Nyt Mahlerin kuoleman satavuotisjuhlavuoden lopussa on aika pohtia suhdettani Gustav Mahleriin. Mahler (1860-1911), jonka mukaan sinfonian piti sisältää kaikki, oli julkilausutusti oman mestarimme Sibeliuksen antiteesi: Sibeliuksen musiikissa yksi johtoteema kantoi yhden teoksen alusta loppuun. Kun Sibeliuksen taide on tiivistämisen ja kiteytyksen taidetta, Mahlerin musiikki on kuin runsaudensarvi, sekahedelmäsalaatti ja valintamyymälä: sama teos voi sisältää sekä taivaan että helvetin, suurimman ilon ja kauhistuttavamman ahdistuksen, inhimillisen sivistyksen ja luonnonläheisyyden samalla kertaa.
Mahlerin musiikki raottui minulle pikkaisen murrosikäisenä, jolloin kuulin radiosta Ylösnousemussinfoniaa (no 2) ja laulusarjaa das Lied von der Erde (joka on oikeastaan sinfonia altolle ja tenorille). Pidin musiikkia kiehtovana, mutta en rohjennut vielä lähteä siihen oma-aloitteisesti tarttumaan, kunnes lainasin 21-vuotiaana Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin levytyksen hänen 4.sinfoniastaan. Tämä avasi Mahlerin portit.
Mitä levytyksiä Mahlerin teoksista sitten kannattaa kuulla? Ensimmäisestä, toisesta ja yhdeksännestä Bruno Walterin 50-60 -luvun vaihteen levytykset ovat itseään suosittelevia klassikoita, ja yhdeksäinen on ylipäätään yksi hienoimpia sinfonialevytyksiä ikinä. Wienissä ennen sotaa tehty vanhempi levytys on eloisampi ja myös välttämätön alanharrastajalle. Kathleen Ferrierin ja Julius Patzakin kanssa tehty das Lied von der Erde on ohittamaton, ei vähiten laulajien ansiosta. Tästä perusteellisemman arvostelun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Kolmosesta klassinen versio on Jascha Horensteinin monikanavalevytys 60-luvulta. Itse en ole kuullut sitä, mutta Horensteinin live-versio das Liedistä on myös upea, ja livelevytys seiskasta ehkä jännittävin seiska. Muuten seiskasta hyvä peruslevytys on sir Georg Solti. Kutosessa ääripäitä edustavat George Szellin marssimainen leppymätön levytys ja sir John Barbirollin versio, jossa sinfonia on kuin kuoleva elefantti.
Kahdeksaisen ylenpalttisuudessa minulle on tähän saakka kommunoinut parhaiten Rafael Kubelikin mozartmaisen musikaalinen levytys. Vitosesta on hyviä levytyksiä pilvin pimein. Itselleni mittatikku on Barbirollin humaani versio; myös Herbert von Karajanin upeasti soitettu vitonen, jonka Adagietton lopussa on upea, pitkä sellolegato, on hieno. Nelosesta Willem Mengelbergin livelevytys vuodelta -39 on jännittävä, ja siinä Concertgebouw-akustiikka pääsee yllättävän hyvin oikeuksiinsa, vaikka taltiointi on näinkin vanha. Hyviä peruslevytyksiä nelosesta on tarjolla sitten vaikka kuinka paljon; esimerkiksi mainittu Haitink, Szell ja Paul Kletzki.
Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla hyvin paljon. Kokonaisuudessaan olen kuunnellut Kubelikin, Bernsteinin uudemman paketin, Tennstedtin ja nyt olen päässyt juuri hankkimassani Gary Bertinin paketissa loppusuoralle. Israelilainen Gary Bertini (1927-2005) on ehtinyt hankkia pienimuotoisen kulttimaineen nimenomaan Mahler-levytyksillään, jotka hän teki Kölnin radio-orkesterin (nyk. WDR Rundfunk Orchester) kanssa 80-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa. Niitä voi pitää Bertinin pääteoksena, ja niihin piintynyt arvostelma "välimerellisyys" on vähättelyä. Kyllä niissä voimaa ja täyteläisyyttä on yllin kyllin. Luonnonvalolla ne kyllä käyvät.
Miksi sitten sinfonioista kannattaa hankkia kokonaislevytyksiä? Niissä ilmenee säveltäjän tyylin muuttuminen ja sinfonioiden sijoittuminen keskenään säveltäjän kaanonissa. Saman kapellimestarin sinfonioissa on sama perussoundi, kun taas Kubelikin ja Bernsteinin rinnastaminen on kuin rinnastettaisiin kesäkeitto ja stroganoffi.
Kubelikin mozartmainen, klassinen lyyrisyys pääsee oikeuksiinsa erityisen hyvin ykkösessä ja nelosessa, Bernsteinin tyyli korostaa musiikin romanttista subjektiivisuutta. Soltin lihaksikas ja virtuoosinen tyyli sopii erityisen hyvin seiskaan, mutta toimii hienosti myös ykkösessä ja kakkosessa. Tennstedt korostaa musiikin vakavuutta ja tekisi mieleni sanoa, totisuutta tylsyyteen asti.
Loppusuoralle kaartava matkani Bertinin kanssa on ollut tähän asti antoisa. Hankin tämän pienimuotoisen kulttimaineen saaneen paketin hyvien arvostelujen perusteella. Eikä siitä ole heikkoa kohtaa löytynyt. Yksittäisiä huippuja siitä on vaikea nostaa, koska se on niin vahva kokonaisuus. Bertinin Mahler on virtuoosista, oivaltavaa, kimmeltävää, kaunista ja upeasti äänitettyä.
Minulle problemaattisen ja ylenpalttisuudessaan jotenkin tunkkaisen kasin finaalista hän löytää ylimaallista läpikuultavuutta, ja ysin finaali, jonka hän melkein raahaa tunnistamattomaksi (29 min. Bruno Walterin 21 min. vastaan) on ainutlaatuisen intensiivinen ja kaunis yhtä aikaa, yhtä pitkää legatoa. Paketin heikkona lenkkinä pidetty kutonen on analyyttinen ja kiihkoton, antaen musiikin tragiikan puhua omalla painollaan, alleviivaamatta mitään. Vitosen finaalin jousien sahaus on uskomattoman tarkkaa ja yksimielistä. Das Lied von der Erden kimmeltävän mystinen orkesterikudos on toteutettu uskomattoman kauniisti. Jos suhtautuu Mahleriin epäillen, Bertinin paketti voi voittaa hänelle uusia ystäviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti