Kun brittiläinen arkkitehtuurikriitikko Jonathan Glancey arvosteli Helsinkiä siitä, että täällä kaupunkisuunnittelupäättäjät ja virkamiehet näemmä ovat tehneet kaikkensa Helsingin hengen hukkaamiseksi, hän oli lukenut Relphinsä hyvin.
Käsite "paikan henki" on kaupunkitutkimuksessa peräisin Edward Relphin kirjasta Place and Placenessness, ja Relph oli kaupunkia rakastavan romantikon tapaan huolestunut siitä, että kaupungit muuttuvat yhä enemmän toistensa kaltaisiksi. Niistä tulee läpikulkukeravia.
Glancey sanoi rakastavansa Helsinkiä, sen valoisia öitä, Itämerta ja jugendarkkitehtuuria. Hän ei ollut suinkaan huolissaan siitä, että Engel loi Helsingistä Pikku-Pietarin vaan siitä, että tämän päivän kaupunkisuunnittelijat tekevät kaikkensa tehdäkseen siitä ei-missäänbyn.
Relphin mielestä nykyaikaista kaupunkisuunnittelua (kirja on peräisin 70-luvulta) leimaa kaupungin alistaminen infrastruktuurille ja markkinalogiikan tasapäistämiselle. Lentokentät, parkkipaikat, moottoritiet liittymineen, drive in -grillit ja automarketit ovat kaikkialla hyvin samanlaisia paikkoja. Tai siis oikeastaan ne eivät ne ole paikkoja vaan välitiloja paikkojen välissä, epäpaikkoja.
Kaupunkisuunnittelupoliitikoilta ja virkamiehiltä tulee vaatia kaupunkiympäristömme - myös rakennetun ympäristön - rakastamista. Kauppakeskuksien suunnittelemiseen on asetettava esteettiset laatuvaatimukset edes siinä vähässä määrin kuin Glanceyn vieroksumille uusille kaupunginosille. Nyt Itäkeskus, Sello, Iso Omena ja kaikki maailman portit ovat kuin kuokkavieraina kaupunkien kylkiin rantautuneita valaita. Niiden missiona olisi kuulemma tarjota paikka - tai paikattomuus - yksityisen tarjonnan moninaisuudelle. Ja löytyyhän niistä, aina samat Macit, Rossot ja Anttilat, joilla ei ole mitään tekemistä sen koommin yksityisyritteliäisyyden tai tarjonnan moninaisuudenkaan kanssa, vaikka jotkut niistä onkin naamioitu sympaattisesti franchising-yrityksiksi. Nämä epäpaikat sitäpaitsi tappavat varsinaiset paikat, kovertaen ontoiksi oikeasti yksityisistä palveluista ne kylät ja kaupunginosat, joiden syöpäläisiksi ne on istutettu.
Erityinen paikattomuuden ja epäleimaisuuden problematiikka liittyy pakettitaloihin. Sellaisia ei saisi rakentaa yhtään kaupunkiin, ainakaan pääkaupunkiseudulle. Näistä messukylistä tulee mieleen 70-luvun venäläinen suosikkielokuva, jossa mies uutenavuotena lähti - alkoholi tosin selittää ensimmäisen erehdyksen - väärän kaupungin samannimisen kadun samannäköisen talon identtisen mutta väärän oven taakse, väärään kotiin, jossa häntä odotti väärä mutta muuten sopivalta vaikuttanut nainen.
Rakastan kaupunkiani ja kaupunkia ylipäätään, ja toivon että julkisivulautakunnat ja Museovirasto ryhdistäytyvät. Lisäksi edellytän kaupunkisuunnittelupoliitikoilta, että he vaativat virkamiesten kunnioittavan kaupunkiympäristöä, ja virkamiehiltä vaadin, että he tilaavat arkkitehdeiltä vain suunnittelua, joka kunnioittaa kaupungin esteettistä, sosiaalista, kulttuurista ja luonnonympäristöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti