Juttu on julkaistu viimeisimmässä Tanotorvi-lehden numerossa.
Asukasluvultaan Helsingin kokoinen Oslo on pinta-alaltaan suunnilleen kolme helsinkiä. Se on kuitenkin paljon Helsinkiä kompaktimpi. Kaupunkimainen asutus leviää täällä paljon Helsinkiä laajemmalle alueelle; sitävastoin lähiöitä on paljon vähemmän.
Koska Oslo on Helsinkiä vanhempi kaupunki, täällä on havaittavissa ilmiö, jota englanniksi kutsutaan nimellä ”inner city”; tällä ei tarkoiteta kaupungin keskustaa, vaan sen ympärillä olevia yleensä alunperin työväenluokkaisia asuinalueita, jotka ainakin angloamerikkalaisissa kaupungeissa ovat usein kurjistuneita. Nämä alueet rakennettiin tehdastyöläisten asuinalueiksi; kun tehtaat jättivät länsimaiset kaupunkikeskustat viimeistään 70-luvulla, sisäkaupunkien asukkaille tämä merkitsi lopun alkua.
Oslossa ei sisäkaupunki kuitenkaan ole samassa mielessä kurjistunut kuin Englannissa tai Yhdysvalloissa, vaikka esimerkiksi sellaiset alueet kuin Sagene ja Grünerløkka ovatkin perinteisesti työväenluokkaisia asuinalueita, jotka ovat viime aikoina kokeneet arvonnousun, niin kutsutun gentrifikaation. Helsingissä vastaava alue on lähinnä Kallio, josta on tullut trendikäs ja jonne on muuttanut paljon uusia asukkaita, jotka haluavat asua lähellä Helsingin keskustaa, koska heitä vetää kaupunkikulttuurin syke sekä suurkaupunkikulttuurin moninaisuus.
Oslossa nämä alueet sijaitsevat kaupungin itäisen puoliskon sisäosissa; niitä kutsutaan yhteisnimellä ”inre øst”. Lisääntynyt kysyntä on johtanut näiden alueiden hintatason nousuun; ne ovat ylihinnoitelleet itsensä omille ”alkuasukkailleen”, kun taas lisääntyneen kysynnän aiheuttajat – lähinnä elämäntapavähemmistöt ja boheemit – haluavat asua näillä alueilla, maksoi mitä maksoi. Sen, mitä asumiskustannuksissa häviää, on mahdollista säästää hyvien raitiotieyhteyksien ja keskustaan käveltävissä olevan matkan mahdollistamassa autottomuudessa ja syömällä purkkihernekeittoa.
Vaikka Oslo onkin kokonaisuutena fyysiseltä rakenteeltaan Helsinkiä tiiviimpi, sisäisesti – sosiaalisesti ja kulttuurisesti – se on sitä heterogeenisempi. Oslosta sanotaankin, ettei se ole kaupunki, vaan useiden kylien muodostama kokonaisuus. Tämä heijastuu myös Oslon paikallishallintoon ja –demokratiaan; kun Helsinki on hallinnollisesti jakautunut suurpiireihin, niin täällä kaupunki on jakautunut 27 hallinnolliseen kaupunginosaan, jotka lisäksi ovat sisäisesti jakautuneet ala-alueisiin. Kaupunginosilla on myös oma kaupunginosavaltuustonsa, joilla on rajallinen määrä valtaa lähinnä paikallisen ympäristön ja kulttuuriperinnön vaalijoina niin kauan kuin niiden toiminta ei ”uhkaa” kaupungin kokonaisuuden tasapainoisen kehityksen suunnittelua.
Esimerkiksi Bislett-St. Hanshaugenin hallinnollinen kaupunginosa jakautuu useisiin osa-alueisiin, kuten Ila, Bolteløkka, Lindern, Hammersborg, Fagerborg tai Adamstuen. Näistä alueista erottuu ulkopuolisen silmillä lähinnä Lindern, joka on rakennustavaltaan yhtenäinen, suhteellisen selvärajainen puutarhakaupunki.
Erotuksena Helsinkiin, Oslon sisäkaupungissa on tarjolla myös sosiaalista asumista. Tästä seuruksena siellä asuu myös väestöryhmiä, joilla ei muuten olisi varaa asua siellä, kuten maahanmuuttajia, jotka Helsingissä on ghettoutettu Itä-Helsingin lähiöihin ja M-junan varteen.
Helsingissä Osloon verrattavaa alueellista hienojakoa on harvassa; esimerkistä käy taas Kallio, joka on ”jakautunut” esimerkiksi Torkkelinmäkeen, Hakaniemeen, Merihakaan ja Linjoihin. Kaarela taas on jakautunut Kannelmäkeen, Malminkartanoon, Hakuninmaahan ja Maununevaan; lisäksi Kannelmäestä löytyvät Vanhan Kannelmäen kerrostalo- ja pientaloalueet, Mikonmäki, Kannelkylä, Tulitikkutalot ja niin edelleen.
Kannelmäen aluejako ei ole kattava, kuten Helsingissä ei yleensäkään, sillä se edellyttäisi pidempää paikallishistoriaa, jonka aikana paikallinen merkityksenantoprosessi olisi ehtinyt muotoutua. Kannelmäessä onkin alueita, joilla ei ole omaa nimeä – joista suurin osa sijaitsee M-junaradan länsipuolella - vaikka Kannelmäessä onkin selkeää alueellista jakautumista lähinnä eri aikakausien rakennustapojen mukaan.
Rakennustavan ohella toinen jakava periaate on juuri mainittu M-juna; sen itäpuolella oleva, 70-luvun itäpuolella oleva Mikonmäen alue ja radan vastakkaisella puolella oleva alue, joka jäsentyy Klaneettitien ja Pelimannintien ympärille, ovat samaa, saman aikakauden elementtirakentamista. Ala-alueiden hahmottaminen vaatiikin paikallistuntemusta, sillä ne eivät välttämättä erotu toisistaan alueellisesti mitenkään selvärajaisesti, eikä rakennustyypeissäkään välttämättä ole näkyvää eroa.
Joskus aluejaon ”merkitsijät” ovat luonnollisia, kuten joet tai vuorijonot. Joskus taas ne ovat tulosta inhimillisestä toiminnasta: esimerkiksi moottoritiet tai junaradat ovat alueiden jakajina ehdottomia siinä missä luonnon omat rajat. Kun Mätäjoessa virtasi vettä jo paljon ennen kuin Kannelmäen koira sai vastapoolikseen Malminkartanon kissan, niin Hämeenlinnantie taas on tehnyt rajan Kannelmäen ja Maununnevan välillä näkyväksi.
Kannelmäen esimerkin perusteella on mahdollista arvella, että ala-alueiden nimeäminen päättyi 1970-luvun puolivälissä; ehkä paikallinen merkityksenantoprosessi kestää noin 35-40 vuotta. Tästäkin säännöstä tosin on poikkeus; en tiedä, että vanhaa ostoskeskusta vastapäätä olevaa 60-luvun tornitaloaluetta kutsuttaisiin millään erityisellä nimellä, vaikka se on sekä tyylillisesti että alueellisesti selvärajainen kokonaisuus.
Mielenkiinnolla jään odottamaan, kehkeytyykö Kannelmäkeen ja muualle Helsinkiin uusia alueita, siis vanhojen alueiden ala-alueille uusia nimiä. Historiaa luodaan koko ajan. Julistankin samalla paikallishistoriaan pohjautuvan mielikuvituksen laukkakilpailun avatuksi!
