta" tontista rauhoittaa, koska se on se paikka, johon omat muistot kiinnitetään ja jossa on koti.
Ymmärrän emotionaalisen kiinnittymisen maahan täysin: kun mummoni kuoli 10 vuotta sitten, toki me kaikki - isäni ja hänen neljä poikaansa - olimme surullisia ja tunsimme itsemme juurettomiksi, koska meiltä meni traditionaalinen kokoontumispaikka, sunnuntainen sulkapallopaikka, kissan hauta ja isäni omin käsin istuttamat puut. Vaikka se oli "meidän" paikka, emme me sitä omistaneet. Se oli paikka meidän muistoillemme ja historiallemme, ja muistoissa se aina sellaisena säilyykin vaikka se on nyt pilkottu, puut kaadettu ja maa betonoitu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti