Jos joku sanoo kiusaantuvansa siitä, jos joku ääneen puolustaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja tämän kiusaantumisensa projisoi erilaisina kiistämis- tai kieltoreaktioina, tämä usein perustelee sen sillä, että pitää sietämättömänä sitä, että toisten yksityiselämä on ikään kuin hyppinyt silmille.
Ymmärrän tämän perustelun. Ei kenenkään seksi- tai muu intiimielämä kuulu minulle sen paremmin kuin minun seksi- tai muu intiimielämäni kuuluu kellekään. Minua voisi kiusata se, että toisten yksityiselämää tupataan kaikista tuuteista, jos katsoisin enemmän telkkaria tai lukisin yhtään iltapäivälehistöä. Nehän ovat täynnä kaiken maailman tositeeveetähtien ja julkkisten ihmissuhde- ja jopa intiimiasioita, suoranaista julkiheteroseksismin terroria. Ei sitä muuksi muuta yksi Sauli, enkä tarkoita nyt Tasavallan presidenttiä.
Kuitenkin vähemmistöjen on pakko mölytä oikeuksistaan, vaikka se kuinka enemmistön vähemmistöä voisikin kiusata. Jos ei Yhdysvaltain tummaihoisten muutama äänekäs johtohahmo olisi aukonut päätään, Ameriikoissa vallitsisi edelleen käytännössä orjuus tai ainakin ihonvärillä silattuun sosiokulttuuriseen ja taloudelliseen työnjakoon perustuva kastilaitos, vaikka kyllä Malcolmin ja Kingin rinnalla kansalaisoikeussankariksi on nostettava myös Rosa Parksin kaltaisia arkisia, pieniä, rohkeita ihmisiä.
Suomikaan ei olisi itsenäinen, ainakaan ei lisi itsenäistynyt vielä vuonna 1917 ilman kovaäänisiä fennomaaneja, jotka muuten olivat pääsääntöisesti ruotsinkielisiä. Päivähoidosta ei voitaisi puhua, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä olisi, ilman sufragetteja. Kyllä, vähemmistöjen on pakko politisoida asiansa, niin kivuliaalta kuin se voikin enemmistön marginaaliin itsensä kokevan mielestä tuntuakin. Vaikeneminen on myöntymisen merkki.
Tosin politisoimisessa kunnostautuvat kyllä poliitikotkin, tämän enemmistön vähemmistön torvet, jotka saavat heidät tuntemaan itsensä enemmistön vähemmistönä kun he ennen olivat vain enemmistöä. Konservatiivipopulistit eivät ole ainoastaan kansan herkkien tuntojen herkkäkorvaisia tulkkeja, vaan he ovat myös näiden harhaanjohtajia ja kiihottajia. Suurinta osaa niistä, jotka on nyt harhautettu tuntemaan itsensä marginalisoiduksi ja loukatuiksi, ei olisi aiemmin homojen oikeudet tai oikeudettomuuden voineet vähempää kiinnostaa.
Hetero Pride on muuten vähän sama kuin Suomessa suomenkieliset marssisivat kaduilla muka ylpeyttä suomenkielisyydestään, tarkoittaen kuitenkin sitä, että ruotsinkieliset voisi samalla työntää Itämereen (ups, toivottavasti en antanut ideaa!) Nämä hetero pridet ovat siis nurkkaan ajetuksi itsensä kokevan enemmistön marginaalin epätoivoinen puolustautumisreaktio, jossa syyllistytään tismalleen samaan kuin mistä homoja syyttävät: yksityisen sfäärin työntämiseen framille, seksuaalisuuden politisoimista. Voisin kyllä marssia kadulla hiljaisen seksuaalisuuden tai jopa aseksuaalisuuden puolesta, oikeudesta olla vailla julkisuuden tuputtamaa seksisyyttä, oli sitten homo- tai hetero, oikeudesta pidättää yksityinen sfäärini itselläni. Olenkin valinnut elämän ilman mediavälitteisyyttä, ainakin valitsen itse, mitä luen, mitä katson ja mitä kuuntelen niin on pienempi vaara että ulkomaailma syöttää minulle ties millaisia syötteitä. Tätä suosittelen muillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti