Työpaikkani aamukahveilla vaihdettiin matkakokemuksia kollegoitten kesken. Yhdellä jos toisellakin on sen verran näköhavaintoja tarttunut matkoiltaan sellaisista paikoista, joita suomalaiset nykyään suosivat, sellaisista pariskunnista, joiden purukalustojen elämänkaaret ovat eri transitiovaiheissa: yhdellä ovat vasta maitohampaat lähdöillään ja toisella jo pysyvät lähteneet, että pystyvät helposti luonnostelemaan ja luonnehtimaan tätä miestyyppiä. Miestyyppi on nimittäin todellakin olemassa. Yksimielisesti näiden ainakin näennäisen epäsuhtaisten pariskuntien miespuolisia jäseniä luonnehdittiin olutmahan itselleen hankkineiksi, varttuneiksi, miltei hampaattomiksi miehiksi, jolla on vähintäinkin pälvikalju ja jotka lämpsyttelevät sandaalit jaloissaan. Ilahduin, kuten ihminen silloin kun hän tunnistaa itsensä. Hei, sellainenhan olen minä!
Pelkäsin tyttöjä suunnilleen 19-vuotiaaksi asti. En noudattanut ensimmäistä isäni minulle antamaa editoriaalista kasvatusneuvoa (yht. 2 kpl.), ja sosialisoinut itseäni hankkimalla ulospäinsuuntautunutta tyttöystävää, vaan hankin itselleni ulospäinsuuntautuneen ystävän, jonka kanssa aloin käymään ulkona. Eli paikassa, joka on sosiaalisesti hyväksytyin ja tavanomaisin tapa tutustua ihmisiin: ravintolassa. Melko huonolla menestyksellä. Uskoisin, että on tullut tuhansia euroja hinnaksi per lähempi kontakti.
Sitten toteutin toisen isäni lähetyskäskyistä melkein: valtasin Vanhan, melkein. Melkein se jäi siksi, että satuin istumaan Silu Seppälän kantapöytään, Silu ulottui melkein napaan molempia daamejaan. Kapitalisoin hävyttömän huonosti sen, että olin ainoa heteromies omassa opiskelijakohortissani, melkein, vaikka kuinka raahasin opiskelijatyttöjä konsertteihin ja juotin heille kotiviiniä. Ymmärsivät pelastautua nuorukaiselta, josta oli jo hyvää vauhtia tulossa hampaaton ja kalju ukko kun jäi YTHS:n hampitarkastus väliin kun sain sinne kutsukirjeen ollessani tutustumassa puolalaiseen opiskelijaelämään.
Sitten minusta kehittyi aika hyvä spottaamaan seinäruusuja, kavereiden kavereiden alttiita kavereita. Paras foorumi minulle tavata potentiaalisia kiinnostavia tyttöjä olivat kavereiden laajennetuille kaveripiireille järjestetyt kotibileet, joissa joskus bongasin seinäruusuja, esimerkiksi kavereiden tyttöystävien kavereita, jotka näyttivät vähän yksinäisiltä.
En ottanut vaaria kummastakaan isäni kehotuksesta. Sitten se olikin myöhäistä kun en enää ollut nuorisoa, sitä, joka opiskelee ja käy diskoissa. Ja samantien tukkakin oli lähtenyt. Hampaat oli pilattu jo aikaisemmin. Kun ystäväni olivat joko piintyneitä poikamiehiä (tai -tyttöjä) tai vakiintuneita, olinkin yht'äkkiä jakojäännös. Eikä ollut enää kotibileitä, saati laajennettuja kotibileitä. No, en ole jäänyt lehdellä soittelemaan. Sen verran hyvin olin onnistunut sekundaarisosialisaatiossani että en enää ujostellut vastakkaista sukupuolta, ja olen sitten myöhemmällä iällä tutustunut naisiin sekä baareissa että opintiellä, vaikken edes enää opiskellut. Kävin vain kuokkimassa, kaljun hampaattomuuteni antamalla karismalla. Ollin oppivuodet vaativat minulta nimittäin pidennettyä kakkua.
Joskus vielä niinä aikoina kun lehdissä oli kontakti-ilmoituksia (on niitä muuten vieläkin!) pankonpäällyspoikapalstalla, niihin vastaaminen tapahtui salaa jopa omalta itseltä, ja deittikin tapahtui mieluiten Paavo Väyrys- tai Ronald Reagan -naamariin naamioituna, sanomalehteen tehdyistä silmärei'istä kurkistellen paikassa, jonne aurinko ei paista ja jossa ei törmää edes lapsuuden kyläkaupan kassaan. Sähköisellä kaudella sokkodeittailusta on tullut hyväksyttävää, peräti normaalia ellei jopa luomua. Deittipalstat ovat nykyajan tanssilavoja.
Omassa ystäväpiirissäni on kihlauksia ja avioliittojakin saanut alkunsa nettideitin alkuun sysäämänä, ja itsellänikin viimeisen kymmenen vuoden parisuhteet ja niiden yritykset ovat nettideittiperäisiä. Sähköiset foorumit ovat McLuhanin tarkoittamalla tavalla laajennus, eivät tosin niinkään aistimaailman vaan määrällisen tarjonnan laajennus. Nettideitissä on ylivoimainen piirre kaikkiin muihin tapaamiskonsteihin nähden: niissä tapaa ihmisiä yhteisten intressien pohjalta. Ai niin, on niissä toinenkin ylivoimainen juttu: nettideittien kautta voi tavata sellaisia ihmisiä, joita ei mitenkään muuten voisi tavata.
Ilman nettideittejä minulla ei nyt olisi poikaa, enkä asuisi Porvoossa. Huomenna tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun mietin, kerjäänkö verta nenästäni kun kirjoitan naiselle, joka asuu niin kaukana kuin Porvoossa (asuin tuolloin Kannelmäessä). Henkilö, joka oli ummikkohelsinkiläinen vielä viitisen vuotta sitten, ei olisi koskaan uskaltanut ottaa vaaksaa vaaraan, ellei ensin olisi ottanut virstaa väärään (eli Osloon). Suosittelen lämpimästi, riskinottamista eli elämistä. Sekä nettideittailua, rakastumista että Porvoota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti