Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinin mukaan julkisuudesssa on voitava esittää kritiikkiä maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Tämä Soinin lausunto lienee tarkoitettu vastineeksi sille kritiikille, jota Soinin puolueeseen pesiytyneiden nk. maahanmuuttokriitikoiden päästöt - Jussi Halla-Ahon ja James Hirvisaaren etunenässä - ovat saaneet osakseen. Soini vielä jatkaa tarkentaen, että maahanmuuttokritiikkiä ei pidä tulkita vihanlietsonnaksi.
Nyt Soini on erehtynyt. Rasistista vihapuhetta ei pidä luulla maahanmuuttokritiikiksi. Tietenkään Halla-Aho, Hirvisaari ja heidän oppipoikansa eivät ole vastuussa niiden hullujen teoista, jotka pitävät näitä mestareinaan. Sanoistaan he kuitenkin ovat vastuussa.
Vaikkei ottaisi puheaktiteoriaa kovin vakavasti, sanat ovat kuitenkin tekoja. Mitä enemmän sanojalla on valtaa, sitä vahvemmassa mielessä ne ovat tekoja. Kansanedustajan maahanmuuttokritiikki voi lietsoa vihaa. Vihanlietsontaa ei pidä hyväksyä ja jos Soini on vastuullinen päättäjä, hänen tulee sitoutua siitä irti. Hän on paradoksaalisesti populismin panttivanki: hänellä ei ole varaa räyhätä räyhähengille. Räyhähenkien johtaminen on kuin lapsenvahtina tai karjapaimenena toimimista, todellista tasapainottelua, jossa tärkein taito taitaa olla sen erottaminen, milloin pitää olla hiljaa.
Kun Soini ei välitä toimia vastuullisen johtajan tavoin ja sanoutua irti puolueensa vihapuhefraktiosta, hän tulee osoittaneeksi että hän edustaa Perussuomalaisia, ei Suomen kansaa. Samalla hän tulee todistaneeksi sen, että kansan ääni ja perussuomalaisten politiikka ovat kaksi eri asiaa. Soinin puolue ei ole mikään Nooan arkki, sillä sen laidat vuotavat, ja niiden tukkiminen on Soinille tärkeämpää kuin kansan pelastaminen vedenpaisumukselta.
Jos ei toisin todisteta, Perussuomalaiset on rasistinen puolue. Hesarin jutun Soinin sanomisista voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
27.7.2011
Ympäristöaktivistiin ei voi luottaa
Tunnetun ja arvostetun Valitut Palat -nimisen julkaisun tekemän tutkimuksen mukaan suomalaiset eivät luota ympäristöaktivisteihin. Hesarin kyseisestä "tutkimuksesta" tekemän jutun mukaan "muualla" Euroopassa heitä pidetään pankkejakin luotettavimpina, ja vähemmän luotetaan vain mainontaan. Tutkimuksessa oli mukana 14 instituutiota, kertoo Hesari.
Onko syy sitten Hesarin, joka ei osaa lukea tai tulkita "tutkimuksia" vai primaarilähteen, joka ei osaa tehdä tutkimuksia, en tiedä. Tutkimuksen tuloksia on vaikea tulkita ihmisen, joka on Hesarin varassa, mutta yritetään. Ensin pitää kuitenkin ratkaista muutama kysymys.
Mikä on aktivisti? Tutkimuksessa ympäristöaktivisteja pidettiin instituutioina, ja onkin totta, että esimerkiksi sellaiset asiantuntevat painostusryhmät kuin Suomen luonnonsuojeluliitto, Maailman luonnonsäätiö, Maan ystävät, Bellona tai Greenpeace ovatkin instituutioita. Aktivismia tapahtuu kuitenkin paljolti myös instituutioiden ulkopuolella, ja osa siitä on tapahtumaluonteista, aikaan ja etenkin paikkaan sidottua yhden asian liikehdintää. Osa aktivismista on ammatillisesti varsin pitkälle kiteytynyttä, kun taas toinen puolisko siitä on oto-toimintaa, jota jaksetaan pyhä henki käyttövoimana oma aikansa. Aktivismia on siis hyvin monenasteista. Pienimuotoinen, oto-aktivismi voi saada oman asiansa edusmiehiksi ja -naisiksi ammattiaktivismia.
Hesarin juttu ei kerro, mitä luottamuksella tarkoitetaan. Viittaako luottamus toiminnan päämääriin: luotetaanko siihen, että aktivistit todellakin onnistuneesti pääsevät tavoitteeseensa? Vai tarkoittaako luottamus sitä, että aktivistien päämäärien oletetaan olevan vilpittömiä, kuten esimerkiksi viheralueen puolustaminen eikä ensisijaisesti vaikka oman poliittisen uran edistäminen?
Siitä juttu ei myöskään kerro mitään, kenen pitäisi luottaa, ja kehen? Ihanteellisesti toimivassa kansalaisaktivismissa ketju passiivisesta asianosaisesta oto-aktivistin kautta ammattiaktivistiin on aukoton ja luottamuksellinen. Ja sitä se saattaa ainakin olla, sellaisessa korporaatiossa muuttuneeksi "aktivismiksi", jossa esimerkiksi luontodemari saisi suoraan ensi käden valmistelutietoa vaikkapa puolueensa edustajalta kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Näin institutionalisoitunut aktivismi vaan yleensä tapaa olla yhtä riippumatonta, räyhäkkää ja eloisaa kuin ... köh... Leninin muumio.
Vielä monimutkaisemmaksi jutun tekee se, että tutkimus ei näyttäisi ottavan mitään kantaa siihen, että samalla ihmisellä voi olla useita rooleja, jopa samanaikaisesti. Me kaikki olemme asukkaita, kuntalaisia, kansalaisia ja sellaisina riippuvaisia asiantuntijainstituutioista ja edustuksellisesta demokratiasta. Ja jotkut meistä ovat samanaikaisesti kaikkea tätä.
Joskus yksi henkilö toimii yhden asian puolesta hyvin monella tasolla: esimerkiksi asukasliikkeessä, luonnonsuojelujärjestössä ja poliittisessa puolueessa. Toisinaan hän saattaa tulla jossakin näistä rooleista osittain tehneeksi tyhjäksi jossakin muussa toimijanroolissa tekemäänsä. Joskus tämä tapahtuu vahingossa, toisinaan ei. Jopa rooliristiriitoihin tottuneena sosiologina en voi muuta kuin hämmästellen ihailla sitä luottamusta, jota ihmisenä joskus joutuu osoittamaan omalle poliitikkominälleen.
Tästä "tutkimuksesta" ei oikein voi ottaa onkeensa ja olla paremmin luottamuksen arvoinen kun ei se anna siihen mitään eväitä. Hesarin jutun "tutkimuksesta" voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Onko syy sitten Hesarin, joka ei osaa lukea tai tulkita "tutkimuksia" vai primaarilähteen, joka ei osaa tehdä tutkimuksia, en tiedä. Tutkimuksen tuloksia on vaikea tulkita ihmisen, joka on Hesarin varassa, mutta yritetään. Ensin pitää kuitenkin ratkaista muutama kysymys.
Mikä on aktivisti? Tutkimuksessa ympäristöaktivisteja pidettiin instituutioina, ja onkin totta, että esimerkiksi sellaiset asiantuntevat painostusryhmät kuin Suomen luonnonsuojeluliitto, Maailman luonnonsäätiö, Maan ystävät, Bellona tai Greenpeace ovatkin instituutioita. Aktivismia tapahtuu kuitenkin paljolti myös instituutioiden ulkopuolella, ja osa siitä on tapahtumaluonteista, aikaan ja etenkin paikkaan sidottua yhden asian liikehdintää. Osa aktivismista on ammatillisesti varsin pitkälle kiteytynyttä, kun taas toinen puolisko siitä on oto-toimintaa, jota jaksetaan pyhä henki käyttövoimana oma aikansa. Aktivismia on siis hyvin monenasteista. Pienimuotoinen, oto-aktivismi voi saada oman asiansa edusmiehiksi ja -naisiksi ammattiaktivismia.
Hesarin juttu ei kerro, mitä luottamuksella tarkoitetaan. Viittaako luottamus toiminnan päämääriin: luotetaanko siihen, että aktivistit todellakin onnistuneesti pääsevät tavoitteeseensa? Vai tarkoittaako luottamus sitä, että aktivistien päämäärien oletetaan olevan vilpittömiä, kuten esimerkiksi viheralueen puolustaminen eikä ensisijaisesti vaikka oman poliittisen uran edistäminen?
Siitä juttu ei myöskään kerro mitään, kenen pitäisi luottaa, ja kehen? Ihanteellisesti toimivassa kansalaisaktivismissa ketju passiivisesta asianosaisesta oto-aktivistin kautta ammattiaktivistiin on aukoton ja luottamuksellinen. Ja sitä se saattaa ainakin olla, sellaisessa korporaatiossa muuttuneeksi "aktivismiksi", jossa esimerkiksi luontodemari saisi suoraan ensi käden valmistelutietoa vaikkapa puolueensa edustajalta kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Näin institutionalisoitunut aktivismi vaan yleensä tapaa olla yhtä riippumatonta, räyhäkkää ja eloisaa kuin ... köh... Leninin muumio.
Vielä monimutkaisemmaksi jutun tekee se, että tutkimus ei näyttäisi ottavan mitään kantaa siihen, että samalla ihmisellä voi olla useita rooleja, jopa samanaikaisesti. Me kaikki olemme asukkaita, kuntalaisia, kansalaisia ja sellaisina riippuvaisia asiantuntijainstituutioista ja edustuksellisesta demokratiasta. Ja jotkut meistä ovat samanaikaisesti kaikkea tätä.
Joskus yksi henkilö toimii yhden asian puolesta hyvin monella tasolla: esimerkiksi asukasliikkeessä, luonnonsuojelujärjestössä ja poliittisessa puolueessa. Toisinaan hän saattaa tulla jossakin näistä rooleista osittain tehneeksi tyhjäksi jossakin muussa toimijanroolissa tekemäänsä. Joskus tämä tapahtuu vahingossa, toisinaan ei. Jopa rooliristiriitoihin tottuneena sosiologina en voi muuta kuin hämmästellen ihailla sitä luottamusta, jota ihmisenä joskus joutuu osoittamaan omalle poliitikkominälleen.
Tästä "tutkimuksesta" ei oikein voi ottaa onkeensa ja olla paremmin luottamuksen arvoinen kun ei se anna siihen mitään eväitä. Hesarin jutun "tutkimuksesta" voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
23.7.2011
22.7.2011
Schumann pääsi pois jäähyltä
Kun kirjoitin keväämmällä (löytyy otsikkoa klikkaamalla) säveltäjä Robert Schumannin olleen jäähyllä kolmisen vuotta, ainakin hänen sinfonisen tuotantonsa, nyt hän pääsi pois jäähyltä vihdoinkin, tällä viikolla.
Herbert von Karajan ei ottanut häntä pois sieltä, mutta kuunnellessani ystävältäni lainaamaa Schumannin nelosta inhimillisen puutostilan mieleeni tuoneet mielleyhtymät olivat hävinneet. Seuraavaksi uskaltaudun kokeilemaan Carlo Maria Giulinin, Josef Kripsin, Rafael Kubelikin ja George Szellin versioita selvittääkseni oliko ansio Karajanin tulkinnan Schumannin partituurista vai oman, positiivisemmaksi muuttuneen tulkinnan elämäni partituurista. Säveltäjä on palannut musiikilliseen ruokavaliooni! Eläköön!
Herbert von Karajan ei ottanut häntä pois sieltä, mutta kuunnellessani ystävältäni lainaamaa Schumannin nelosta inhimillisen puutostilan mieleeni tuoneet mielleyhtymät olivat hävinneet. Seuraavaksi uskaltaudun kokeilemaan Carlo Maria Giulinin, Josef Kripsin, Rafael Kubelikin ja George Szellin versioita selvittääkseni oliko ansio Karajanin tulkinnan Schumannin partituurista vai oman, positiivisemmaksi muuttuneen tulkinnan elämäni partituurista. Säveltäjä on palannut musiikilliseen ruokavaliooni! Eläköön!
21.7.2011
Leikkipuistoja kaikille
Vietettyäni 3-vuotiaan poikani kanssa lukemattomia satoja ja taas satoja tunteja lukuisissa leikkipuistoissa kahdessa maassa ja kolmessa kaupungissa, ja samanaikaisesti katseltuani näiden "asukas"puistojen muuta käyttöä, tulin mietteliääksi. Voisiko nuorilla olla puistoissa muutakin tekoa kuin pussikaljoittelu ja mopoilu? Tai kellään? Miten puistoista saataisiin asukaspuistoja, sellaisia, jotka houkuttelisivat viihtymään myös liikunnallisten aktiviteettien parissa?
Kouluikään asti suurin osa lapsista saa riittävästi ulkoilua ja liikuntaa luonnostaan: peleissä ja leikeissä tulevat hyppiminen, heittäminen ja juokseminen luonnollisina sivutuotteina. Leikkipuistot vielä stimuloivat tätä arkiliikkumista: niiden suunnittelussa korostuu liikunnallisuus. Valitettavasti vaan luonnollinen liikunta loppuu monella kouluun siirryttäessä, ja lopuillakin viimeistään yläasteikäisinä, lukuunottamatta valvotuissa liikuntaharrastuksissa kävijöitä - mikä tapahtuu lähinnä urheiluseuroissa - ja skeittaajia.
Tavallisimpana osoittimena siitä, että luonnollisen liikunnan väheneminen on jo kansanterveydellinen ongelma, pidetään koululaisten pituushyppytuloksia, jotka olivat kai jossakin entistä oppikoulua vastaavassa ikäluokassa heikentyneet keskimäärin lähes metrillä, ja oma lukioikäluokkani taitaisi ottaa kierroksella kiinni nykypolven koulukkaat. Jos yleisurheilutuloksia käyttää mittareina, niin isäni nuoruudessa kaikki pojat osasivat hypätä seivästä. Itse rakentamillaan välineillä. Ja jos 60-luvulla isäni juoksema 11.7 oli hyvä oppikoululaisen sadan metrin aika, omana aikanani 13 sekuntia jo taisi olla saavuttamaton raja. Nyt jo sadan metrin juoksun maaliviiva on monille saavuttamaton raja...
No, ei kaikista tarvitse tulla juoksijoita ja hyppijöitä. Kyllä ihmisestä voi tulla onnellinen ja toimiva yksilö ilman että hänen yleissivistykseensä kuuluisivat seiväshyppy, aitajuoksu ja moukarinheitto. Ei puistojen piilo-opetussuunnitelmaan tarvitse kuulua tulevien pitkämäkien ja keskisalojen alkeisvalmennus. Mutta kaikki keinot, jolla nuoriso saataisiin ylös, ulos ja lenkille, ovat kullan kalliita. Miten nuorison liikkumista sitten tuettaisiin?
Leikkipuistojen uudelleennimeäminen asukaspuistoiksi ei riitä. Niiden pitää myös oikeuttaa nimityksensä. Asukaspuistoissa tulisi olla tarjolla panttia vastaan esimerkiksi mölkky- ja sählyvälineitä, sulkapallovarusteita, palloja ja voimisteluvälineitä, polkupyöriä, skeittilautoja. Mitä muuta niissä sitten pitäisi olla, ja miten erilaiset toiminnot pitäisi sijoitella puistoihin? Sen, miten puistot pitäisi suunnitella jotta ne yllyttäisivät luonnolliseen liikuntaan, jätän nuorten itsensä suunniteltavaksi. Julistan avoimen ideakilpailun kunnollisia asukaspuistoja ideoimaan!
18.7.2011
Naisten urheilu vaietaan kuoliaaksi
Kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki moitti suomalaisen median vaimeaa kiinnostusta juuri päättyneisiin naisten jalkapallon mm-kisoihin, hän on ihan oikealla asialla. Näytettiin otteluita sentään telkkarista, ja kanaville sattuneista monesta varmaan tuli fani. Niin hyvin naiset pelaavat, ja miltei tyystin ilman miehisiä pelin oheisilmiöitä, kuten jatkuvaa mussutusta, itseskelyä ja itsetarkoituksellista kaupallisuutta. Työssäkäyvälle vaan matsit tulivat liian myöhään.
Hesari sentään huomioi naisten urheilun ihan siedettävästi, mutta muutoin Suomen paras urheilulehti Veikkaaja on käytännössä sitonut naisten roolin lipunmyyjiksi ja pyykkimuoreiksi: jalkapallon mm-kisat on tähän mennessä kuitattu tulossivuilla suunnilleen samankokoisella palstatilalla kuin vaikka Suomen kakkosdivarin etelälohko. Yhtään henkilökuvaa naispelaajasta en muista nähneeni lehdessä sinä noin 10 vuotena kun olen sitä säännöllisesti lukenut.
Suomen naishuuhkajat selvittävät tiensä pelaamalla säännöllisesti em-lopputurnaukseen. Tämä kaikki tapahtuu silkasta rakkaudesta lajiin: he harjoittelevat kuin ammattilaiset, ilman median tai yleisön tukea.
Jos pelaajat ja peli katsottaisiin journalismin arvoisiksi, ehkä yleisö saattaisi seurata perässä. Jos urheilujournalisti rakastaa urheilua, hänen velvollisuutensa on puhua pelin puolesta, tehdä sitä tunnetuksi, ei tyytyä silkkaan reagointiin.
Tyttöpelaajat voisivat saada esikuvia laurakalmareista ja annemäkisistä, jos he vain tietäisivät keitä nämä ovat ja miten nämä pelaavat. Sen sijaan he fanittavat Messiä, Villaa ja Torresia. Syyksi ei kelpaa se, että he pelaisivat paremmin: eihän esimerkiksi Javier Sotomayorkaan ollut Stefka Kostadinovaa parempi korkeushyppääjä. Molemmat olivat parhaita.
Hesari sentään huomioi naisten urheilun ihan siedettävästi, mutta muutoin Suomen paras urheilulehti Veikkaaja on käytännössä sitonut naisten roolin lipunmyyjiksi ja pyykkimuoreiksi: jalkapallon mm-kisat on tähän mennessä kuitattu tulossivuilla suunnilleen samankokoisella palstatilalla kuin vaikka Suomen kakkosdivarin etelälohko. Yhtään henkilökuvaa naispelaajasta en muista nähneeni lehdessä sinä noin 10 vuotena kun olen sitä säännöllisesti lukenut.
Suomen naishuuhkajat selvittävät tiensä pelaamalla säännöllisesti em-lopputurnaukseen. Tämä kaikki tapahtuu silkasta rakkaudesta lajiin: he harjoittelevat kuin ammattilaiset, ilman median tai yleisön tukea.
Jos pelaajat ja peli katsottaisiin journalismin arvoisiksi, ehkä yleisö saattaisi seurata perässä. Jos urheilujournalisti rakastaa urheilua, hänen velvollisuutensa on puhua pelin puolesta, tehdä sitä tunnetuksi, ei tyytyä silkkaan reagointiin.
Tyttöpelaajat voisivat saada esikuvia laurakalmareista ja annemäkisistä, jos he vain tietäisivät keitä nämä ovat ja miten nämä pelaavat. Sen sijaan he fanittavat Messiä, Villaa ja Torresia. Syyksi ei kelpaa se, että he pelaisivat paremmin: eihän esimerkiksi Javier Sotomayorkaan ollut Stefka Kostadinovaa parempi korkeushyppääjä. Molemmat olivat parhaita.
14.7.2011
Ikea syrjii ajokortittomia
Ikea syrjii autottomia jo siitä lähtien, että ne tapaavat sijaita kehäteiden varsilla. Onhan niihin järjestetty bussikuljetuksia, hienoa! Mutta sitten vielä tarttis ratkaista se, miten ne tavarat niistä saadaan kotiin.
No, ei hätä tämän näköinen. Jos sinulla ei sattuisi olemaan käytössäsi omaa autoa, Ikealta saa! Jos sinulla sen sijaan ei ole käytössäsi edes ajokorttia, ei hätää, sillä Ikealta saa tilattua myös kuljetuksen.
Jos kuitenkin tilaa 3 kappaletta cd-torneja, niiden kuljetus maksaa miltei saman verran kuin tuote. No, ei hätää. Minullahan on sentään autoilevia ystäviä. Ajattelinkin että josko menisin ostamaan ja maksamaan tuotteet jo tänään niin ystäväni voisi vain kantaa tornit suoraan autoonsa. Ei se kuitenkaan näin mene. Ikea ei nimittäin suostu säilyttämään niitä edes yhtä päivää, mikä on aika epäloogista: säilyttäähän se nyt kuutiokilometreittäin sellaista tavaraa, jota kukaan ei ole vielä maksanut, jotka odottavat tulevansa ostetuiksi.
Jäisi Ikea muuten ilman tätä asiakasta, mutta onneksi on sentään hyviä ystäviä. Sellaisia, jotka eivät ainoastaan tarjoudu kuljettamaan hyllyt vaan myös maksamaan ne. Eläköön ystävät! Hyi hyi Ikea!
No, ei hätä tämän näköinen. Jos sinulla ei sattuisi olemaan käytössäsi omaa autoa, Ikealta saa! Jos sinulla sen sijaan ei ole käytössäsi edes ajokorttia, ei hätää, sillä Ikealta saa tilattua myös kuljetuksen.
Jos kuitenkin tilaa 3 kappaletta cd-torneja, niiden kuljetus maksaa miltei saman verran kuin tuote. No, ei hätää. Minullahan on sentään autoilevia ystäviä. Ajattelinkin että josko menisin ostamaan ja maksamaan tuotteet jo tänään niin ystäväni voisi vain kantaa tornit suoraan autoonsa. Ei se kuitenkaan näin mene. Ikea ei nimittäin suostu säilyttämään niitä edes yhtä päivää, mikä on aika epäloogista: säilyttäähän se nyt kuutiokilometreittäin sellaista tavaraa, jota kukaan ei ole vielä maksanut, jotka odottavat tulevansa ostetuiksi.
Jäisi Ikea muuten ilman tätä asiakasta, mutta onneksi on sentään hyviä ystäviä. Sellaisia, jotka eivät ainoastaan tarjoudu kuljettamaan hyllyt vaan myös maksamaan ne. Eläköön ystävät! Hyi hyi Ikea!
13.7.2011
Esa, tule takaisin!
Esa, ystäväni, kaipaan sinua! Minulla ei ole mitään taka-ajatuksia. Haluaisin kuulla, miten sinulla menee.
Muistan kun kävelin Munkkivuoresta Leppävaaraan luoksesi auttamaan viininpullotuksessa. Sen jälkeen taisimme sitä viiniä maistaakin ja katsoa urheilua yön yli. En myöskään unohda kun kuuntelimme ensin Kallion-kämpässäsi Jacques Breliä ja sitten menimme nauttimaan Josafatin puistoon yöllä Renault-konjakkia.
Jalkapalloporukkanikin kaipaa leikkisyyttäsi. Teit pallolla mitä tahdoit, ja temppusi kruunasivat jo muutenkin ei-niin-vakavahenkisen potkistelumme. Olit porukkamme aurinko, satoi taikka paistoi.
Esa, ystäväni, tule takaisin! Kaipaan sinua! Olen sinulle yhden pullonavaajan velkaa, mikä on tietenkin pikkuseikka yhden kadonneen ystävän rinnalla. Ei tavara ihmistä korvaa.
Muistan kun kävelin Munkkivuoresta Leppävaaraan luoksesi auttamaan viininpullotuksessa. Sen jälkeen taisimme sitä viiniä maistaakin ja katsoa urheilua yön yli. En myöskään unohda kun kuuntelimme ensin Kallion-kämpässäsi Jacques Breliä ja sitten menimme nauttimaan Josafatin puistoon yöllä Renault-konjakkia.
Jalkapalloporukkanikin kaipaa leikkisyyttäsi. Teit pallolla mitä tahdoit, ja temppusi kruunasivat jo muutenkin ei-niin-vakavahenkisen potkistelumme. Olit porukkamme aurinko, satoi taikka paistoi.
Esa, ystäväni, tule takaisin! Kaipaan sinua! Olen sinulle yhden pullonavaajan velkaa, mikä on tietenkin pikkuseikka yhden kadonneen ystävän rinnalla. Ei tavara ihmistä korvaa.
11.7.2011
Liikelaitoksien asiakkaat: kuntalaiset vai kunnat?
Tuoreen HUS:n tiedotteen mukaan Helsinki on onnistunut alentamaan terveydenhuollon kustannuksia. Tästä seuraa, että Helsingin terveydenhuollon kannattavuus on parantunut, ja toivottavasti vielä se, että lisääntynyt kannattavuus merkitsee myös paranevaa hoidon laatua.
Terveydenhuolto ei kuitenkaan eläne omassa, suljetussa maailmassaan, jonne ulkomaailman arvostukset eivät kulkeutuisi edes heijasteina. Tuottavuuden lisääntymisen itseisarvoinen hyvyys läpäisee kaikki kunnalliset sektorit.
Tiedotteen otsikointi voi kuitenkin suunnata tulkinta-ajatuksia ties minne. Esimerkiksi suuntaan, jossa kuntien ensisijaisena tavoitteena on toiminnan kannattavuus. Eikä esimerkiksi väestövastuullisesti palveluiden tuottaminen asukkaille, vaikka sitten toiminnan kannattavuuden seurauksena kunta kykenisikin tuottamaan palvelut asukas-asiakkailleen paremmin syntyneiden säästöjen ansiosta.
Kun kuntaa johdetaan konsernin tavoin, sen toimintoja usein tilataan kunnan tai kuntien johtamilta ja omistamilta liikelaitoksilta. Käytännössä tämä usein toteutuu liikelaitostamalla aikaisemmin kuntien johtamia ja myös omistamia laitoksia, jotka tuottivat niitä peruspalveluita.
Jos kustannuksien väheneminen on saatu aikaan korvaamalla laitoshoitoa avohoidolla sellaisissa tapauksissa, joissa se on sekä tehokasta, tarkoituksenmukaista että asiakkaan toiveen mukaista, tehostumista ei voi tervehtiä kuin ilolla. Jos tämä kuitenkin johtaa asiakkaan pallottelemiseen superpallon tavoin laitoksesta, yksiköstä ja kaupungista toiseen, avo- ja laitoshoidon välillä, silloin kyse on silkasta vastuuttomuudesta, jossa kukaan ei näytä olevan vastuussa hoitokokonaisuudesta. Asiakkaasta puhumattakaan, joka sattuu olemaan myös esimerkiksi potilas, mutta ennen kaikkea ihminen. Tämä viimeinen mutta ensisijainen kategoria on vaan valitettavasti vaarassa unohtua kun asiakkuus kuorrutetaan näin monimutkaisen kuorrutuksen alle.
Juuri kun potilaiden ja muiden kunnallisten palveluiden käyttäjien kutsumisesta asiakkaina on ehtinyt tulla jaettua, diskursiivista todellisuutta, asiakkuudelle onkin käynyt samoin kuin Zygmunt Baumanin modernille: se on haihtunut tuuleen. Jos tämä vertaus on liian vaikea, käytettäköön Pikku Pukki-metaforaa. Huh hei, tuuli sen vei. Jos ei ole palveluita, asiakkuudesta puhuminen on jotenkin kornia.
Ulkoistaminen ja/tai yksityistäminen ei ole silkka ideologinen kysymys. Sen sijaan palveluiden järjestämisen tehokkuus, tarkoituksenmukaisuus ja laatu ovat, puhumattakaan ihmiskuvasta. Ovatko kunnassa asuvat ihmiset kunnan asiakkaita, vai kunta itse? Tuottavuuden lisääntyminen on arvokasta, mutta sen ei pitäisi olla itseisarvo vaan väline tärkeämpien arvojen - kuten paranevan palvelun, puhumattakaan elämänlaadusta - saavuttamiseksi.
Jos kunta ulkoistaa tai ainakin kilpailuttaa toimintojaan, se ei saa antaa ihmisarvon valua pesuveden mukana. Kunnallisten peruspalveluiden kilpailuttaminen edellyttää poliittista omistajaohjausta, muuten voidaan puhua väestövastuun sijasta väestövastuuttomuudesta.
Kunta saattaa säästää esimerkiksi jättämällä ostamatta toisilta kunnilta, kunta- tai maakuntayhtymiltä sellaisia erityistä osaamista vaativia laitospalveluita, joita se ei itse kykene tuottamaan ja nimittää tätä heitteillejättöä avohoidoksi.
Eihän näin ole, eihän?
Terveydenhuolto ei kuitenkaan eläne omassa, suljetussa maailmassaan, jonne ulkomaailman arvostukset eivät kulkeutuisi edes heijasteina. Tuottavuuden lisääntymisen itseisarvoinen hyvyys läpäisee kaikki kunnalliset sektorit.
Tiedotteen otsikointi voi kuitenkin suunnata tulkinta-ajatuksia ties minne. Esimerkiksi suuntaan, jossa kuntien ensisijaisena tavoitteena on toiminnan kannattavuus. Eikä esimerkiksi väestövastuullisesti palveluiden tuottaminen asukkaille, vaikka sitten toiminnan kannattavuuden seurauksena kunta kykenisikin tuottamaan palvelut asukas-asiakkailleen paremmin syntyneiden säästöjen ansiosta.
Kun kuntaa johdetaan konsernin tavoin, sen toimintoja usein tilataan kunnan tai kuntien johtamilta ja omistamilta liikelaitoksilta. Käytännössä tämä usein toteutuu liikelaitostamalla aikaisemmin kuntien johtamia ja myös omistamia laitoksia, jotka tuottivat niitä peruspalveluita.
Jos kustannuksien väheneminen on saatu aikaan korvaamalla laitoshoitoa avohoidolla sellaisissa tapauksissa, joissa se on sekä tehokasta, tarkoituksenmukaista että asiakkaan toiveen mukaista, tehostumista ei voi tervehtiä kuin ilolla. Jos tämä kuitenkin johtaa asiakkaan pallottelemiseen superpallon tavoin laitoksesta, yksiköstä ja kaupungista toiseen, avo- ja laitoshoidon välillä, silloin kyse on silkasta vastuuttomuudesta, jossa kukaan ei näytä olevan vastuussa hoitokokonaisuudesta. Asiakkaasta puhumattakaan, joka sattuu olemaan myös esimerkiksi potilas, mutta ennen kaikkea ihminen. Tämä viimeinen mutta ensisijainen kategoria on vaan valitettavasti vaarassa unohtua kun asiakkuus kuorrutetaan näin monimutkaisen kuorrutuksen alle.
Juuri kun potilaiden ja muiden kunnallisten palveluiden käyttäjien kutsumisesta asiakkaina on ehtinyt tulla jaettua, diskursiivista todellisuutta, asiakkuudelle onkin käynyt samoin kuin Zygmunt Baumanin modernille: se on haihtunut tuuleen. Jos tämä vertaus on liian vaikea, käytettäköön Pikku Pukki-metaforaa. Huh hei, tuuli sen vei. Jos ei ole palveluita, asiakkuudesta puhuminen on jotenkin kornia.
Ulkoistaminen ja/tai yksityistäminen ei ole silkka ideologinen kysymys. Sen sijaan palveluiden järjestämisen tehokkuus, tarkoituksenmukaisuus ja laatu ovat, puhumattakaan ihmiskuvasta. Ovatko kunnassa asuvat ihmiset kunnan asiakkaita, vai kunta itse? Tuottavuuden lisääntyminen on arvokasta, mutta sen ei pitäisi olla itseisarvo vaan väline tärkeämpien arvojen - kuten paranevan palvelun, puhumattakaan elämänlaadusta - saavuttamiseksi.
Jos kunta ulkoistaa tai ainakin kilpailuttaa toimintojaan, se ei saa antaa ihmisarvon valua pesuveden mukana. Kunnallisten peruspalveluiden kilpailuttaminen edellyttää poliittista omistajaohjausta, muuten voidaan puhua väestövastuun sijasta väestövastuuttomuudesta.
Kunta saattaa säästää esimerkiksi jättämällä ostamatta toisilta kunnilta, kunta- tai maakuntayhtymiltä sellaisia erityistä osaamista vaativia laitospalveluita, joita se ei itse kykene tuottamaan ja nimittää tätä heitteillejättöä avohoidoksi.
Eihän näin ole, eihän?
8.7.2011
Philip Glass osoittaa, että kärpäsetkin voivat olla oikeassa
Niin kutsutun klassisen musiikin makumaailma on aika yksioikoinen. Siellä pätee se, mitä tieteenfilosofi Thomas Kuhnin on sanonut paradigmoista: aina yksi tyylilaji hyväksytään kerrallaan oman epookkinsa äänenkannattajaksi, ja epookkien muutokseen tarvitaan yleensä vallankumous. Kun Beethoven oli 1800-luvun ja romantiikan yhden miehen Korvat auki-yhdistys, Stravinski teki sen, mitä Schönberg julisti yrittävänsä: lopetti musiikin. Tosin sekä Stravinski että Schönberg epäonnistuivat pyrkimyksessään, onneksi. Itse asiassa molempien herrojen tuotannosta löytyy todellisia herkkupaloja. Stravinskilla rytmi tappoi ehkä sävelen muttei atmosfääriä , minkä todistaa Tulilintu ja Schönbergin väitetty antiteesti hänen inhoamaan romantillismille tuotti paradoksaalisesti kärventävän romanttista musiikkia Tod und Verklärungissa ja Pelleas ja Melisandessa.
Sanotaan, että makuasioista ei voi kiistellä. Tästä näkemyksestä tietenkin itsessään voi kiistellä, mutta siitä ei, että mielipiteillä on erilainen painoarvo. Kyllä vaan esimerkiksi New York Timesin kriitikon, Emin tuottajan tai Berliinin filharmonikoiden mielipiteellä on aika paljon enemmän painoarvoa kuin vaikka kuvitteellisen huonohampaisen porvoolaisosastosihteerin. Puhumattakaan sitten vaikka yhden provinsiaalisen pohjoismaan sanomalehden kriitikosta.
Mitä vaikutusvaltaisempi mielipiteen esittäjän asema on musiikin kentässä, sitä enemmän hänen mielipiteensä vaikuttaa totuudelta. Usein paras auktoriteetti on luoja kuten säveltäjä itse: esimerkiksi Sibeliuksella oli hyvät syynsä haudata viulukonserttonsa varhaisversio. Oikein hyvät, ja Brucknerilla parannella sinfonioitaan.
Tietenkään mielipiteen totuudellisuutta ei voi mitata määrällisesti: mitä useampi kärpänen siitä tykkää, on se varmasti sontaa. Ei sen mittaaminen käy myöskään laadullisesti: mitä useampi kukkakärpänen, sitä varmemmin se on se sonta on edes kuorrutettu hunajalla. Toki musiikissa voidaan puhua tietyistä raja-arvoista, joiden välille säveltäjät voidaan sijoittaa tasokursseille: on esimerkiksi aivan päivänselvää, että Beethoven on suurempi (ja myös parempi) kuin Musorgski, joka taas aivan saletisti on eri kaliiberia kuin Bruk. Sen sijaan esimerkiksi Brahmsia, Tsaikovskia ja Sibeliusta ei voida keskenään sijoittaa paremmuusjärjestykseen, ja hyvä niin.
Näiden paremmuuksien toteamiseksi ei tarvita portinvartijoita, vaikka toki he ovatkin asian sinetöineet omalla arvostelukyvyllään. Mutta kyllä portinvartijat voivat joutua myös kollektiivisesti norsunluutornissaan musiikillisen totuuden sokaisemiksi, siellä ylhäällä. Ajatellaanpa esimerkiksi ehkä kuunnelluinta elossaolevaa säveltäjää, amerikkalaista Philip Glassia. Kapellimestari Esa-Pekka Salonen, joka ei keksinyt nasevampaa deflatointia kuin Abban alapuolelle pudottamisen ja kriitikko Vesa Sirén, jonka mielestä viimeksi Glass oli puuduttavuudessaan ikävystyttävää ja moukkamaista, eivät ole siellä norsunluutornissa yksin. Tosin sentään onneksi muutama ihan oikeasti arvostettu muusikko - kuten Gideon Kremer tai Christoph von Dohnanyi - on sen verran hairahtunut, että julkeavat esittääkin sitä, koskea paskaan, erehtyä pitämään sitä jäätelönä.
Tunnen itseopiskelleen säveltäjän, joka pitää Glassia suuressa arvossa. Hän nauttii Glassista sellaisenaan mutta saa hänen tuotannostaa myös inspiraatiota. Eikä hän pengo roskatunkiota yksin. Hän saa sinne seuraa ainakin yhdestä porvoolaisesta vähän huonohampaisehkosta mieshenkilöstä.
Niille, jotka uskaltavat lipsahtaa virallisen totuuden kaidalta polulta: vakuutan kaiken minulle pyhän, en vähiten korvieni kautta, että Glass ei ole paskaa. Asian voi todeta kuuntelemalla esimerkiksi Akhnaten-oopperaa, Heroes-sinfoniaa, viulukonserttoa tai katsomalla Koyaanisquatsi-elokuvan. Ja jos tällä julkisella kerettiläisyydellä poltan samalla musiikillisen asiantuntemukseni päältä keisarinviitan, asia on sen väärti. Hyvä musiikki pitää paljastaa. Samaten sitä piilottelevat veijarit tulee kavaltaa, jotka epäävät kansalta musiikin. Kansa ansaitsee Glassia!
Sanotaan, että makuasioista ei voi kiistellä. Tästä näkemyksestä tietenkin itsessään voi kiistellä, mutta siitä ei, että mielipiteillä on erilainen painoarvo. Kyllä vaan esimerkiksi New York Timesin kriitikon, Emin tuottajan tai Berliinin filharmonikoiden mielipiteellä on aika paljon enemmän painoarvoa kuin vaikka kuvitteellisen huonohampaisen porvoolaisosastosihteerin. Puhumattakaan sitten vaikka yhden provinsiaalisen pohjoismaan sanomalehden kriitikosta.
Mitä vaikutusvaltaisempi mielipiteen esittäjän asema on musiikin kentässä, sitä enemmän hänen mielipiteensä vaikuttaa totuudelta. Usein paras auktoriteetti on luoja kuten säveltäjä itse: esimerkiksi Sibeliuksella oli hyvät syynsä haudata viulukonserttonsa varhaisversio. Oikein hyvät, ja Brucknerilla parannella sinfonioitaan.
Tietenkään mielipiteen totuudellisuutta ei voi mitata määrällisesti: mitä useampi kärpänen siitä tykkää, on se varmasti sontaa. Ei sen mittaaminen käy myöskään laadullisesti: mitä useampi kukkakärpänen, sitä varmemmin se on se sonta on edes kuorrutettu hunajalla. Toki musiikissa voidaan puhua tietyistä raja-arvoista, joiden välille säveltäjät voidaan sijoittaa tasokursseille: on esimerkiksi aivan päivänselvää, että Beethoven on suurempi (ja myös parempi) kuin Musorgski, joka taas aivan saletisti on eri kaliiberia kuin Bruk. Sen sijaan esimerkiksi Brahmsia, Tsaikovskia ja Sibeliusta ei voida keskenään sijoittaa paremmuusjärjestykseen, ja hyvä niin.
Näiden paremmuuksien toteamiseksi ei tarvita portinvartijoita, vaikka toki he ovatkin asian sinetöineet omalla arvostelukyvyllään. Mutta kyllä portinvartijat voivat joutua myös kollektiivisesti norsunluutornissaan musiikillisen totuuden sokaisemiksi, siellä ylhäällä. Ajatellaanpa esimerkiksi ehkä kuunnelluinta elossaolevaa säveltäjää, amerikkalaista Philip Glassia. Kapellimestari Esa-Pekka Salonen, joka ei keksinyt nasevampaa deflatointia kuin Abban alapuolelle pudottamisen ja kriitikko Vesa Sirén, jonka mielestä viimeksi Glass oli puuduttavuudessaan ikävystyttävää ja moukkamaista, eivät ole siellä norsunluutornissa yksin. Tosin sentään onneksi muutama ihan oikeasti arvostettu muusikko - kuten Gideon Kremer tai Christoph von Dohnanyi - on sen verran hairahtunut, että julkeavat esittääkin sitä, koskea paskaan, erehtyä pitämään sitä jäätelönä.
Tunnen itseopiskelleen säveltäjän, joka pitää Glassia suuressa arvossa. Hän nauttii Glassista sellaisenaan mutta saa hänen tuotannostaa myös inspiraatiota. Eikä hän pengo roskatunkiota yksin. Hän saa sinne seuraa ainakin yhdestä porvoolaisesta vähän huonohampaisehkosta mieshenkilöstä.
Niille, jotka uskaltavat lipsahtaa virallisen totuuden kaidalta polulta: vakuutan kaiken minulle pyhän, en vähiten korvieni kautta, että Glass ei ole paskaa. Asian voi todeta kuuntelemalla esimerkiksi Akhnaten-oopperaa, Heroes-sinfoniaa, viulukonserttoa tai katsomalla Koyaanisquatsi-elokuvan. Ja jos tällä julkisella kerettiläisyydellä poltan samalla musiikillisen asiantuntemukseni päältä keisarinviitan, asia on sen väärti. Hyvä musiikki pitää paljastaa. Samaten sitä piilottelevat veijarit tulee kavaltaa, jotka epäävät kansalta musiikin. Kansa ansaitsee Glassia!
6.7.2011
Mika Myllylä - petturi vai petetty?
Pitkän linjan penkkiurheilijana mutta myös humanistina ja ennen kaikkea ihmisenä minusta tuntui pahalta kuullessani uutisen hiihtäjäsuuruus Mika Myllylän poismenosta. Hänen mukanaan lähti myös pieni osa uskostani siihen, että Suomi ansaitsisi nimikkeen urheilumaa. Me mikään urheilumaa ole. Meille kelpaa vain menestys. Itse asiassa, me janoamme sitä. Yksittäiset urheilijat ovat tämän verenhimomme uhrilampaita.
Kaikkein eniten minua tapauksessa järkyttää yhdenkään ihmisen täydellinen kyvyttömyys tai haluttomuus tunnustaa, että kaikki kerta kaikkisesti eivät vaan ole täydellisiä ja halu lopettaa samastuminen ihmiseen siinä vaiheessa, kun sankarista on tullut raunio. Sankareista heikkoutta on vielä käsittämättömämpää käsittää kuin mattimeikäläisistä, koska me tunnemme heidät pystyvinä, urhoollisina ja vahvoina. Siksi heistä halutaankin luultavasti irtisanoutua: kaatunut toteemi on kelvoton toteemi.
Mauno Saari laittoi Lasse Virenistä haamukirjailemassaan kirjassa Juoksemisen salaisuudet juoksijan suuhun seuraavaa" "kun lopetan juoksemisen, loppuvat näytökset, en minä.". Mika Myllylän kohdalla tämä ei pitänyt paikkansa, kuten ei valitettavan monella muullakin urheilijalla.
Kun urheilija niin kovin usein putoaa ammatilliseen tyhjiöön: hänellä ei ole ammattia, ei koulutusta, hän ei osaa mitään muuta kuin juosta, hypätä, hiihtää, lyödä, heittää tai ajaa, tähän meillä Suomessa on keksitty aika hyviä keinoja telemark-alastulon pehmentämiseksi, minkä myönsi huippu-urheilun muutostyöryhmän Jukka Pekkalakin. Sen sijaan keinoille minäkuvan rakentamiseksi on huutava tilaus, ei vain sen tukemiseksi.
Jos ihmisen koko minäkuva on rakentunut urheilusuorituksien varaan, urheilusuorituksien, joita häneltä odotetaan, joista häntä kiitellään, palkitaan, kuvataan ja haastatellaan, josta hänelle maksetaan, mitä muuta urheilijalla voi olla kuin hiihtonsa? Jos urheilijalla ei ole mitään muuta kuin yksinäinen latunsa, miten ihmeessä hän voisi ymmärtää mikä on ladun ulkopuolella oikein ja mikä väärin, kun häntä sekä työnnetään että vedetään eteenpäin sillä ladulla? Ja kun se latu loppuu, urheilija ottaa sukset pois jalasta ja ... mitä sitten? Mitä on ladun toisella puolella? Rotko?
Totta kai suomalainen penkkiurheilija koki itsensä petetyksi kun Mika ja muut karpaasit ja -ttaret eivät osanneet peittää jälkiään silloin Lahdessa. Minä lopetin esimerkiksi käytännössä hiihtourheilun seuraamisen siihen. En välittänyt tirkistellä sitä vähäistäkään, mikä ihmisrauniosta oli iltapäivälehdissä urheilu-uran jälkeen nähtävillä, häkkieläimestä. Mutta jos ei näytösten loppu ollut juoksija-ihminen Virenin Lassen loppu, eivät ne myöskään olleet penkkijuoksija-ihminen Perukankaan Michaelin loppu. Senkin ajan minkä pääsen koljatteja toljottamasta voin vaikka mennä itse lenkille, tosin mieluummin ilman suksia.
Minä haluan omalta osaltani sanoutua irti urheilumaasta nimeltä Suomi, vaikka patrioottisuuteni onkin hyvin yksiulotteista: sen ainoa varsinainen ilmenemismuoto on oikeastaan urheilu. En halua kuulua siihen kojoottilaumaan, joka nyt ulvoo, että mies oli etuoikeutettu, sille annettiin kaikki tsaanssit ja enemmänkin kuin koskaan olisi mattimeikäläinen ansainnut. Tosin tämä ei tee oikeutta kojooteille. Eikä Mattimeikäläisille. Tsaanssit nimittäin ansaitsevat hekin. Puhumattakaan siitä, ettei Mika Myllylä ollut Mattimeikäläinen.
Urheilija nimeltä Mika Myllylä vaiettiin Suomessa kuoliaaksi, unohdettiin Lahden traumaattisten tapahtumien jälkeen. Kukaan ei kuitenkaan ole ottanut pois niitä lukuisia hienoja hetkiä, joita Mika antoi meille ennen Lahtea noin 10 vuoden ajan.
Kiitos Mika. Lepää rauhassa.
Kaikkein eniten minua tapauksessa järkyttää yhdenkään ihmisen täydellinen kyvyttömyys tai haluttomuus tunnustaa, että kaikki kerta kaikkisesti eivät vaan ole täydellisiä ja halu lopettaa samastuminen ihmiseen siinä vaiheessa, kun sankarista on tullut raunio. Sankareista heikkoutta on vielä käsittämättömämpää käsittää kuin mattimeikäläisistä, koska me tunnemme heidät pystyvinä, urhoollisina ja vahvoina. Siksi heistä halutaankin luultavasti irtisanoutua: kaatunut toteemi on kelvoton toteemi.
Mauno Saari laittoi Lasse Virenistä haamukirjailemassaan kirjassa Juoksemisen salaisuudet juoksijan suuhun seuraavaa" "kun lopetan juoksemisen, loppuvat näytökset, en minä.". Mika Myllylän kohdalla tämä ei pitänyt paikkansa, kuten ei valitettavan monella muullakin urheilijalla.
Kun urheilija niin kovin usein putoaa ammatilliseen tyhjiöön: hänellä ei ole ammattia, ei koulutusta, hän ei osaa mitään muuta kuin juosta, hypätä, hiihtää, lyödä, heittää tai ajaa, tähän meillä Suomessa on keksitty aika hyviä keinoja telemark-alastulon pehmentämiseksi, minkä myönsi huippu-urheilun muutostyöryhmän Jukka Pekkalakin. Sen sijaan keinoille minäkuvan rakentamiseksi on huutava tilaus, ei vain sen tukemiseksi.
Jos ihmisen koko minäkuva on rakentunut urheilusuorituksien varaan, urheilusuorituksien, joita häneltä odotetaan, joista häntä kiitellään, palkitaan, kuvataan ja haastatellaan, josta hänelle maksetaan, mitä muuta urheilijalla voi olla kuin hiihtonsa? Jos urheilijalla ei ole mitään muuta kuin yksinäinen latunsa, miten ihmeessä hän voisi ymmärtää mikä on ladun ulkopuolella oikein ja mikä väärin, kun häntä sekä työnnetään että vedetään eteenpäin sillä ladulla? Ja kun se latu loppuu, urheilija ottaa sukset pois jalasta ja ... mitä sitten? Mitä on ladun toisella puolella? Rotko?
Totta kai suomalainen penkkiurheilija koki itsensä petetyksi kun Mika ja muut karpaasit ja -ttaret eivät osanneet peittää jälkiään silloin Lahdessa. Minä lopetin esimerkiksi käytännössä hiihtourheilun seuraamisen siihen. En välittänyt tirkistellä sitä vähäistäkään, mikä ihmisrauniosta oli iltapäivälehdissä urheilu-uran jälkeen nähtävillä, häkkieläimestä. Mutta jos ei näytösten loppu ollut juoksija-ihminen Virenin Lassen loppu, eivät ne myöskään olleet penkkijuoksija-ihminen Perukankaan Michaelin loppu. Senkin ajan minkä pääsen koljatteja toljottamasta voin vaikka mennä itse lenkille, tosin mieluummin ilman suksia.
Minä haluan omalta osaltani sanoutua irti urheilumaasta nimeltä Suomi, vaikka patrioottisuuteni onkin hyvin yksiulotteista: sen ainoa varsinainen ilmenemismuoto on oikeastaan urheilu. En halua kuulua siihen kojoottilaumaan, joka nyt ulvoo, että mies oli etuoikeutettu, sille annettiin kaikki tsaanssit ja enemmänkin kuin koskaan olisi mattimeikäläinen ansainnut. Tosin tämä ei tee oikeutta kojooteille. Eikä Mattimeikäläisille. Tsaanssit nimittäin ansaitsevat hekin. Puhumattakaan siitä, ettei Mika Myllylä ollut Mattimeikäläinen.
Urheilija nimeltä Mika Myllylä vaiettiin Suomessa kuoliaaksi, unohdettiin Lahden traumaattisten tapahtumien jälkeen. Kukaan ei kuitenkaan ole ottanut pois niitä lukuisia hienoja hetkiä, joita Mika antoi meille ennen Lahtea noin 10 vuoden ajan.
Kiitos Mika. Lepää rauhassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)