Keväällä 1998 olin tilanteessa, jossa opintotuki alkoi loppumaan. Ja gradukin olisi pitänyt saada valmiiksi. Enää ei ollut aikaa Messukeskuksen siivoukseen. Mietittyäni tilannettani ääneen opiskelijakaveriporukassa, kaverini vinkkasi kuulleensa Väestöliiton tarvitsevan luovuttajia. Jäin miettimään asiaa, mutta en kovin pitkäksi aikaa. Lopulta päätös oli helppo. Luvassa helppoa rahaa tavalla, jossa pääsisi helposti tuntipalkoille.
27-vuotiaana ajatus omista lapsista oli hyvin vieras, ja siinä iässä pidetään itseä vanhempana kuin on ja omia elämänvalintoja kiveen hakatumpina kuin ne ovat, joten taustalla väijyi myös ajatus omien geenien kierrättämisen varmistamisesta, puhtaan egoistinen syy. Tämä on lajityypillistä käyttäytymistä.
Toki oli myös altruistinen syy: minulla oli jotakin, jota toiset tarvitsivat ja minun oli siitä kivutonta luopua. Tietenkin testitulos, joka vahvisti minun olevan poikkeuksellisen hedelmällinen yksilö, hiveli itsetuntoani, vaikka hedelmällisyys ei ole tietenkään sama kuin mieskunto joka taas tietenkään ei ole sama asia kuin kyky tuntea rakkautta ja merkityksellisyyttä toisten ihmisten kanssa.
Nyt on näistä syistä enää korkeintaan yksi voimassa, eli mahdollisuus auttaa. Tultuani isäksi neljä vuotta sitten, muut syyt eivät enää ole ajankohtaisia. Se ei kuitenkaan yksin riitä. Luovuttaessani spermaa 14 vuotta sitten, minulla toteutui yhtaikaisesti moni luovuttamiseen rohkaiseva syy: luovutuspalkkio, halu auttaa, halu siirtää omia geenejä eteenpäin ja lisämauste tuli oman miehuuden dokumentoidusta vahvistamisesta, vaikka toki miehuus on paljon, paljon muuta kuin hedelmällisyyttä. Keskityn nyt olemaan isä parhaalla mahdollisella tavalla omalle lapselleni ja mahdollisille tuleville omille lapsilleni.
Miksi haluan kertoa tarinani? Rohkaistakseni miehiä luovuttamaan. Ei se sen kummempaa ole kuin verenluovutus. Kukaan ei ole koskaan kyseenalaistanut jälkikäteen ratkaisuani, ei sillä että asialla olisi ollut minulle mitään väliäkään: aikuiset ihmiset tekevät ratkaisunsa itsenäisesti. Päinvastoin: kaikki saamani palaute on ollut kiittävää. Sekä epäitsekkyyttäni että rohkeuttani on kiitelty, vaikka en näekään itse asiassa mitään kummallista. Suosittelen luovuttamista lämpimästi!
Lisää aiheesta voi lukea Anna Pihlajaniemen ansiokkasta artikkelista Meidän perhe -lehden uusimmasta numerosta, ja tähän artikkeliin tehty haastattelu oli tämänkin jutun pohjana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti