... meidän hautakumpumme ylitse puhaltaa tai tuhkamme levittää syysaamuinen tuuli.
Sain eilen tiedon entisen naapurini poismenosta. Naapurini, kuusikymppinen, yksinasunut mies, menehtyi nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen.
Moikkasin aina Erkkiä hänet nähdessäni. Hän vaikutti herttaiselta, joskin vähän yksinäiseltä mieheltä.
Erkin kuolema, joskin odotettu, oli opetus. Se muistutti siitä, että omiin ystäviin kannattaa olla yhteydessä heidän elinaikanaan. Näen omassa ystäväpiirissänikin yhden ystävän, jonka en toivoisi 20 vuoden päästä olevan yhtä yksinäinen kuin Erkki, perheetön mies, jolla oli työnsä, sentään kuitenkin edes se.
En tiedä Erkistä kovinkaan paljoa. Ehkä hänellä oli ystäviä, saattoi hän tyytyväinenkin olla, onnellinenkin. Ei olisi kuitenkaan paljoa maksanut kutsua hänet vaikka joulukahville.
Erkin poismeno muistutti myös omasta rajallisuudesta: huomasin miettiväni, mitä minä sitten joskus jätän jälkeeni. Kuka sen tietää, milloin alkaa tämä "jälkeen" kun Erkki oli oman isäni ikäluokkaa, ei sen iäkkäämpi. Se, mitä minä jätän jälkeeni, on kai pääasiassa muistoja, toivottavasti ei yhtään ihmistä, joka muistaisi minut ilkeänä ihmisenä ja ei ketään, jolle olisi jäänyt jotakin tärkeää sanomatta. On ehkä toissijaista miettiä, mitä jälkeenjäävät meistä ajattelevat jälkeenjääneiden papereidemme takia, mutta voi sitäkin tietysti miettiä...
Siksi: elä nyt. Tee asioita, joita nautit, äläkä anna tyhjänpäiväisten asioiden estää sitä. Kunhan elät. Siihen ei tarvita mitään tekosyytä, eikä elämää voi lykätä, eikä kannata. Aina on oikea aika olla ystäviesi kanssa, liikkua luonnossa, kuunnella musiikkia, matkustella, lukea. Sitten et voi enää elää kun elämäsi loppuu.
Erkin muistoa kunnioittaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti