... sillä se on leikkiä, vaikka lasten pelaamisen leikinomaisuutta turhaan romantisoidaankin. Päinvastoin, lapset ottavat pelit hyvin tosissaan. Nyt puhun siis play-tyyppisistä peleistä, olivat sitten pöytälätkää, Afrikan tähteä, Kimbleä, pleikkarifutista, shakkia tai korttipelejä tai mitä niitä ikinä onkaan, erotukseksi game-peleistä, kuten jääkiekko ja "oikea" futis, jotka ovat ammattilaistunutta, viihdeteollisuudeksi vääntynyttä leikkiä. Ja jokainen jääkiekkoa tai futista missään joukkueessa koskaan pelannut tai niitä katsonut tietää, että niistä on leikki kaukana.
Kyllä jalkapallokin voi olla leikkiä. Opin tämän vasta aikuisiällä, entisten sosiologien äijäfutiksessa, jota me kutsumme neitifutikseksi (en aio pyydellä anteeksi äijäin, vaikka sosiologien, keskinäistä seksististä kielenkäyttöä) koska vältämme liukutaklauksia ja muuta fyysistä kontaktia, vaikka koskaan aiemminkaan en ole elätellyt toiveita ammattilaisurasta vaan pikemminkin pelien leikkiminen oli minulle koulussa opetettua pakkoleikitystä tai siis peluutusta.
Ihminen voi siis oppia leikkimään aikuisenakin, eikä leikkiä voi voittaa. Ei harrastuksia tai harrastuksissa voi voittaa, vaikka niissä voikin kehittyä paremmaksi alkukankeuden jälkeen. Kun esimerkiksi alussa raahustin Pirkkolan pururadalla hädin tuskin 3 kilometriä, olen sittemmin juossut maratonin ja kymmeniä tuhansia kilometrejä, joten olen voittanut itseni. Se on ainoa tärkeä voitto, jonka harrastuksissa voi saavuttaa.
Vaikka jotkut pitävätkin pelejä elämän tärkeimpinä asioina ja oikeastaan muuta elämää pelin osana, ei elämää tai elämässäkään voi voittaa. Mitä se voittaminen olisi? Kuoleman voittamistako, jolloin kuoleman karatessa karkaisi myös elämä, ihmisen haperruttua pikku hiljaa elinkelvottomaksi. Vai sitä, että on saavuttanut esimerkiksi hyvän työpaikan, kauniin puolison ja hyvän ansioluettelon. Inhoan sanaa ansioluettelo. Ei ihmisen elämä ole mikään ansioluettelo.
Jonkinlainen voitto elämässä voisi kuitenkin olla se, että ihminen osaa tyytyä siihen minkä hän voi saada. Minä osaan sen, 42-vuotiaana. Minulla on mainio poika, olen melko hyvässä kunnossa, nautin luonnosta, musiikista, jalkapallosta ja hyvästä kirjallisuudesta, minulla on ihana puoliso ja fantastisia ystäviä ja vakituinen työsuhde.
Ai niin, kyllä harrastuksissa voi sittenkin voittaa. Voi voittaa terveyden ja elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti