Äidinisäni Niilo Malino täyttäisi tänään 81 vuotta. Jos eläisi. Hän oli ainoa isoisäni. Jota sanoin papaksi.
Niilo oli herkkä ja tunteellinen mies, joka oli kuitenkin tottunut kätkemään tunteenilmaisunsa. Olen kuitenkin nähnyt hänen hiljaa itkevän, salaa myöhään illalla keittiössään. Hän itki perheensä sisäistä heitteillejättöä; vaimoaan Saimaa, joka oli - taas - ulkona juhlimassa. Saima oli kaunis nainen ja hän tiesi sen.
Niilon toinen tragedia oli se, että hän oli yhden sentin (174 cm) liian lyhyt poliisikouluun. Niilosta tuli rakennusmestari, mistä hän olikin sitten hyvin ylpeä. Hän oli myös oman elämänsä rakennusmestari, rakentaen perheelleen kotitalon Helsingin maalaiskuntaan, Kivistöön, omin käsin. Viimeksi kun kävin taloa katsomassa muutama vuosi sitten, siellä se oli edelleenkin paikallaan. Niin hyvää tekoa se oli. Mitä nyt se oli maalattu siniseksi, keltainen talo.
Niilo oli nuorena kova urheilija: hän nosti painoja, paini ja pikajuoksi sm-tasolla. Hän oli yhden voiton päässä Helsingin olympialaisista, mutta hänen etunimikaimansa väänsi häneltä sm-finaalissa muutaman kylkiluun rikki. Sadalla metrillä hänen ennätyksensä oli 11.2. Painiharrastustaan Niilo siirsi eteenpäin, opettaen minulle miten tehdään paskaraudat.
Niilo ja Saima pitivät kuitenkin yhtä loppuun saakka, ja minä äitini kanssa vietin suurimman osan viikonlopuistamme alakouluvuosinani Niilon seurana Kivistössä kun Saima vietti yhä enemmän aikaa Kätilöopistolla intensiivisädehoidoissa. Kun Saima lopulta joutui antamaan periksi, Niilo, kuten hänen sukupolvensa miehet yleensä, oli aivan avuton. Hän opetteli alusta asti keittämään perunoita. Niilon viimeisille vuosille sallittiin sentään uusi rakkaus, ja viimeiset vuotensa Niilo kuntoili, matkusteli ja nuortui silmissä.
Niilo päätti kerran lähteä pyöräillen uuden rakkautensa kanssa tervehtimään entisiä työkavereitaan rakennusliike Hakaan Kustaanmäkeen. Kun Niilo oli saapumassa Hakalle, hänen sydämensä pysähtyi. Niilon lähtö oli nopea. Hän sai lähteä rakkaansa läsnäollessa, elämäntyötään ajatellen.
Jonkin aikaa Niilon kuoleman jälkeen ovikelloni Kannelmäessä soi. Oven takana seisoi harmaantunut mies, joka esitteli itsensä Voitto Hellsteniksi. Urheilun harrastajana tiesin hyvin, kuka Voitto Hellsten oli: 400 metrin olympiapronssimies, moninkertainen suomenmestari ja todellinen Ruotsin kukistaja. Hän ei ollut kuullut pitkään aikaan urheiluystävästään Niilosta. Kun kerroin, että Niilo oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, hän itki lohduttomasti ovellani.
Minä muistan Niiloa itsenäisyyspäivänä. Niiloa, joka oli hyvin ylpeä siitä, että hänen syntymä- ja nimipäivänään liputettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti