Minun jouluni

Lapsena oli tärkeää saada mahdollisimman paljon joululahjoja. Nyt kaikkein tärkeimmäksi on tullut se, että jouluajan saa viettää kaikkien rakkaimpien ihmistensä kanssa. Se ei nimittäin ole mikään selviö. Selviö ei ole sekään, että niitä kaikkein rakkaimpia ihmisiä on ylipäätään olemassa. Jos on, tästä on syytä olla kiitollinen, rakastaa näitä ihmisiä, sanoa ja osoittaa rakkautensa.

Ensimmäiset kuusi jouluani vietin isäni, äitini ja meille aina kutsutun isänäitini eli mummon kanssa. Vanhempieni eron jälkeen vietin äitini kanssa joitakin jouluja kahden, ja osan jouluista menimme ilahduttamaan äitini vanhempia, eli mammaa ja pappaa. Siellä oli myös kissa ja koira ja yleensä joulupyhinä siellä kävi myös serkkujani, etenkin melkein samanikäinen Jaska. Mamman ollessa melkein koko lapsuuteni syöpähoidoissa papalle olisi muuten tullut aika monta yksinäistä joulua.

Kun mamman vei lopulta syöpä -82 ja pappa seurasi perässä -84, vietimme sitten äitini kanssa jouluja kahdestaan. Isälläni oli tapana vierailla meillä jouluaatonaattoisin, jolloin lahjat avattiin. Vähän isompana aloin sitten itse vierailemaan isälläni jonakin joulun pyhistä.

Muutettuani pois kotoa kävin edelleen jouluaattoisin äidilläni, ilahduttamassa yksinäistä ihmistä. Pari kertaa tosin hän ei tainnut olla yksin, sillä hän erehtyi menemään uusiin naimisiin hunsvotin kanssa, mutta sitä ei lasketa. Viimeisenä jouluna äitini kanssa lähdin vielä ystäväni luokse Töölöntulliin nauttimaan Ruskaa ja sitten suuntasimme Hesperian yökerhoon, jonka edestä lumikinoksesta löytyneellä sadan markan setelillä taisimme saada molemmat ehkä yhden drinkin.

Äitini kuoltua vietin muutamia jouluja isäni uuden perheen luona Katajanokalla, kolmen nuoremman velipuoleni ja edelleen elävän mummoni kanssa. Yhden joulun vietin Jyväskylässä silloisen tyttöystäväni perheen luona ja toisen Laajasalossa silloisen tyttöystäväni perheen kanssa. Muistan edelleen sen omalla tavallaan maagisen realistisen tunnelman, kun kävelin muutamaa humalaista joulupukkia vaille tyhjän keskustan lävitse Katajanokalta kotiini Museokadulle.

Mummon kuoltua 2002 kesällä perinteiset jatketun lapsuuden laajennetun ydinperheen joulut jatkuivat vielä osaltani parina vuotena, teatterina, jossa nuoremmat velipuoleni esittivät pukki-tonttu-shown kiitolliselle äidilleen. Tosin heillä oli jo hyvä rutiini tästä, harjoiteltuaan näytöstä useita kertoja mummon kanssa. Yhden joulun vietin englantilais-suomalais-irlantilais-tanskalaisena vanhan ystäväni perheen kanssa Englannissa.

Tultuani isäksi olen oppinut, että joulun ilo syntyy toisten ilahduttamisesta. Pojalleni on hauskaa saada oikeastaan mitä hyvänsä lahjaksi, tosin nyt kohta 4-vuotiaana bränditietoisuus kehittyy vaarallista vauhtia. Isänä löysin uudestaan joulun, joka erosi kovasti omasta lapsuuden joulusta. Tärkeintä onkin ilahduttaa.

Minä ja hyvä ystäväni olemme ostaneet toisillemme vuosittaisen yhden cd-levyn jo noin 20 vuoden ajan. Se riittää minulle hyvin tavaralahjaksi, ja me tunnemme toistemme levyhyllyn ja ennen kaikkea sen aukot niin hyvin, että kertaakaan ei ole tullut huteja. Mitään muuta en osaa kaivata: en tavaraa enkä matkoja. Suurin onni on olla lähimpien ihmistensä kanssa.

Yksinäisissä jouluissakin on oma puolensa, jos on varustautunut glögillä, suklaalla ja hyvällä kirjallisuudella ja musiikilla. Kuitenkin silloin kun ihmistä on suotu sellaisella onnella että hänellä on merkityksellisiä ihmisiä, onni syntyy heidän kanssaan.

Kun oma elämäntilanne muuttuu, joulutkin muuttuvat. Erottuani lasteni äidistä olen viettänyt poikani kanssa nyt kaksi joulua, ensimmäisen Norjassa, toisen kotonani Suomessa.

Tänä vuonna minulla on erityinen syy odottaa joulua. Elämäni uudessa vaiheessa, tämän joulun vietän Vaasassa rakkaani ja hänen perheensä kanssa. Eikä siinä kaikki: saan viettää tänä vuonna joulua kahdesti. Kun poikani saapuu Suomeen, uusi vuosi on minulle nyt joulu numero kakkonen.

Toivotan oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille tätä blogia säännöllisemmin lukeville tai tänne eksyneille! Koetetaan olla kaikki ensi vuonna vähän parempia lähimmäisiä toisiamme kohtaan.

Niilon muistolle

Äidinisäni Niilo Malino täyttäisi tänään 81 vuotta. Jos eläisi. Hän oli ainoa isoisäni. Jota sanoin papaksi.

Niilo oli herkkä ja tunteellinen mies, joka oli kuitenkin tottunut kätkemään tunteenilmaisunsa. Olen kuitenkin nähnyt hänen hiljaa itkevän, salaa myöhään illalla keittiössään. Hän itki perheensä sisäistä heitteillejättöä; vaimoaan Saimaa, joka oli - taas - ulkona juhlimassa. Saima oli kaunis nainen ja hän tiesi sen.

Niilon toinen tragedia oli se, että hän oli yhden sentin (174 cm) liian lyhyt poliisikouluun. Niilosta tuli rakennusmestari, mistä hän olikin sitten hyvin ylpeä. Hän oli myös oman elämänsä rakennusmestari, rakentaen perheelleen kotitalon Helsingin maalaiskuntaan, Kivistöön, omin käsin. Viimeksi kun kävin taloa katsomassa muutama vuosi sitten, siellä se oli edelleenkin paikallaan. Niin hyvää tekoa se oli. Mitä nyt se oli maalattu siniseksi, keltainen talo.

Niilo oli nuorena kova urheilija: hän nosti painoja, paini ja pikajuoksi sm-tasolla. Hän oli yhden voiton päässä Helsingin olympialaisista, mutta hänen etunimikaimansa väänsi häneltä sm-finaalissa muutaman kylkiluun rikki. Sadalla metrillä hänen ennätyksensä oli 11.2. Painiharrastustaan Niilo siirsi eteenpäin, opettaen minulle miten tehdään paskaraudat.

Niilo ja Saima pitivät kuitenkin yhtä loppuun saakka, ja minä äitini kanssa vietin suurimman osan viikonlopuistamme alakouluvuosinani Niilon seurana Kivistössä kun Saima vietti yhä enemmän aikaa Kätilöopistolla intensiivisädehoidoissa. Kun Saima lopulta joutui antamaan periksi, Niilo, kuten hänen sukupolvensa miehet yleensä, oli aivan avuton. Hän opetteli alusta asti keittämään perunoita. Niilon viimeisille vuosille sallittiin sentään uusi rakkaus, ja viimeiset vuotensa Niilo kuntoili, matkusteli ja nuortui silmissä.

Niilo päätti kerran lähteä pyöräillen uuden rakkautensa kanssa tervehtimään entisiä työkavereitaan rakennusliike Hakaan Kustaanmäkeen. Kun Niilo oli saapumassa Hakalle, hänen sydämensä pysähtyi. Niilon lähtö oli nopea. Hän sai lähteä rakkaansa läsnäollessa, elämäntyötään ajatellen.

Jonkin aikaa Niilon kuoleman jälkeen ovikelloni Kannelmäessä soi. Oven takana seisoi harmaantunut mies, joka esitteli itsensä Voitto Hellsteniksi. Urheilun harrastajana tiesin hyvin, kuka Voitto Hellsten oli: 400 metrin olympiapronssimies, moninkertainen suomenmestari ja todellinen Ruotsin kukistaja. Hän ei ollut kuullut pitkään aikaan urheiluystävästään Niilosta. Kun kerroin, että Niilo oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, hän itki lohduttomasti ovellani.

Minä muistan Niiloa itsenäisyyspäivänä. Niiloa, joka oli hyvin ylpeä siitä, että hänen syntymä- ja nimipäivänään liputettiin.