...Cheek on sellaista. En tosin ole koskaan kuullut häntä, mutta ei paskaa tarvitse maistaa uskoakseen, että se on pahaa. Tämän tietää jokainen filosofiaa opiskellut: ei tarvitse tarkistaa jokaista joutsenta esittääkseen yleistyksen, jonka mukaan joutsenet ovat valkoisia. Uskon siis mielelläni Paavoa, onhan hän kulttuuriministeri, sitäpaitsi hän on räpin harrastaja. Ei tarvitse kääntää edes sitä ensimmäistä poskea.
Eipä tämä minun asenteeni tietenkään kestä empirististä tarkastelua ja se paljastaa ennakkoluuloisuuteni. Mutta ihminen, joka on korruptoinut korviaan 28 vuoden ajan Mozartilla, ei varmaankaan lämpene.
Paljon kiinnostavampaa kuin yhden kulttuuriministerin mielipide on sen herättämä kauhistunut kiihkoilu. Uskon, että moni on kauhistunut Arhinmäen kritiikistä, koska on tottunut ulkoistamaan oman ajattelunsa ja mielipiteenmuodostuksensa toisille, itseään viisaampina pitäville, jotka nyt ovat pettäneet ja osoittaneet oman paikan kulttuurin kuluttajien kentässä. Pierre Bourdieun ajatusta mukaillen: kulttuurin kuluttaminen osoittaa kuluttajan kulttuurisen luokka-aseman, erottelukyvyn, siis kyvyn muodostaa informoituja mielipiteitä.
Ehkä viisain tapa mielipiteenmuodostukseen oli kuitenkin Duke Ellingtonilla: on kahdenlaista musiikkia. Hyvää ja toisenlaista. Toisenlaiseen laitettakoon kaikki mikä ei kolahda.
Jälkikirjoitus: koska en voisi antaa itselleni anteeksi silkkaan ennakkoluuloisuuteen perustuvaa varmaa mielipiteenmuodostusta, kävin tarkistamassa. Laitoin Youtubeen hakusanaksi Cheek. Kuunneltuani Jossu-nimistä teosta 11 sekuntia laitoin kiinni. En kestänyt enää. Jatkoin Wagnerin Siegfriediä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pierre Bourdieu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pierre Bourdieu. Näytä kaikki tekstit
4.7.2013
Ingensång i Borgå
Kun olen sitä aina ihmetellyt yksityisesti, ihmettelenpä nyt tässä avoimesti, miksi kaikenkarvaiset vähäpätöisimmätkin julkimot päättävät valita itseilmaisunsa muodoksi juuri laulamisen. Miksei maalaamista, tanssimista, kirjoittamista, valokuvaamista tai soittamista? Ja miksi nimenomaan laulaminen on se itseilmaisun muoto, josta järjestetään televisioituja kilpailuja? Miksi ihmisiä joukkolaulatetaan Ruotsissa, Tammerkosken sillalla tai missä nyt hyvänsä, muttei maalauteta tai kirjoituteta?
Kun tänään erehdyin tekemään tätä ihmettelyä julkisesti työpaikan kahvitauolla, taisin osua aika monen kollegan kaikkein pyhimpään. Älkää huoliko, en minä ole teidän sillanpäitänne, sorsakoskianne ja mitä muita laulajia niitä nyt onkaan viemässä levyhyllystänne!
Kun Pierre Bourdieu ajattelee, että kulutustottumukset paljastavat kantajansa yhteiskuntaluokan tai ainakin kulttuurisen kerrostuman, olen osittain hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta ei se tietenkään nyt niin mene, että mielestäni hyvää musiikkia kuuntelevat ihmiset kuuluisivat johonkin parhaaseen a-ryhmään.
Arvostan suuresti persoonallisia, kyvykkäitä ja karismaattisia laulajia. Sellaisia ovat esimerkiksi Olavi Virta, Carola, Maria Callas, Fiodor Saljapin, Nikolai Gedda, Enrico Caruso, Dietrich Fischer-Dieskau, Billie Holiday, Dinah Washington, Frank Sinatra, Kathleen Ferrier, Jussi Björling, Edith Piaf, Eino Grön, Marianne Faithfull, Leonard Cohen, Johnny Cash, Laila Kinnunen, Tapio Rautavaara ja niin edelleen. Karisma voi pitkälle korjata sen jos ei ole välttämättä aina niin ihmeellistä sanottavaa; Sinatran laulama puhelinluettelokin kuulostaisi vakuuttavasti juuri minulle resitoidulta, tai juuri sinulle.
Onko laulajaksi mahdollista päätyä kaikkein vähäpätöisimmillä kyvyillä? Studioteknikka meikkaa entisestä mäkihyppääjästäkin caruson, vaikka toki kaikki kuuntelevatkin Mattia ulkomusiikillisista tirkistelysyistä, sekin entinen ystäväni, jonka hieno räkki koostui Nykäsen ja Sepi Kumpulaisen musiikista. Entisyys ei johdu hänen musiikkimaustaan.
Ei laulaminen ole kuitenkaan ainoa osaamattomuuden mahdollistava taidemuoto. Soittamattomuuteenkin on mahdollisuus perustaa tähteys, ajatellaanpa vain the Monkeysiä. Kirjailijaksikin voi päätyä käyttämällä haamukirjoittajia, ajatellaanpa vain esimerkiksi monia entisiä urheilijoita, jotka eivät kaikki suinkaan ole harjoitelleet kirjoittamista sitäkään vähää kuin Lasse Viren sanomista. Onneksi silloin kerran siinä eräässä galleriassa oli liian pimeää, ettei paljastautunut koko kansalle, että se suutari, jonka piti opettaa Tony Halmetta maalaamaan, että sillä ei ollut kenkiä.
Usein kuitenkin musiikki menee pilalle laulettaessa. Laulaminen on yksi instrumentti, yleensä viis veisaan laulun sanoista. Laulun sanat ovat niitä välineitä, jotka saavat laulaja-nimisen instrumentin huulet liikkumaan ilmavirrassa. Tätä perustelen lisää tämän blogin otsikon alta löytävällä vanhemmalla bloggauksella.
Moni katsoo tarvitsevansa musiikin käyttöohjeet, ja lauletut sanat ovat juuri näitä kaivattuja tulkintaohjeita. Toki lyriikankin voi ymmärtää hyvin monella tavalla, mutta en ole niin varma, tarvitseeko juustossa löytyy:lle löytää mitään muita piilomerkityksiä kuin että juustossa löytyy. Moni myös kokee instrumentaalimusiikin abstraktina jotenkin vaikeaksi lähestyä; ainakin se abstraktina taitaa vaatia enemmän harjaannusta. Ooppera onkin suosituin konserttimusiikin laji, ja kaikissa klassisissa gaaloissa onkin edustavasti laulajia.
Minun suosikki-instrumenttini sattuu olemaan orkesteri, ja minulle jopa Tristan ja Isolde lässähtää kun siinä aletaan laulamaan. Laulamattomuudelle on tosin pakko sen verran tehdä myönnytyksiä, että ei Edith Piafia voi kuunnella ilman Edith Piafia, ja silloinkin kun Robbie Williams laulaa Frank Sinatran tunnetuksi tekemiä kappaleita, hän laulaa Sinatraa. Lauluntekijää ei kukaan muista.
Tähän taitaakin perustua laulamisen suosio. Laulajat yksilöivät taideteoksensa. Sinatra "omistaa" My Wayn, ja Dinah Washington Mad about the boyn, mutta Beethovenin sinfonioita ei omista kukaan. Paitsi koko se osa maailmasta, joka osaa ja haluaa avata niille korvansa.
Kun tänään erehdyin tekemään tätä ihmettelyä julkisesti työpaikan kahvitauolla, taisin osua aika monen kollegan kaikkein pyhimpään. Älkää huoliko, en minä ole teidän sillanpäitänne, sorsakoskianne ja mitä muita laulajia niitä nyt onkaan viemässä levyhyllystänne!
Kun Pierre Bourdieu ajattelee, että kulutustottumukset paljastavat kantajansa yhteiskuntaluokan tai ainakin kulttuurisen kerrostuman, olen osittain hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta ei se tietenkään nyt niin mene, että mielestäni hyvää musiikkia kuuntelevat ihmiset kuuluisivat johonkin parhaaseen a-ryhmään.
Arvostan suuresti persoonallisia, kyvykkäitä ja karismaattisia laulajia. Sellaisia ovat esimerkiksi Olavi Virta, Carola, Maria Callas, Fiodor Saljapin, Nikolai Gedda, Enrico Caruso, Dietrich Fischer-Dieskau, Billie Holiday, Dinah Washington, Frank Sinatra, Kathleen Ferrier, Jussi Björling, Edith Piaf, Eino Grön, Marianne Faithfull, Leonard Cohen, Johnny Cash, Laila Kinnunen, Tapio Rautavaara ja niin edelleen. Karisma voi pitkälle korjata sen jos ei ole välttämättä aina niin ihmeellistä sanottavaa; Sinatran laulama puhelinluettelokin kuulostaisi vakuuttavasti juuri minulle resitoidulta, tai juuri sinulle.
Onko laulajaksi mahdollista päätyä kaikkein vähäpätöisimmillä kyvyillä? Studioteknikka meikkaa entisestä mäkihyppääjästäkin caruson, vaikka toki kaikki kuuntelevatkin Mattia ulkomusiikillisista tirkistelysyistä, sekin entinen ystäväni, jonka hieno räkki koostui Nykäsen ja Sepi Kumpulaisen musiikista. Entisyys ei johdu hänen musiikkimaustaan.
Ei laulaminen ole kuitenkaan ainoa osaamattomuuden mahdollistava taidemuoto. Soittamattomuuteenkin on mahdollisuus perustaa tähteys, ajatellaanpa vain the Monkeysiä. Kirjailijaksikin voi päätyä käyttämällä haamukirjoittajia, ajatellaanpa vain esimerkiksi monia entisiä urheilijoita, jotka eivät kaikki suinkaan ole harjoitelleet kirjoittamista sitäkään vähää kuin Lasse Viren sanomista. Onneksi silloin kerran siinä eräässä galleriassa oli liian pimeää, ettei paljastautunut koko kansalle, että se suutari, jonka piti opettaa Tony Halmetta maalaamaan, että sillä ei ollut kenkiä.
Usein kuitenkin musiikki menee pilalle laulettaessa. Laulaminen on yksi instrumentti, yleensä viis veisaan laulun sanoista. Laulun sanat ovat niitä välineitä, jotka saavat laulaja-nimisen instrumentin huulet liikkumaan ilmavirrassa. Tätä perustelen lisää tämän blogin otsikon alta löytävällä vanhemmalla bloggauksella.
Moni katsoo tarvitsevansa musiikin käyttöohjeet, ja lauletut sanat ovat juuri näitä kaivattuja tulkintaohjeita. Toki lyriikankin voi ymmärtää hyvin monella tavalla, mutta en ole niin varma, tarvitseeko juustossa löytyy:lle löytää mitään muita piilomerkityksiä kuin että juustossa löytyy. Moni myös kokee instrumentaalimusiikin abstraktina jotenkin vaikeaksi lähestyä; ainakin se abstraktina taitaa vaatia enemmän harjaannusta. Ooppera onkin suosituin konserttimusiikin laji, ja kaikissa klassisissa gaaloissa onkin edustavasti laulajia.
Minun suosikki-instrumenttini sattuu olemaan orkesteri, ja minulle jopa Tristan ja Isolde lässähtää kun siinä aletaan laulamaan. Laulamattomuudelle on tosin pakko sen verran tehdä myönnytyksiä, että ei Edith Piafia voi kuunnella ilman Edith Piafia, ja silloinkin kun Robbie Williams laulaa Frank Sinatran tunnetuksi tekemiä kappaleita, hän laulaa Sinatraa. Lauluntekijää ei kukaan muista.
Tähän taitaakin perustua laulamisen suosio. Laulajat yksilöivät taideteoksensa. Sinatra "omistaa" My Wayn, ja Dinah Washington Mad about the boyn, mutta Beethovenin sinfonioita ei omista kukaan. Paitsi koko se osa maailmasta, joka osaa ja haluaa avata niille korvansa.
1.7.2013
Edward Snowden on digiajan Pierre Bourdieu
Joku Edvard on vissiin vakoillut jotakuta jossakin, vai oliko se niin, että Edvardia vakoiltiin. Sama se. Kaikille se ei kuitenkaan ole ollenkaan sama. Monille ensimmäisen polven diginatiiveille, joita voi kutsua myös nörteiksi mutta jotka kutsuvat itse mieluiten itseään sananvapauden esitaistelijoiksi ja osa heistä tunnustaa nörttijuurensa, käyttäen itsemäärittelyynsä itsekeksimäänsä määritelmää hakkerista, hän kuitenkin edustaa vähän kaikkea.
Se vähäinen, jota en ole voinut olla saamatta selvää tästä tapauksesta Edward Snowden, antaa ymmärtää, että hän on paljastanut kotimaansa harjoittavan systemaattista kansalaisten sähköpostiliikenteen vakoilua. Ei tämä ole mitään uutta, vakoilu, valvonta tai salailu. Minä esimerkiksi olen töissä organisaatiossa, jossa tietokonekäyttäytymistämme valvotaan. Jos esimerkiksi osoittautuu, että joku istuu kovin pitkään kirjautuneena sisään tuottamatta mitään, asiaan puututaan. Tämä ei ole mikään salaisuus, koska tämä valvonnalla pelotteleva menettelytapa on aivan avointa.
Tapaus on siis monellakin tapaa kiinnostava. Sen lisäksi, mistä Etvart itse oli huolissaan an sich, tapaus edustaa kiinnostavasti sitä für sich, miten nk. sosiaalisen median aikakaudellakin voi valikoiden jäädä paitsi asioista, jotka itseä eivät kiinnosta an sich. Ehkä jotkut kaipaavat jännitystä ja näkevät salaliittoja sielläkin missä niitä ei välttämättä ole. Tämän ovat jotkut ymmärtäneet jotkut laittaa rahaksikin, esimerkiksi Dan Brown kymmenisen vuoden takaisella äärimmäisen pitkäveteisellä salaliittokirjallaan Da Vinci -koodi, jonka moni koki jännittäväksi joko siksi että siinä oli salaliitto tai silkkaa epälukeneisuuttaan; jälkimmäisille Brown paljasti jotakin, jota he eivät olleet aiemmin tienneet.
Snowden jakaa ihmiset kahteen kastiin: kiinnostuneisiin ja tietämättömiin. Snowden liikuttaa jokseenkin samoja ihmisiä jotka vuodattivat kyyneleitä heidän messiaansa eli Steve Jobsin kuoltua. Tietämättömätkin vielä voi jakaa tarkemmin kolmeen sarjaan: niihin, jotka eivät tunne tapausta, koska eivät seuraa niitä medioita, joissa tapausta julistetaan. Yllättäen ne mediat ovat samoja medioita, joita tapaus sinänsä käsittelee eli sähköinternettejä. Toiset tietämättömät ovat sellaisia, joille Snowden ei tarjoa mitään uutta ja yllättävää. Kolmannen lajin ignorantit ovat valinneet pysytellä tietämättöminä, joko siksi, että Snowden ei tarjoa heille mitään uutta ja yllättävää tai sitten he ovat päättäneet olla kiinnostuneita sellaisista kysymyksistä, jotka koskettavat jotenkin heidän elämismaailmaansa. Sitä maailmaa, jossa ihmiset elävät, tekevät työtä, rakastavat, venyttävät penniä.
Voi toki olla, että Snowden on oikeasti tullut paljastaneeksi jotain tosi tärkeää, sellaista, josta pitäisi olla huolissaan muidenkin kuin niiden, jotka elävät MP3:n, mpg:n ja jpg:n erottelemisen distinktiotajusta. Ainakin hän on tullut paljastaneeksi monenlaisia kahtiajakoja. Näin Snowden ehkä tulee olleeksi digiajan Pierre Bourdieu tahtomattaan.
Se vähäinen, jota en ole voinut olla saamatta selvää tästä tapauksesta Edward Snowden, antaa ymmärtää, että hän on paljastanut kotimaansa harjoittavan systemaattista kansalaisten sähköpostiliikenteen vakoilua. Ei tämä ole mitään uutta, vakoilu, valvonta tai salailu. Minä esimerkiksi olen töissä organisaatiossa, jossa tietokonekäyttäytymistämme valvotaan. Jos esimerkiksi osoittautuu, että joku istuu kovin pitkään kirjautuneena sisään tuottamatta mitään, asiaan puututaan. Tämä ei ole mikään salaisuus, koska tämä valvonnalla pelotteleva menettelytapa on aivan avointa.
Tapaus on siis monellakin tapaa kiinnostava. Sen lisäksi, mistä Etvart itse oli huolissaan an sich, tapaus edustaa kiinnostavasti sitä für sich, miten nk. sosiaalisen median aikakaudellakin voi valikoiden jäädä paitsi asioista, jotka itseä eivät kiinnosta an sich. Ehkä jotkut kaipaavat jännitystä ja näkevät salaliittoja sielläkin missä niitä ei välttämättä ole. Tämän ovat jotkut ymmärtäneet jotkut laittaa rahaksikin, esimerkiksi Dan Brown kymmenisen vuoden takaisella äärimmäisen pitkäveteisellä salaliittokirjallaan Da Vinci -koodi, jonka moni koki jännittäväksi joko siksi että siinä oli salaliitto tai silkkaa epälukeneisuuttaan; jälkimmäisille Brown paljasti jotakin, jota he eivät olleet aiemmin tienneet.
Snowden jakaa ihmiset kahteen kastiin: kiinnostuneisiin ja tietämättömiin. Snowden liikuttaa jokseenkin samoja ihmisiä jotka vuodattivat kyyneleitä heidän messiaansa eli Steve Jobsin kuoltua. Tietämättömätkin vielä voi jakaa tarkemmin kolmeen sarjaan: niihin, jotka eivät tunne tapausta, koska eivät seuraa niitä medioita, joissa tapausta julistetaan. Yllättäen ne mediat ovat samoja medioita, joita tapaus sinänsä käsittelee eli sähköinternettejä. Toiset tietämättömät ovat sellaisia, joille Snowden ei tarjoa mitään uutta ja yllättävää. Kolmannen lajin ignorantit ovat valinneet pysytellä tietämättöminä, joko siksi, että Snowden ei tarjoa heille mitään uutta ja yllättävää tai sitten he ovat päättäneet olla kiinnostuneita sellaisista kysymyksistä, jotka koskettavat jotenkin heidän elämismaailmaansa. Sitä maailmaa, jossa ihmiset elävät, tekevät työtä, rakastavat, venyttävät penniä.
Voi toki olla, että Snowden on oikeasti tullut paljastaneeksi jotain tosi tärkeää, sellaista, josta pitäisi olla huolissaan muidenkin kuin niiden, jotka elävät MP3:n, mpg:n ja jpg:n erottelemisen distinktiotajusta. Ainakin hän on tullut paljastaneeksi monenlaisia kahtiajakoja. Näin Snowden ehkä tulee olleeksi digiajan Pierre Bourdieu tahtomattaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)