Me kaikki kulutamme kulttuuria...

... mutta myös tuotamme sitä. Siis myös me (he?), jotka ovat ottaneet asiakseen vihata kulttuuria (kyldyyriä) siinä määrin, että saastuttavat lehtien mielipidekirjoitukset väittämällä kaikki kulttuurilaitokset eliitin hommiksi, unohtaen sen, että esimerkiksi sellainen paikka kuin Porvoon taidetehdas ilahduttaa elokuvien katsojia, ravintola-asiakkaita ja sellaisia pienyrittäjiä, kuten esimerkiksi yhden ihmisen toiminimitaiteilijoita, joiden penninvenyttelystä on eliitti kaukana.

Moni samastaa kulttuurin oopperaksi ja taisteleviksi metsoiksi. Ei se kuitenkaan niin mene, vaikka jopa valtionhallinto tämän käsityksen siunaa nimeämällä tiettyjä hallinnonaloja kulttuurihallinnoksi. On jopa kulttuuriministeriö. On muutakin kulttuuria kuin korkeakulttuuri, esimerkiksi kansankulttuuri ja populaarikulttuuri. Nämäkin käsitteet kuitenkin pitävät sisällään arvottamista. Ei se ole tarpeen. 

Kun tämänpäiväisesä Hesarin verkkouutisessa otsikoitiin, että Tanskassa harrastaa nykyään kulttuuria vain 36%, tämä uutinen on hämmentävä. Ei se yksinkertaisesti pidä paikkaansa, sillä ei kulttuuria voi harrastaa sen kummemmin kuin esimerkiksi omaa historiaa voi harrastaa. Jos väittää, ettei harrasta kulttuuria, se samalla tarkoittaa sitä, että sanoutuu irti paitsi musiikista, kirjallisuudesta, kuvataiteista ja niin edelleen kokonaisuutena, myös sitä, että sanoutuu irti ruokakulttuur(e)ista, perinteistä, peleistä, sananlaskuista, sanalla sanoen, irrottaa oman elämänsä atomistisesti kaikista historiallisista ja paikallisista viitekehyksistään.

Kulttuuri on yleiskäsite ihmisen hengentuotteille ja merkkijärjestelmille, joilla on vaikutus ihmisten identiteetteihin. Voidaan puhua esimerkiksi suomalaisesta tai eurooppalaisesta kulttuurista, etruskikulttuurista tai vaikka kampakeraamisesta kulttuurista, jotka kattavat sisällään koko merkkijärjestelmän, tiettyyn ajallis-paikalliseen kehykseen sidotut hengentuotteet. Kulttuuriin kuuluvat myös esimerkiksi sananlaskut, pelit ja leikit.

Me kaikki olemme siis kulttuurin kuluttajia. Sen lisäksi olemme ihmiskunnan ja tietyn kulttuurin ja kulttuurien "jäseninä" sen luojia, soveltajia ja uusintajia. Jos ihmiskunta on jäsenryhmämme, kulttuuri on viiteryhmä. Niitä viiteryhmiäkin voi olla useita: esimerkiksi minä olen länsimaalaisen, eurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin "jäsen". Olen omaksunut myös osia klassisesta musiikkikulttuurista, sarjakuvakulttuurista, eri ruokakulttuureista, saunakulttuurista, jalkapallokulttuurista ja niin edelleen.

Kulttuuri ei ole mikään monoliitti. Esimerkiksi suomalainen kulttuuri, musiikkikulttuuri tai mikä hyvänsä kulttuuri sisältää myös alakulttuureita, jotka ovat erilaisia kyseisen kulttuurin toteutumia, tapoja manifestoida, ymmärtää ja toteuttaa kyseistä kulttuuria. "Ala" ei ole arvottava käsite.

Kannattaisi siis lopettaa löysät löpinät kulttuurin harrastamisesta. Samaten kannattaisi lopettaa kulttuurin vastustaminen, sillä kulttuurin vastustamisella kielletään oma historia ja merkitys, sanalla sanoen, tehdään itsestä tyhjä tauhka.

Hesarin jutun tanskalaisesta "kulttuuriharrastuksesta" voi lukea allaolevasta linkistä:


http://www.hs.fi/kulttuuri/Tanskassa+yh%C3%A4+harvempi+harrastaa+kulttuuria/a1305612599343

Glokaali ei ole synkretististä

Paikallisuuden korostumista pidetään globalisaation vastareaktiona. Yksi muoto tästä on nk. "glokaalius", jossa ylikansallisia kulttuuripiirteitä sovelletaan paikallisiin oloihin. Tästä hyvä esimerkki on norjalainen paprikaton grandiosa-pizza tai armenialainen "konjakki".

Niin sanottu lastenkulttuuri, tai paremminkin, aikuisten tekemä, mutta lapsien kulutettavaksi tarkoitettu kulttuuri leviää kiitos ylikansallisten konglomeraattien - kuten Disneyn - pandemian tavoin. Nämä Aku Ankat, Nalle Puhit ja mitä niitä nyt onkaan, käännetään kaikille kielille, hahmojen nimiä myöten. Jos lastenkulttuurihahmojen nimet ovat mitä kulttuurisidonnaisimpia, itse tuote on kuitenkin standardoitu - samaan taikametsään tai angloamerikkalaismalliseen autopikkusatelliittikaupunkinukkumalähiöön ne kuitenkin sijoittuvat - joten kyse ei ole varsinaisesta synkretismistä vaan käännöksestä.

Maailmallisuuden ja paikallisuuden dynamiikka näkyy myös mitä globaaleimmiksi viihdetuotteiksi muuntuneissa jalkapallokorporaatioissa. Esimerkiksi FC Barcelona, jolla on enemmän tunnustuksellisia kannattajia kuin monilla uskonnoilla ja ainakin kuuleman mukaan enemmän kuin yhdelläkään toisella jalkapallojoukkueella on enemmän kuin seura. Se on Katalonian epävirallinen maajoukkue, jolla on kannattajia Ecuadoria, Suomea ja Vatikaania myöten. Nämä uskolliset ulkosudeettikatalonialaiset ovat joukkueen (club) selkäranka, vaikka pelaajisto (team) onkin vaihdettavissa.

Vaikka jalkapallokulttuuriteollisuuden tuote olisikin kuinka globaalisti nautittu ja vaikka sillä olisi kasvatus- ja kykyjenetsintäakatemioita ja paikallisia alihankkijoita kuinka laajalti hyvänsä (Kapkaupungin Ajax) ja jäljittelijöitä (Ecuadorin Everton), siltikin oleellinen osa näiden tuotteiden alkuvoimaa on niiden paikallisuus. West Hamin itä-Lontoon ja jopa Englannin ulkopuolella asuvat kannattajat osaavat arvostaa eritoten "omia poikia", vaikka suomalaisesta vinkkelistä onkin erikoista katsoa Junior Stanislasia, James Tomkinsia ja Jack Collisonia enemmän sillä silmällä kuin Hannu Tihistä.