Kaikki minua tuntevat ja tätä blogia seuranneet tietävät, että olen parantumaton metropolisaurus, enkä näe kuntia itseisarvoisina. Kunnat ovat - käyttäen sosiologi Ralf Dahrendorfin käsitteistöä - gesellschaft-tyyppisiä yhteisöjä, joiden tehtävä on tuottaa palveluita asukkailleen, ja identiteettityö jääköön yhdistyksille ja muille yhdessäoloyhdistyksille eli gemeinschafteille.
Suomessa tulee kuntien määrä vähenemään joka tapauksessa, eikä tämä ole mielipide- tai ideologinen kysymys. Ideologinen kysymys on korkeintaan se, miten palvelut katsotaan tarkoituksenmukaisiksi järjestää. Koska moni on huolissaan siitä, että suuremmissa yksiköissä vaikuttamistyö pakenisi asukasta, seuraavaksi esitän Oslon mallin vastalääkkeeksi.
Asuessani muutamia vuosia sitten Norjassa, osallistuin Oslossa kotikaupunginosani Sagenen paikallisdemokratiaan. Oslo on jaettu 27 kaupunginosaan, jotka vastaavat asukkaidensa peruspalveluiden järjestämisestä. Tämän lisäksi paikallisdemokratiastakin on huolehdittu; kaupunginosissa toimii kaupunginosavaltuustot, joihin valitaan edustajat kunnallisvaalien yhteydessä. Kaupunginosavaltuustot saavat pienen budjetin, ja niillä on rajallinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, minne kunnalliset palvelut sijoitetaan kaupunginosan sisällä ja miten paikallisympäristöä hoidetaan, niin kauan kuin tämä ei ole ristiriidassa kuntatason strategioinnin kanssa.
Identiteettityötä ei voi samalla tavalla systematisoida kuin paikallisvaikuttamisen menetelmiä ja palvelujen tarjontaa, mutta Oslossa toimii paikallisagendaryhmiä, joihin voi mennä mukaan kuka tahansa. Ne antavat mahdollisuuden vaikuttaa oman alueensa ympäristön ja kulttuuriperinnön tallentamiseen, eteenpäin siirtämiseen ja kehittämiseen. Eikä kukaan estä menemästä mukaan jonkin muunkin kuin oman kotialueensa toimintaan, jos kokee alueen omakseen.
Jos ja kun Suomessa kuntien määrä joka tapauksessa tulee vähenemään, tässäpä yksi malli sovellettavaksi. Tosin Oslonkaan mallia ei kannata sokeasti ihannoida: kun kaupunginosat vastaavat palveluiden tarjonnasta, siinä voi kuitenkin käydä niin että kun esimerkiksi lasten määrä yllättäen hyppääkin kattoon, ettei päivähoitopaikkaa löydykään omasta kaupunginosasta. No, siinä tapauksessa kunta sitoutuu järjestämään sen naapurikaupunginosasta. Hyvä, mutta jos kaupunginosa olisi malliltaan suunnikas, jonka kärjestä kärkeen olisi viisi kilometriä ja se päiväkoti sen naapurisuunnikkaan vastakkaisessa kulmassa, etäisyyttä saattaakin olla 10 kilometriä, joka pitää kiertää keskustan kautta, jopa kahdella liikennevälineen vaihdolla. Pahimmillaan päiväkotimatkoihin voi tässäkin järjestelmässä mennä neljä tuntia päivässä.
Jotta tämänkaltaiset tilanteet voitaisiin välttää, tarvitaan kokonaisvaltaista yhdyskuntasuunnittelua: liikenteen, kaavoituksen, viheralueiden ja palveluiden yhteissuunnittelua. Juuri tämän vuoksi tarvitaankin kuntatason hallintoa, mutta myös nykyiset kuntarajat ylittävää suunnittelua, joka sujuu juoheimmin silloin kun kuntarajat poistetaan. Porvoossa kaupunginosademokratia voisi tarkoittaa kylätoimikuntia, Helsingissä Oslon mallin suorempaa soveltamista.
Aikaisempia aihetta sivuavia kirjoituksiani voi lukea tämän blogin asiasanahaulla, mutta jos on kiinnostunut enemmän Oslon paikallishallinnosta, kannattaa aloittaa paikallisagendatoiminnasta kertovasta tekstistäni, jonne pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti