Ei kannata valmistua

Saatuani maisterin paperit jo reilut 15 vuotta sitten, olen hyväksyttänyt ainakin noin kolme väitöskirjasuunnitelmaa. Yksi musiikin kuluttamisaiheinen hylättiin kun se oli liikaa kulutussosiologiaa, liian vähän musiikkia. Tai päinvastoin.

Viimeisin yritelmäni noin vuodelta 2007 on ollut kaupunkipuistoaiheinen väitöskirja. Tai Keskuspuisto. Tai kaupunkimetsä. En ole ihan varma.

Jos jotakin tekosyytä haluaisin käyttää siihen, että olen synnyttänyt turhia toiveita suuresti arvostamassani professorissa ja syönyt yliopiston (siis veronmaksajien) resursseja turhaan, niin on tähän seitsemään vuoteen mahtunut ainakin yhdeksän muuttoa, yksi isäksi tuleminen, yksi avioero, yksi kihlaus ja avoliitto, kolme työpaikkaa ja kaksikymmentäkaksi työsopimusta.

Olen nauttinut tutkimisesta suuresti, ja olen kehdosta hautaan tutkija. Minulla on kaikkiin töihini ja elämääni yleensäkin tutkijan asenne. Toinen perusjuonne, joka leimaa kaikkea tekemistäni, on aktivismi, ja tässä tapauksessa nyt viimeisimmässä meneillään olleessa tutkimusprojektissani toimin oikeastaan kolmessa roolissa: tutkijana, aktivistina ja kunnallispoliitikkona, eikä ole ihan selvää, mikä on muna ja mikä kana.

Ei kaikkea, mikä kiinnostaa, ole pakko ammatillistaa. Eihän kunnallispolitiikastakaan saa palkkaa, saati kansalaisaktivismista. Tutkia voi aivan hyvin harrastuksenakin, jos vastaan sattuisi tulemaan kiinnostavia juttuja. Itse asiassa tutkiminen on vapaaehtoistyötä, tai lienee mielenterveydelle parempi ja realistisempaa suhtautua siihen sellaisena kuin yrittäjyytenä, jollaiseksi se paljolti on tehty, kiitos pätkittäisen palkanmaksun, kyseenalaisen sosiaali-, eläke- ja työttömyysturvan, lomista puhumattakaan.

Jos sitäpaitsi aikoisin joskus vielä ja taas viritellä uudestaan jo hyvän matkaa tekemääni väitöskirjaa, ensin minun pitäisi saada selvyys siihen, missä määrin ja voisinko käyttää tai jotenkin hyödyntää jo tähän mennessä kirjoittamaani yli 100 sivua. Sitten minun pitäisi selvittää, minä lukukausina näistä noin 13:sta tai 14:sta olen maksanut lukukausimaksun, vai olenko, ja milloin olen ollut kirjoilla ja mitkä opinnoistani on viety opintorekisteriin, onko Norjassa opiskelemani hyväksiluettu ja niin edespäin. Sitten pitäisi vielä miettiä sitä, olisiko tutkimukseni kieli englanti (kuten tähän saakka) vai suomi, ja täyttääkö tieteellinen kirjoitustaitoni ylipäätään mitat ja jos ei täytä, kävisinkö sitten tieteellisen kirjoittamisen kursseja.

Edellämainittujen seikkojen valossa alkaa olemaan yhä selvempää, että väittelemiseni edessä on sen verran monta mutkaa, että minulla ei ole edellytyksiä selviytyä niistä kaikista, eikä näitä mutkia voi ohjauksella suoristaa. Ylipäätään olen 15 vuoden aikana kovin vieraantunut yliopistomaailmasta, koska olen pitkälti ollut vapaa taiteilija. En tiedä esimerkiksi sitä, miten tietokantoja voi käyttää hyväkseen tutkimuksessa koska hädin tuskin tiedän sitä, mikä on tietokanta. Enkä tiedä, mikä on niin sanotun yliopistouudistuksen sisältö esimerkiksi ainakaan siitä syystä, että en tiedä, miten se suhtautuu siihen, mitä yliopisto oli ennen, koska en ole työskennellyt yliopistolla vuoden 1991 jälkeen.

Itse asiassa minulla olisi kaksi syytä valmistua: yliopistoni, tiedeyhteisön ja professorini takia. Jotta he saisivat minusta yhden tuloksen, vaikka sitten kuinka tehottomankin. Toinen syy voisi liittyä mahdolliseen itseylpeyteeni: ei kai se ole hyvä olla tekemättä asioita loppuun. Painava syy kuitenkin olla valmistumatta ovat työmarkkinat: niissä töissä, joita olen viimeisinä vuosina voinut realistisesti hakea, väitöskirja ei auta yhtään. Päinvastoin, monessa tapauksessa olisin vielä nykyistäkin rankemmin ylikoulutettu ja herättäisin vielä nykyistäkin enemmän epäilyjä työnantajissa, että voiko tuo nyt muka sopeutua näinkin rutiininomaiseen työhön ja käyttääkö tuo tätä vain ponnistuslautana. Jo nyt maisterina merkonomien markkinoilla minua toisinaan on pidetty norsuna porsliinikaupassa, ei onneksi sentään aina niin että olen töitäkin saanut. Minulle on aivan selvää, että tieteelliselle uralle vievä juna on jo mennyt, ja sitäpaitsi tutkijan"uralla" kömpivä asuntovelallinen nukkuu yönsä vielä minuakin huonommin.

Hukkaan ei ole kuitenkaan tämä opiskelu slash tieteentekoyritys mennyt. Soveltaen Koivisto-Bernsteinia, tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike, eli tutkimus on itsessään ollut äärimmäisen palkitsevaa, ja on edelleenkin. En nimittäin koskaan lopeta tutkimista, eikä minua tarvitse vastaisuudessakaan kahta kertaa houkutella mukaan tutkimusprojekteihin - kuten mihinkään muuhunkaan sisällöllisesti palkitsevaan vapaaehtoistyöhön tai muuhun mahdollisuuteen olla tekemässä kiintoisia juttuja kivojen ihmisten kanssa - omalla ajallani ilman palkkaa tai mitään varmuutta siitä, että tästä nyt mitään koskaan tulisi.