Minun on vaikea syyttää nuoria työn pakoilusta, siitä, että he luulevat työn jotenkin poikkeavan tosi-tv:stä. Siitä, kumpi on kivempaa, olen jäävi sanomaan mitään, mies, joka ei katso minkäänmerkkistä teeveetä, mutta kumpikaan ei ole oikotie onneen.
Olen antanut itseni ymmärtää, että esimerkiksi ammattikorkeakouluopiskelijoiden koulunkäynti ei oikein antaisi valmiuksia sen työelämän kohtaamiseen, johon heistä pitäisi opetussuunnitelman mukaan tehdä omaa työtään kriittisesti kehittäviä, reflektoivia asiantuntijoita. Koulussa he nimittäin kyllä oppivat käymään kehityskeskusteluja, mutta siitä, mitä heidän kehittämisehdotuksilleen käy varsin hierarkkisesti ja totunnaisesti toimivassa työelämässä, heille ei sanota mitään.
Olen kuullut, että kun opiskelijat esimerkiksi sosiaali- ja terveysaloilla pääsevät työharjoitteluihin, heitä ohjaavia vanhempia kollegoita saatetaan erikseen estää antamasta realistista vaikutelmaa siitä työstä, johon opiskelijat tulevat valmistuttuaan astumaan. Tämä tehtäneen työelämän suojelemiseksi ammattikorkeakoulutukselta, siis kriittiseltä ja kehittävältä työotteelta, koska moni niistä toimialoista tai ainakin työpaikoista, joihin koulutetaan juuri ammattikorkeakouluissa, ei ole tähän valmiita: kohtaamaan kriittisesti oman alansa kehittämiseen valmistautuneita, nuoria ihmisiä, joita ajaa eteenpäin naiivi palo auttaa ihmisiä. Voisin kuvitella, että tämä vanhempien kollegoiden turhautuminen siihen, että heidän pitää esittää oma alansa asianmukaista siedettävämmässä valaistuksessa, saattaa näyttäytyä opiskelijoille ehkä osin virheellisestikin asenteellisena, vanhakantaisena seinänä. Olisikin varmaan parempi kouluttaa vain ammattilaisia ja jättää se reflektointi vähän vähemmälle.
Siitä en tiedä, sanotaanko koulutuksessa mitään siitä, kuinka paljon nykyään työssä kuin työssä kuuluu olla kaikkea sellaista, joka ei kuulu työhön. Jos esimerkiksi kuvittelee, että hoitajana pääsisi olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, jopa hoitamaan heitä, voin kuvitella sen turhautumisen, joka seuraa siitä kun työaikaa kuluu päivittäin tuntikaupalla raportointiin, luokitteluihin, kirjaamiseen, ristikkäiskirjaamisiin, rinnakkaisluokituksiin, edestakaiseen delegointiin ja eri osastojen kanssa riitelemiseen siitä, minkä tulosyksikön kuuluu hoitaa potilas, kenen tehdä työ mutta kenen kuuluu se laskuttaa. Voisi hoitaa paljon enemmän potilaita, jolloin hoitajapulakaan ei olisi niin huutava jos hoitajilla olisi enemmän aikaa tehdä työtään, eli hoitaa potilaitaan eikä taulukoida, luokitella ja raportoida. Herää kysymys, keitä varten hoitajat oikein työskentelevät: hoitajia vai THL:ää? Onko työn tulos hoidettu potilas vai raportti?
Ei korkeakoulualoilla ole asiat yhtään sen paremmin. Ei yliopistokoulutuksessa sanota - tai ainakaan omana aikanani sanottu - mitään esimerkiksi siitä, että työsuhteet ovat määräaikaisia, puhumattakaan siitä, että niihin voi saada jatkoakin tai siitä, miten sitä jatkoa voisi pyrkiä hankkimaan. Apurahojen hakemisesta ei myöskään puhuta mitään, yrittäjävalmiuksista tai markkinointiosaamisesta puhumattakaan, vaikka nyt poliittisesti kaikista ollaankin ajamassa enemmän tai vähemmän osaamisyrittäjiä.
Varmaan nuorten pitää kasvaa työelämään, kuten elämään yleensäkin. Mutta ehkä jo koulutuksissa pitäisi huomioida työelämän vaatimukset nykyistä paremmin. Ei työvoimapula monilla kriittisillä aloilla - kuten juuri hoitoaloilla - ainakaan helpotu raskauttamalla töiden substansseja kaikenlaisilla hallinnollisilla määräyksillä.
Jos halutaan helpottaa työvoimapulaa ja vähentää työttömyydestä johtuvia taloudellisia ja inhimillisiä kustannuksia, silloin työelämää on rukattava. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan talkoisiin on myös oppilaitosmaailman osallistuttava. Syyttävä sormi osoittaa THL:ää, joka näitä kaikenlaisia raportointiukaaseja mättää hoitoaloille, ja eduskuntaa, joka ei osaa päivittää opetussuunnitelmia paremmin vastaamaan työelämän todellisuutta.
Miten olisi koulutuksien rukkaaminen vastaamaan vähän paremmin työelämää? Pallo on myös työnantajilla: miten olisi työelämän sopeuttaminen ihmisten ominaisuuksiin ja tarpeisiin, sillä eiväthän ihmiset ole olemassa tehdäkseen työtä? Eikös työn pitänyt olla ihmisyyden toteuttamismuoto? Vai olenko ymmärtänyt jotakin väärin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti