En ole enää helsinkiläinen

Asuin käytännössä elämäni ensimmäiset 36 ja melkein puoli vuotta Helsingissä. Ensimmäistä kahta vuotta ei lasketa syntilistalleni eli poikkeuksiksi tästä säännöstä sillä ne tapahtuivat Helsingin maalaiskunnassa enkä sattuneista syistä ehtinyt tästä traumatisoitumaan. Kun lähdin Osloon 36 ja 1/2-vuoden päästä syntymästäni, en koskaan sopeutunut, sillä en antanut Oslolle mahdollisuutta. Yritin suorastaan välttää kontaktien hankkimista ja muuta juurruttavaa. Palattuani Suomeen ja käytyäni Helsingin kautta tarkistamassa juureni jo miltei katkenneiksi, minun oli mahdollista tulla Porvooseen, Oslo katkaisi nimittäin napanuorani Helsinkiin. Ensin virsta väärään, sitten vaaksa vaaraan.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin kyllähän minä toki aina olen sudeettihelsinkiläinen siinä mielessä kuin viipurilainen, antrealainen tai sortavalainen on siirtokarjalainen. Minun Helsinkiäni ovat Kannelmäki, Munkkivuori, Töölö ja Keskuspuisto, ei Vironniemi, enää, vaikka asuinkin Rööperin ja Ullanlinnan rajamaastossa elinvuoteni 2-9.

Ymmärsin tämän käytyäni viimeksi Helsingin keskustassa. Kun jäin pois bussista, tajusin, etten osaa kulkea uudesta (minulle se on edelleenkin uusi) bussiasemasta maan alta Forumiin. Ja sitten kun olin päässyt Forumiin, en osannut sieltä ulos. Muistin kyllä, että Ajatar on Foorumissa. Törmäilin ihmisiin, tai he törmäilivät minuun, en tiedä, kummin päin se meni, etsiessäni tietä ulos kuin verkkoon juuttunut kala. Halusin ulos, pois, minne tahansa, vaikka Yrjönkadun uimahalli ei ollutkaan auki.

Dannyn Kuusamo kuvastaa tätä prosessia paremmin kuin hyvin. Sen sanoja mukaellen:

”Helsinki.
Savuinen, sumuinen kaupunki.
Ihmiset ei tunne edes naapuriaan.
Kaikilla on kiire,
harva täällä hymyilee.
Näkymättömät laudat nykivät ja repivät sätkynukkeja,
jotka poukkoilevat kuin saaliskalat sumpussa.
Kaikilla on kiire ei minnekkään.

Porvoo
Nyt kutsuu mua Porvoo.
Metsän näen jämäkän,
ja vaaran sinertävän.
Porvoo,
Nyt kutsuu mua Porvoo.
Sieltä vaan mä rauhani saan.

Porvoo...
Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.
On vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta,
liian monta.
En tahtoisi olla yksi heistä.
Tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua.
Täällä olen kuin vanki,
lähden Porvooseen.

Kaukana,
on mennyt onni kaukana.
Mielenrauhan menetin,
mut sen kai saan takaisin.
Ainoa,
lie paikka vailla vainoa.
Korpimaa,
se kanssani jaa...

Ratikka on yksi helsinkiläisyyden symboleista, sillä tätä urbaania liikennemuotoa ei Suomessa ole muualla kuin Helsingissä. Ymmärsin, etten ole matkustanut ratikalla viimeisen 10 vuoden aikana kuin muutamia yksittäisiä kertoja niin että välipala on tuttu minulle vain sairaalan välipala-automaateista ja vihreiltä sähköpostilistoilta.

Istuessani eilen oluella kahden porvoolaiskaverini kanssa, en tunnistanut heidän, kahden syntyperäisen porvoolaisen kaupunkia siksi Porvooksi joka nyt on omani. Minulle tämä on vieraanvarainen kaupunki, ei ollenkaan sisäänpäinlämpiävä. Porvoo!

Palaan aina Helsinkiin tapaamaan ystäviäni, ehkä joskus töihin ja Keskuspuistoon. Kai minun pitää välistä käydä tarkistamassa, että onko se Kannelmäkikin vielä siellä. Mutta olen kotiutunut Porvooseen. Olen ollut nyt niin vähän Helsingissä viimeisten vuosien aikana, että olen ymmärtänyt, että kotikaupunkini on siellä, missä minäkin on. 

Anteeksi Kuusamon alkuperäissanoittajalle, jota en kyennyt googlettamaan. Tämä kirjoitus samalla laittaa blogini epämääräisen pituiselle tekniselle ylläpitotauolle.