”Vaikka roolit kaatuvat, perusmiehisyys ei tässä muutoksessa kadonne. Maailmassa on edelleen ruohonleikkureita, jotka kaipaavat roplaamista, on hirviä, jotka jonkun vain on kaadettava. On käyttöjärjestelmät ja virustorjunnat, on öljypolttimen suuttimen putsaus ja parvekkeen kaiteen uusiminen.”
Ylläoleva sitaatti oli sanomalehti Kalevan jutusta kuullun kasvatustieteen professori Juha T. Hakalan suusta. En aiemminkaan ole osannut pitää kasvatustieteilijöiden sanomisia niin suuressa arvossa, ja tämä kerta ei käy poikkeuksesta. En tarvitse ketään asiantuntijaa arvottamaan minua miehenä. Kuuntelen mieluummin omaa poikaani.
Kohta 5-vuotias poikani oli kuvaillut minua äidilleen ”pappa kan allt”. No, kiitos luottamuksesta. Luulisin kuitenkin pikemminkin tietäväni kaiken kuin osaavani kaiken.
Kun viime pääsiäisenä kotini pesukone levisi, se tuijotti kylpyhuoneen nurkasta syyllistävästi, kunnes puolisoni asensi sen. Ja kun tilasimme vaatekaapin, joka kolmena kappaleena Ikeasta kadulle jätettiin, kukin noin 2 metriä pitkä ja 40 kiloa painava, puolisoni sen sisään kantoi.
Niin että jos ei miehiä tarvita teknisiin asioihin tai voimailemaan, onko meistä mihinkään? Kyllä on. Virustorjuntaan minusta ei oikein ole, mutta ehkä sentään mörkökarkottimeksi kun jätän partani ajamatta. Olen opettanut pojalleni, miksi Tottenhamia ei ole sopivaa kannattaa ja miksi West Ham on hyvä. Ja ehkä sentään voin opettaa, mitä niveljalkaiset syövät. Sitten kun hän on vähän vanhempi, voin toivottavasti välittää rakkauteni luontoon hänelle yleisemminkin. Yritän opettaa hänelle myös jotakin maailmasta, nythän hän jo tietää aika monen maan sijainnin. Se on ihan hyvä alku. Voin toivottavasti myös vahvistaa hänen omaa itsetuntoaan, välittämällä näkemykseni siitä, että on ihan ok, että ei osaa tai jaksa kaikkea, mutta että yrittää kuitenkin ihmisen pitää.
Kasvoin itse 6-vuotiaasta äitini kanssa ja olen paljossa hänen tuotteensa. Kuitenkin näin isääni viikoittain ja sain häneltä rakkauden luontoon, kiinnostuksen maantieteeseen ja urheiluun. Hyvin tiesin, että isälläni on heikot kohtansa, mutta tämä riitti minulle miehen malliksi. Tiesin joka tapauksessa hänen olevan vahva ja tietävän paljon, mutta ennen kaikkea, hän oli (ja on edelleenkin) isäni. Ainut sellainen ja siksi paras.
Tietenkin on muunkinlaisia ihmisiä kuin minä, ja muunlaisia miehiä. Jotkut miehistä ovat isiä, toiset eivät. Kaikki ovat kuitenkin ihmisiä, ja sellaisina kelpaavia myös iseiksi niin tytöille kuin pojillekin, riippumatta suorituksistaan. Isyys ei ole suorittamista vaan osallistumista ja läsnäoloa. Isä ei ole kuin Raid, joka tappaa talossa ja puutarhassa.
Syksyllä 2009 olin vaikean valinnan edessä: minun oli lopulta pakko jättää alle 2-vuotias poikani ja lähteä toiseen maahan, palata siis omaani. Tämän tein siksi, jotta pystyisin palaamaan itseeni, löytämään itseni, ihmisyyteni, elämälleni merkityksen ja itsekunnioitukseni, jotka olivat olleet itseltäni kadoksissa. Jos osaa elää ihmisenä, sitten voi olla myös mies ja isä.
Hyvää isänpäivää ja sunnuntaina päättyvää miesten viikkoa!
Allaolevasta linkistä pääsee siteeraamaani Kalevan juttuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti