Omistettu Ray Charlesin muistolle.
Sosiologille, suomalaiselle ja kulttuurin harrastajalle yksi mahdollisuus lähestyä kadonneen suomalaisuuden määritelmän etsimistä olisi lähteä liikkeelle suomalaisuuden representaatioista, eli kulttuurituotteista ja sitten suomalaisista itsestään. Sanotaan, että me olemme kaikki metsäläisiä, ja siksi edelleenkin suomalainen elokuva, musiikki ja kirjallisuus sijoittuu kauas kehä III:sen ulkopuolelle, ja kuvaa aikaa kauan ennen syntymäämme. Huomauttaisin kuitenkin, että minä en ole syntyneet metsässä. Minun Suomeani on Punavuoren divarit, Töölön olutbaarit ja kauppatorin kalantuoksu. Minun maailmaani on yhtä lailla lentokentät, Lontoo, Pariisi taikka Bryssel kuin Pielavesi, Kallavesi taikka Pyhäjärvi.
Suomalaisuus ei ole mikään tilastollinen keskiarvo Aarne Tarkaksen farsseja ja Aki Kaurismäen non-statement jurottelua, Sibeliusta ja Bomfunk MC:tä, Seppo Rätyä ja Mikä Häkkistä, Maiju Lassilan leppoisan humoristisia kansankuvauksia ja Anja Kaurasen urbaaneja (feministisiä) moraliteetteja, Matti Klingen suomenruotsalais-elistististä etabloitunutta ja eltaantunutta ylenkatsetta ja kuvitteellisen abstraktion, Aukusti Räkköläisen kuvitteellista hampaatonta eläköityneen metsätyömiehen suuta, pihlajistolaista kuvitteellisen lähikaupan kuvitteellista myyjää ja käsitteitä halkovaa vihaista keski-ikäistyvää nuorehkoa kannelmäkeläismiestä, pihtiputaan mummoa ja Hankenin ekonomi Håkania ja pihtiputaalaista savusaunaa ja hotelli Strand Intercontinentalin kattosaunaa. Saunaanhan tämä kaikki tietenkin loppujen lopuksi tiivistyy, ja viinaan: ehkä Eppu Normaalin ”Murheellisten laulujen maa” ja ”Irwin Goodmanin” laulu Työmiehen lauantai onnistuvat taltioimaan perinteisesti ymmärretyn suomalaisuuden olemuksesta jotakin olennaista. Ääripäät eivät sinänsä vangitse suomalaisuuden essentiaa, mutta ehkä uudelleenmääritelty suomalaisuus kykenisi kaikesta monomaniasta ja konseksuksen tarpeesta huolimatta sulattamaan, tai ainakin mahduttamaan itseensä kaikki nämä elementit, tosin ei aina ilman ruoansulatusvaivoja.
Suomalaisuuden representaatioita, sinivalkoisia ääniä, ovat esimerkiksi Mikko Alatalo ja Marita Taavitsainen, joka on HKL:n ja YTV:n bussikuskien feivöriitti, ainakin radiokuuntelusta päätellen. Ja jos vanhoja sinivalkoisia ääniä olivat Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen, kaiketi kulttuurin tilasta kertoo jotakin se, että näiden sijasta nykyisinä radiosuosikkeina on sellaisia kavereita, jotka ovat miltei onnistunut harhauttamaan eräät (jotka ovat liian nuoria muistamaan itse) luulemaan että Peltsi ei tarkoitakaan Matti Pellonpäätä. Vantaalla bussiradiosta kuuluu toisinaan myös Ray Charles, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä 2004, joten tämä on omistettu Raylle. Marita Taavitsaiseen sopii sellainen englanninkielinen sanonta kuin “she outkatrihelenisizes even Katri Helena herself”, eli kuulostaa vieläkin enemmän Katri Helenalta kuin K.H itse. K.H. onkin tyylinluojana aito ja sinivalkoinen asia kuin HK:n sininen lenkki.
Kaupunkilaisen esoteerisen kulttuurielitistin helvetissä voisi soida jukeboksissa edellämainittujen lisäksi J.Karjalaisen parhaat, ja Popedaa, koska Popeda on Eppu Normaalin, joka jo sekin on suomalaiskansallisagraarista, junttiversio. Samaten Babloa, vaikken tiedä, mitä se on, mutta jos jumalauta mies ei osaa kirjoittaa “nimeään” oikein, se on helvettiä. Nimi on Pablo, jumalauta.
Norminmukainen, onnellisen suomalaisen elämän katsotaan syntyvän vain ja ainoastaan primaarinormin mukaisesta elämästä eli työstä, perheestä (vaimo/mies + kaksi mukulaa) ja sopivista kevyistä harrastuksista. Miksei kukaan pidä epäilyttävinä niitä, joiden on ihan pakko päästä perjantaisin aikaisin töistä, jotta ehtivät ajaa 8-9 tuntia mökille? Suurin osa keski-ikäisistä (joista sattuu olemaan naispuolisia 95%) hallinto-/toimistoihmisistä, puhuu työpaikkojen kahvihuoneissa etupäässä mökkeilystä ja kaikkeen siihen liittyvästä. Ikäänkuin kaikki muu elämä, työviikot ja arki-illatkin olisivat vain pelkkää todellisen, sisällyksekkään elämän preludia. Mistä tämä kertoo? Luonnosta vieraantuneen ihmisen kaipuusta takaisin luontoon? Suomalaiselle, kaupunkilaisellekin, ajatus omasta mökistä on romanttisella tavalla viehättävä, vaikkakin siihen liittyisi paljon kaikenlaista korjailemista ja värkkäilemistä, eikä asfalttiviidakon apina pidä hyttysistä, paarmoista ja sensellaisista. Kaupunkilainen elämäntapa on Woody Allen-, eli 24/7 elämää; jos esimerkiksi saa keskellä yötä pakkomielteen syödä kiinalaista ruokaa, ei tarvita kuin yksi puhelinsoitto, ja a vot. On myös tärkeää että lähettyvillä on runsaasti kulttuuritarjontaa, vaikkei sitä koskaan käyttäisikään. Avainsanana on että tarjontaa on runsaasti saatavilla, kaikkea mahdollista, ja aina. Ajatus siitä, ettei videovuokraamoa ole saatavilla suunnilleen kilometrin säteellä, on kaupunkilaiselle ahdistava, vaikkei omistaisikaan videoita.
Mökki antaa myös mahdollisuuden olla ulkomaailman tavoittamattomissa - ilman puhelinta, saunoa, katsella auringonlaskua järvellä ja lukea kirjaa laiturilla olutpullon kera. Vaikka välttämättä ajatus veneiden, kattopaanujen ja laitureiden jatkuvasta nikkaroinnista, puhumattakaan saunapuiden hakkaamisesta ei kiehtoisikaan, ja tämän kaltaiset toimenpiteet kai kuitenkin ovat edellytyksiä mökkielämälle, myös saunonnalle, ja suomalainen mökki ilman rantasaunaa on käsitteellinen mahdottomuus, kuin torppa ilman polulla astelevaa ”ehtoisaa” emäntää. Nyky"mökeissä" on myös oltava sisävessat ja suihkut, mikrot ja jenkkijääkaapit, telkkarit, videot, kaikilla herkuilla, jolloin mökkeily ei enää olekaan paluuta/kaipuuta luontoon ja yksinkertaiseen elämään. Mökkikin on statussymboli, on aina ollut, halutaan näyttää että on varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin joutilaisuus. Kyse ei taidakaan lopulta olla rentoutumisesta, leppoisasta ja joutilaasta vapaa-ajanvietosta, ellei sitten kyse ole nimenomaan protestanttisen etiikan puhkirasittamien työmuurahaisten rentoutumisesta, jolloin ajatus ohjelmoimattomasta vapaa-ajasta rasittaa. Mökkeily taitaa olla nimenomaan niiden ihmisten harrastus, jotka eivät osaa olla rauhassa, vaan joilla on oltava koko ajan jotain puuhasteltavaa, myös perheen pienimmille on aina tiedossa ohjelmoitua aktiviteettia, milloin keräämällä käpyjä, auttamalla vesakon harvennustöissä, rannan kunnostamisessa tai miljoonassa muussa yhtä "kehittävässä" toiminnassa sateen ja hyttysten piiskattavana. Ja vapaa-aika onkin syytä täyttää sen seitsemällä aktiviteetilla, jotteivat vain perheestään norminmukaisessa työn raskaan raadannassa vieraantuneet eivät ehtisi kyllästyä perheeseensä, siis siihen norminmukaiseen.
On kuitenkin inhimillisesti katsottuna ymmärrettävää, että jos kaupunkilainen vihdoin ja viimein saa oman siirtolapuutarhamökin tai edes viljelyspalstan, on mukavaa istutella sinne kaikenlaista ja syödä omakasvatettuja vihanneksia. Puutarha, vaikka pienikin, antaa muistutuksen siitä että mekin kuulumme luontoon, edes jotenkin, ja samalla muistutuksen kaiken elollisen kiertokulusta ja katoavaisuudesta. Lisäksi puutarhassa möyriminen antaa terapeuttista puuhailua työn raskauttamille. Ehkä tässäkin elämysyhteiskunta näyttäytyy, vaikkakaan puutarhanhoidossa ei kaiketi olekaan kyse mistään extreme -lajista. Ja jopa antiporoporvari, tai salapikkuporvari, voi tuntea porvarillista mielihyvänpoikasenpahasta ajatuksesta, että saa kesällä maata sellaisella nurmikolla, johon kellään ei ole nokan koputtamista. Vaikka - filosofisesti ja periaatteellisesti ottaen - on kyseenalainen ajatus, että ihminen voisi omistaa maata. Vaan päinvastoin: ihminen kuuluu maalle, on maan lapsi.
Koska moniin ihmislajiin kuuluvilta yksilöiltä niin kovin usein unohtuu, että hekin ovat luonnonlakien alaisia, on syytä tarkentaa sitä, mikä oikeastaan on luontoa. Kaikki, niin eloperäinen kuin keinotekoinenkin, kuuluu maailmaan, myös ihminen, mutta luonnollinen tarkoittaa ihmisen toiminnasta ja olemassaolosta riippumatonta elämää ja olemista. Eivät ihmisen tekeleet silti ole keinotekoista - vaikka olisivatkin ei-eloperäisiä - ne ovat yhtä todellisia kuin luonnon muokkaamat tekeleet, mutta meillä ihmisillä on kyky ja tahtoa muokata ympäristöämme tehokkaammin kuin mitä luonto yhtä lyhyessä ajassa yleensä tekee. Meillä kun ei ole miljoonia vuosia aikaa. Mutta miten sitten pitäisi suhtautua sellaiseen luontoon, jota ihminen on muokannut? Jalostetut kotieläimet, jalostetut ja moneen kertaan leikellyt koristekasvit, padotut joet ja geenimanipuloidut vihannekset; mihin ne luokitellaan? Ovatko ne luontoa vai/tai/ja kulttuuria? Entä sitten hevosen avustuksella ihmisen puusta rakentamalla auralla kynnetty, mutta ihmisen salaojittama ja keinokastelema pelto? Eläimet, ihmisen muokkaamat ja/tai jalostamat, voitaneen joka tapauksessa ymmärtää luonnoksi, koska miten ikinä ihminen onkaan niitä muokannut, "ainekset" on kerätty luonnosta,vaikka niin ovat kahvi ja tupakkakin. Mutta talot tai kaupungit ovat kulttuuriluomuksia, vaikka ne olisikin rakennettu 100 -prosenttisesti luonnonaineksista.
Me saamme olla täällä maan päällä rajallisen ajan, ja elää maailmassa, mieluusti sovussa (muun) luonnon kanssa, käyttäen luonnon antimia kestävän kehityksen hengessä; kestävän kehityksen, joka sikisi Brundtlandin komiteassa, kärsi talouskasvun aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin ja joka on nouseva kolmantena päivänä haudasta, kostaakseen läntisille teollisuusmaille, elinkeino- ja rahamiehille, eläville ja kuolleille ja kaikille muillekin, jota sitä vastaan ovat rikkoneet. Tämä tapahtui siis niinä päivinä, kun keisari Augustukselta (nimen voi muuttaa sen mukaan, mitä uskontokuntaa eli puoluetta edustaa; pääministeri Vanhaselta/pääministeri Lipposelta/valtiovarainministeri Kalliomäeltä/valtiovarainministeri Niinistöltä/valtiovarainministeri Kataiselta) kävi käsky, että koko maa on arvollepantava. Niin lähtivät kaikki, kukin omiin laitoksiinsa, tehtaisiinsa ja yhteisöihinsä... sitten tulikin neitsyt Suomineidon budjetinsynnyttämisen aika. Kolme viisasta miestä, Putin, Prodi ja Bush tulivatkin sitten katselemaan tätä ihmettä, joka makasi seimessään, jota myös Suomen pan(ii)kiksi kutsutaan. Jakovaraa ei kuitenkaan ollut.
Tämä käsitys ei tietenkään sovi raamatullis-maalaisliittolais-vanhaslaiseen pirtaan... esitämmekin täten avoimen ja julkisen kysymykseni Suomen Keskustan puoluekokoukselle. Muutkin puolueet saavat vastata. Onko ihminen eläin vaiko ei? Valittavina ovat seuraavat vastausvaihtoehdot: 1) ovat, sillä ihmiset ovat eläimiä, ja kuuluvat apinoihin, jotka kuuluvat kädellisiin (primates), jotka kuuluvat nisäkkäisiin (mammalidae), jotka kuuluvat selkärankaisiin, jotka kuuluvat eläimiin 2) eivät, vaan ihmisiä, kaiken maanpäällisen hallitsijoita, ja luonnonlakien yläpuolella ja niiden muokkaajia ja maan antimien estottomia hyväksikäyttäjiä ja 3) emme ota kantaa, koska kannatamme vaihtoehtoa 2 ja juomme samppanjaa. Kokoomuslaisille käy kohtaan kolme juomaksi myöskin Kolmen sepän aukion vaalimökkikahvi pahvimukista, vasemmistoliittolaisille Sovjetskoje sampanskoje igristoje, demareille Egri Bikaver, kristillisdemokraateille ehtoollisviini ja vihreille Africafe. Suomen Keskustan viralliseksi puoluelauluksi sopisikin (kuten myös Ameriikan republikaanien) "Ei, ei olla apinoita". Tämä täytyy esittää kansanomaisen kupletin tyyliin, mikä keskustalaisilta onnistuneekin, sillä kansanomaisuus on heillä verissä, samalla tavalla kuin suomenruotsalaisilla Helan går ja 19 muuta tunnettua juomalaulua.
Kauniaisissa oli muutamia vuosia sitten nähty merkkejä siitä, että alueella oli vieraillut yksi (1!) karhu, mikä aiheutti alueella suurta huolta. Kumpi mahtaisikaan olla ihmiselle ns.luonnollinen kuolema: joutua lenkillä kauniaislaisen karhun raatelemaksi kuin kauniaislaisen mersun yliajamaksi? Karhut tavallisesti pelkäävät ihmisiä, mikä onkin erittäin ymmärrettävää ja järkevää politiikkaa, sillä ihminenhän on maapallon vaarallisin eläinlaji.
Nk. ”huvimetsästys” tarkoittaa sitä, että kykitään jossain pusikossa hörppimässä näkäräisiä ja sitten ammutaan kiikaritähtäimen (ja kenties syötin) kanssa avuttoman elikon puolentoista kilsan päästä. Kun näkäräisiä otetaan yksi, hups, kaksi, ja toisellekin jalalle, ja sitten vielä neuvoa-antava, ja vielä kolmannellekin, sitten saatetaan osua, ei siihen väärään toiseen, vaan keskelle, eli sienestäjään. Nykyihmiset tappavat vain tappamisen ilosta, mikä myös todistaa etääntyneestä luontosuhteesta. Eikä sellaisesta ihmisestä, joka tappaa vain tappamisen ilosta, voida sanoa mitään hyvää, paitsi jos hän tappaa vain tappamisen ilosta sellaisia ihmisiä, jotka tappavat vain tappamisen ilosta. Kaupunkilainen, jolla on luontoon reservaatti -suhde, voi ottaa oikeudekseen ajatella näin.
Teksti on ote Nina Broströmin kanssa tehdystä kirjakäsikirjoituksesta.
.jpg)
