Molempia tarvitsevat kaikkein eniten ne, joille ne ovat kaikkein vähiten ajankohtaisia. On niillä tietysti ihan triviaalikin yhteys: politiikassa päätetään myös asumisesta. Se, että meillä Suomessa on hallitsevana asumismuotona omistusasuminen, on politiikan tulosta, samaten se, että Suomessa vuokra-asuminen ei ole järkevä vaihtoehto.
Se, että omistusasuminen on kohta ainut sosiaaliturvan muoto, johtuu siitä kun 90-luvun alun suuresta lamasta alkaen hyvinvointivaltiota alettiin systemaattisesti romuttamaan, ja lopullisesti tuhon viimeistelee huoltosuhteen romahdus, jota sukupolveni luuli vielä ennen kevättä 1991 taivaaksi: kun suuret ikäluokat jäisivät eläkkeelle, he jättäisivät meille työpaikkansa, mahdollisesti asuntonsakin. No, työpaikat he vievät hautaan mukanaan, ja asuntojenkin kanssa on niin ja näin.
Vuokra-asuminen on ihan okei, mutta sitten kun jäädään eläkkeelle, se ei enää olekaan. Meillä Suomessa vuokralla asuvat eläkeläiset tulevat muodostamaan tulevaisuudessa kantokykypommin. En edes oleta pääseväni eläkkeelle 65-vuotiaana, mutta jos edes 75-vuotiaana...
... niin siinä vaiheessa asunnon olisi kyllä syytä olla maksettu, ettei käy niin kuten omassa ystäväporukassani, jossa joitakin vuosia laskettiin, että se meistä, joka oli siinä vaiheessa keikkamuusikko ja keikkateatteriohjaaja, oli saamassa ainakin lupauksen tasolla meistä suurimman eläkkeen, lupaili että voi majoittaa ystävänsä sohvillensa. Se saattaa olla paras siinä vaiheessa, 35 vuoden päästä saatavilla oleva asumismuoto, ihan riippumatta siitä, mitä tykkää yhteisöllisyydestä. Pitkää ikää ystävä!
Niin, mitä yhteistä olikaan siis asuntolainoilla ja politiikalla? Jos kerran tämä tilanne, jossa omistusasuminen on kohta ainoa sosiaaliturvan muoto, on politiikan tulosta, niin sitten politiikassa tulee ratkaista se kysymys, että miten ihmiset sitten tulevaisuudessa asuvat. Jos kerran asuntolainojen kriteereitä on kiristetty (mikä onkin varmaan oikein, etteivät pankit vie meitä kaikkia mukanaan kuten silloin vuonna 1991), ja kun vakinaisten työpaikkojen puuttuessa kaltaiseni akateemisesti koulutetut ihmiset eivät 40-vuotiaiksi mennessä ole ehtineet ostamaan asuntojaan omikseen, ei heille enää tässä vaiheessa asuntolainoja myönnetä, jos heillä ei ole omia säästöjä. Eikä niitä säästöjä välttämättä ole ymmärtänyt kerätä, jos elämä on ollut jatkuvaa työnhakua, välillä selviytymistä ja toisinaan pelastautumista, kun ihminen toimii herkästi kuten Brigitte Bardot talon palaessa: pelastaa vain yhden kukkaruukun. Vai oliko se Marlene Dietrich...
Ehkä sitten kuitenkin olisi pitänyt alkaa säästämään sitä työeläkettä vapaaehtoisella eläkevakuutuksella jo vähintään kymmenen vuotta sitten, mutta kun mä jo silloin haistoin, että tässä on jotakin mätää, että ei se huoltosuhde ehkä olekaan niin hyvä juttu ja epäilin että josko meille on varaa niitäkään sitten joskus maksaa, niin enpä sitten ottanut. No, tämä vuosituhannen vaihteen kukoistava teollisuus, vapaaehtoiset eläkevakuutukset, onkin ollut viime aikoina auringonlaskun ala. Ilmeisesti totesivat minut joko toivottomaksi asiakkaaksi tai sitten totesivat koko alan toivottomaksi...
Kaikkein eniten sosiaaliturvaa tarvitsevilla - vanhuksilla ja pienituloisilla - olisi siis hyvä olla oma asunto, yhtiövastike kun on huomattavasti pienempi kulunki kuin vuokra. Ja kaikkein eniten sosiaaliturvaa tarvitsevat heikoimmassa asemassa olevat, syrjäytymisuhan alaiset ihmiset. He ovat sattumoisin myös samoja ihmisiä, jotka tarvitsevat eniten politiikkaa: sitä, että heidän asiansa koetaan ajamisen arvoiseksi. Tähän tarvitaan politiikkaa: jotta yhteiskuntamme vähäisimmätkin saisivat asua.
Ei varmaankaan ole tasa-arvoista, että asuntovelalliset saavat vähentää asumisensa kuluja verotuksessa, mutta vuokra-asujat eivät. Poliittisesti se on kuitenkin ihan loogista. Jos kerran oma asunto on kohta ainoa sosiaaliturvan muoto, silloin on loogista kannustaa sekä kepeillä että porkkanoilla oman asunnon hankkimista. Asuminenhan on useimmilla ihmisillä - siis tavallisilla ihmisillä - suurin menoerä. Tukemalla omistusasumista valtio säästää, sillä kun asumisen kulut ovat minimissään, tällöin tarvitaan vähemmän asumistukea ja toimeentulotukea. Jos nyt kuitenkin varainsiirtoveroa ollaan kohottamassa ja jossakin vaiheessa varmaan asuntolainan korkojen verovähennysoikeuteenkin ollaan kajoamassa, tällöin kannustimista jäljelle jää enää keppi.
Se poliitikko, joka keksii, miten ehkäistä tulevaisuuden vanhusten asunnottomuus, syrjäytyminen ja köyhyys, on tullut tehneeksi aikamme tärkeimmän keksinnön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti