Englannin maajoukkueessakin kolmasti esiintynyt keskikenttäpelaaja Scott Parker on siirtynyt 7 miljoonan punnan kauppahinnalla West Ham Unitediin. Scott Parker teki itsestään nimen Alan Curblishleyn valmentamassa Charltonissa, jossa hän pelasi 145 ottelua ja nousi valmentajansa luottomiehenä joukkueen kapteeniksi. Charltonista hän siirtyi Chelsean miljoonamiehistöön, jonka kivikovalla keskikentällä hän kuitenkaan ei saanut odottamaansa vastuuta, ja hän siirtyi Newcastleen. Siellä hänestä tuli geordieikoni Alan Shearerin pantua nappulakenkänsä naulaan joukkueen kapteeni. Valioliigan neljän suuren (Manchester United, Chelsea, Arsenal, Liverpool) harvainvaltaa monia vuosia horjuttamaan yrittänyt Newcastle kuitenkin alisuoritti viimeiset pari kautta, ja suuressa puhdistuksessa lähteä saivat paitsi West Hamin valioliigasta pudottanut manageri Glenn Roeder, myös kapteeni Parker.
Alan Curbishleyn ja Scott Parkerin tiet siis jälleen yhtyvät, ja Curbs sai luottomiehensä takaisin.
West Ham Unitedin virallisen www-sivun uutisen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Kuvalähde: www.whufc.com
21.6.2007
18.6.2007
Kulttuuri on (hengen) viljelyä
Kuva: Nella Keskisarjan ympäristöteos "Risujen silta" ympäristötaidenäyttelyssä Skutsi kesällä 2005. Kuvalähde www.skutsi.net
Sosialidekantteri, vai oliko se sosialidegeneratiivisen puolueen kansanedustaja Jouko Skinnari ehdotti, että apurahansaajien, dvs. esimerkiksi taiteilijoiden ja tieteentekijöiden eläketurva pitäisi saada kuntoon. Tämä tapahtuisi hänen mukaansa siten, että edellämainitut tulisi kytkeä maatalousyrittäjien eläkejärjestelmän, MyEl:in piiriin. Kuten tunnettua, sanoilla "kulttuuri" ja "maanviljely" on molemmilla sama historiallinen kantamuoto, kulttuuri. Monissa sivistyskielissähän maanviljelyä tunnetusti kutsutaan "agrikulttuuriksi"; ehkä Skinnarilla oli tämä mielessään, kulttuuri hengen viljelynä, ja tässä hän osoittaa poliitikoksi harvinaislaatuista kulttuurin ymmärrystä. Apuraha on sitten kulttuurinviljelijöiden apulantaa, hjälpskit på svenska.
Apurahansaajat ovat perustaneet puolueista riippumattoman Tatusotu -ryhmän, jonka blogikeskustelua tästäkin aiheesta pääsee seuraamaan klikkaamalla allaolevaa linkkiä:
http://www.tatusotu.blogspot.com/
14.6.2007
I'm forever blowing bubbles
Kuva: Paavo J.Airaksinen, manipulaatio M. Michael Perukangas
West Ham Unitedin kannatuslaulu.
Säveltänyt "John Kellette"
Verse 1
I'm dreaming dreams,
I'm scheming schemes,
I'm building castles high.
They're born anew,
Their days are few,
Just like a sweet butterfly.
And as the daylight is dawning,
They come again in the morning.
Chorus
I'm forever blowing bubbles,
Pretty bubbles in the air,
They fly so high,
Nearly reach the sky,
Then like my dreams,
They fade and die.
Fortune's always hiding,
I've looked everywhere,
I'm forever blowing bubbles,
Pretty bubbles in the air.
13.6.2007
Kimmo Helistö Horisontissa
Kimmo Helistö on monikasvoinen mies. Hän on paitsi poliitikko, myös kaupunkikulttuurin moniottelija: tuottaja, dj, radiojuontaja ja ex-punkkari.
Kuva: Arend Oudman
Kimmo on paitsi Vihreiden kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen varajäsen, mutta hän esiintyi horisonttilaisten tentattavana erityisesti kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenenä. Perusoptimistiksi tunnustautuva Kimmo piti taistelua Malminkartanon metsän pelastamiseksi jätemaapeikkoja vastaan näillä näkymin voitettuna, ja hän toivoi malminkartanolaisten jatkossakin pitävän metsänsä puolta, korostaen asukasaktivismin merkitystä elinympäristönsä jatkuvan elinvoimaisuuden turvaajana.
Joukkoliikenne -ja fillarimies Kimmolta udeltiin myös liikenneasioista. Keskustatunneliin hän suhtautui kriittisesti, pitäen sitä kalliina hankkeena, jonka yhteys kävelykeskustan toteuttamiseen ontuu ja jonka varjolla joukkoliikenteeseen panostaminen kärsii. Kimmo vahvisti Horisontissa vierailleen Paavo Arhinmäen sanoman Kehä kakkosen linjaussuunnitelmien tämänhetkisestä vaiheesta: oletettavasti se tullaan vetämään tunneliin Malminkartanon alta ja se tullee päättymään Nurmijärven- eli Hämeenlinnantiehen.
Muista malminkartanolais-kaarelalaisittain liikenteellisistä lähes ikuisuusaiheista Kimmolta penättiin kantaa Pasuunatien mahdolliseen jatkeeseen Mätäjoen yli Kartanonkaarelle. Vannoutuneelle ajokortittomalle joukko- ja kevyenliikenteen miehelle asiassa on kaksi puolta. Yhtäältä uusi tieyhteys voisi mahdollistaa lisääntyvää läpiajoliikenne mutta toisaalta nyt jo muutenkin ajoittain varsin ruuhkaisten Vihdin- ja Nurmijärventien kautta useita kilometrejä koukkaavan matkan lyheneminen pariin sataan metriin vähentäisi huomattavasti liikennettä ja päästöjä. Tähän muna -vai kana -kysymykseen Kimmo ei suoralta kädeltä uskaltanut muodostaa lopullista kantaansa, mutta lupasi perehtyä asiaan lähemmin.
Herätteeksi jäsenkahveille kokoontuneille Kimmo piti pikagallupin siitä, tarvittaisiinko Helsingin seudulla yksi vai neljä kaupunkia. Suurin osa vaikutti olevan vakuuttuneita siitä, että yksi kaupunki piisaisi ja että se kaupunki olisi Helsinki. Vastakkaisissa vaakakupeissa mielipiteen muodostuksessa painavat tietystikin identiteetti ja palvelujen käytön ja liikkumisen arkiset kysymykset.
Kulttuurituottaja Kimmo on viime aikoina laajentanut toimialojaan ryhtymällä helsinkiläisten puhdistajaksi; hänestä on tullut Helsinginkadun varrella sijaitsevan Arlan saunan yrittäjä. Saunan Kimmo näkee kaupunkikulttuurin muotona; kaupunkilaisen viihtyisän yhdessäoleskelun paikkana ja sosiaalisten verkostojen luojana, vähän samalla tavalla kuin Horisontinkin. Mikäli horisonttilaisia sattuisi saunottamaan, Kimmo saunottaa!
Juttu julkaistu alunperin Horisontin uutisarkistossa. Alkuperäisen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
12.6.2007
Keskuspuisto on yhteistä omaisuutta
Sanotaan, että kansalaiset ovat vieraantuneet politiikasta. Totuus taitaakin olla päinvastainen; poliitikot ovat vieraantuneet kansasta. Tässä suhteessa Maija Anttilan kolumni (23.10.2005) Helsingin Uutisissa oli monellakin tapaa hyvin paljastava.
Leimatessaan Keskuspuiston eteläosaan suunniteltua asuinrakentamista vastustavat kuntalaiset ja kansalaiset luluilijoiksi (lulu=locally unwanted land use, eli paikallisesti ei-toivottu maankäyttö), Anttila tulee samalla myöntäneeksi, että Helsinki onkin loppujen lopuksi vain pieni (agraarinen?) kyläpahanen.
Kutsuessaan kaavoitushankkeen vastustamista luluiluksi hän myös myöntää, että Lääkärinkadun rakennushankkeessa onkin kyse paljon suuremmasta asiasta kuin vain omille nurkille rakentamisen vastustamisesta
Hanketta vastustavat paitsi useat hankkeen välittömässä lähipiirissä asuvat, myös muualla pääkaupunkiseudulla asuvat, jotka käyttävät Keskuspuistoa ja jopa eräät ulkosuomalaiset, jotka ovat ylpeitä Helsinkimme luonnonläheisyydestä.
Anttila ei täsmennä, mitä hän tarkoittaa sillä kilpailulla, jossa Helsingin olisi menestyttävä. Ketä vastaan kilpailemme, missä asiassa ja millä keinoilla?
Olemmeko mukana Vantaan aloittamassa ihmishuutokaupassa, jossa ihmisarvo mitataan veronmaksukyvyllä? Vai yritämmekö kenties kilpailla samassa painoluokassa eurooppalaisten metropolien kanssa? Siinä voi käydä kuin entiselle nyrkkeilijälle.
Maalaillessaan uhkakuvia Helsingin ylle Anttila tekee itsestään ylivertaisen asiantuntijan. Samalla hän kehottaa äänestämään itseään. Kenties hän raottaa verhoa salaperäisen uhkakuvan päältä seuraavalla vaalikaudella.
Anttilan välttämättömyyksiin sopeutumista painottava retoriikka ei ole mitään uutta. Sitä käytti jo esimerkiksi valtiovarainministeri Juho Vennola 1930 -luvun suurlaman aikana kehottaessaan ihmisiä säästämään. Sietäisi toivoa, että päättäjien ja kansalaisten suhde olisi muuttunut valistussuhteesta edes hieman tasa-arvoisemmaksi.
Kun maankäyttö- ja rakennuslakia säädettiin 1998, tarkoituksena oli lisätä kuntalaisten kuulemis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Totuus taitaa kuitenkin olla toisenlainen. Jo lain säätämisvaiheessa eduskunnan perustuslakivaliokunta ilmaisi huolensa näin: "Ratkaisevaksi kuitenkin muodostuu, kuinka todellisia yksilön osallistumis -ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat käytännössä... tarvittaessa ryhdytään lisätoimiin vaikutusmahdollisuuksien turvaamiseksi".
Kenties kansanedustaja Anttila on kunnallispoliitikko Anttilaa viisaampi, mutta varatessaan kunnan kokonaisvaltaisen kehittämisen ymmärtämisen vain päättäjille, hän ainakin nostaa itsensä kuntalaisia viisaammaksi.
Michael Perukangas
valtiotieteiden maisteri
Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Uutisissa 30.10.2005 - kommentti Maija Anttilan kolumniin (Helsingin Uutiset 23.10.2005)
toim.huom. ehkä myös vihreä kansalaisaktivisti Perukangas vuonna 2007 on kansalaisaktivisti Perukangasta vuonna 2005 viisaampi, sillä Maija Anttila ei ole kansanedustaja. Tai ehkä kansalaisaktivisti Perukangas yritti vain ounastella kuluneen kevään eduskuntavaalien tuloksia, ja tunnetustihan ennustaminen on vaikeaa. Etenkin tulevaisuuden ennustaminen, kuten tässä kirjoituksessa mainittuja henkilöitä huomattavasti laajakatseisempi vaikuttaja Juho Kusti Paasikivi loihe lausumahan.
Leimatessaan Keskuspuiston eteläosaan suunniteltua asuinrakentamista vastustavat kuntalaiset ja kansalaiset luluilijoiksi (lulu=locally unwanted land use, eli paikallisesti ei-toivottu maankäyttö), Anttila tulee samalla myöntäneeksi, että Helsinki onkin loppujen lopuksi vain pieni (agraarinen?) kyläpahanen.
Kutsuessaan kaavoitushankkeen vastustamista luluiluksi hän myös myöntää, että Lääkärinkadun rakennushankkeessa onkin kyse paljon suuremmasta asiasta kuin vain omille nurkille rakentamisen vastustamisesta
Hanketta vastustavat paitsi useat hankkeen välittömässä lähipiirissä asuvat, myös muualla pääkaupunkiseudulla asuvat, jotka käyttävät Keskuspuistoa ja jopa eräät ulkosuomalaiset, jotka ovat ylpeitä Helsinkimme luonnonläheisyydestä.
Anttila ei täsmennä, mitä hän tarkoittaa sillä kilpailulla, jossa Helsingin olisi menestyttävä. Ketä vastaan kilpailemme, missä asiassa ja millä keinoilla?
Olemmeko mukana Vantaan aloittamassa ihmishuutokaupassa, jossa ihmisarvo mitataan veronmaksukyvyllä? Vai yritämmekö kenties kilpailla samassa painoluokassa eurooppalaisten metropolien kanssa? Siinä voi käydä kuin entiselle nyrkkeilijälle.
Maalaillessaan uhkakuvia Helsingin ylle Anttila tekee itsestään ylivertaisen asiantuntijan. Samalla hän kehottaa äänestämään itseään. Kenties hän raottaa verhoa salaperäisen uhkakuvan päältä seuraavalla vaalikaudella.
Anttilan välttämättömyyksiin sopeutumista painottava retoriikka ei ole mitään uutta. Sitä käytti jo esimerkiksi valtiovarainministeri Juho Vennola 1930 -luvun suurlaman aikana kehottaessaan ihmisiä säästämään. Sietäisi toivoa, että päättäjien ja kansalaisten suhde olisi muuttunut valistussuhteesta edes hieman tasa-arvoisemmaksi.
Kun maankäyttö- ja rakennuslakia säädettiin 1998, tarkoituksena oli lisätä kuntalaisten kuulemis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Totuus taitaa kuitenkin olla toisenlainen. Jo lain säätämisvaiheessa eduskunnan perustuslakivaliokunta ilmaisi huolensa näin: "Ratkaisevaksi kuitenkin muodostuu, kuinka todellisia yksilön osallistumis -ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat käytännössä... tarvittaessa ryhdytään lisätoimiin vaikutusmahdollisuuksien turvaamiseksi".
Kenties kansanedustaja Anttila on kunnallispoliitikko Anttilaa viisaampi, mutta varatessaan kunnan kokonaisvaltaisen kehittämisen ymmärtämisen vain päättäjille, hän ainakin nostaa itsensä kuntalaisia viisaammaksi.
Michael Perukangas
valtiotieteiden maisteri
Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Uutisissa 30.10.2005 - kommentti Maija Anttilan kolumniin (Helsingin Uutiset 23.10.2005)
toim.huom. ehkä myös vihreä kansalaisaktivisti Perukangas vuonna 2007 on kansalaisaktivisti Perukangasta vuonna 2005 viisaampi, sillä Maija Anttila ei ole kansanedustaja. Tai ehkä kansalaisaktivisti Perukangas yritti vain ounastella kuluneen kevään eduskuntavaalien tuloksia, ja tunnetustihan ennustaminen on vaikeaa. Etenkin tulevaisuuden ennustaminen, kuten tässä kirjoituksessa mainittuja henkilöitä huomattavasti laajakatseisempi vaikuttaja Juho Kusti Paasikivi loihe lausumahan.
11.6.2007
Urheilujoukkueen ja seuran ontologiaa
Katsoin Veikkaaja -lehden Englannin liigan sarjataulukkoa, jossa kolmanneksi ylimmän sarjatason kärkipäässä kummitteli jalkapallojoukkue nimeltään “MK Dons”. Mikä ihmeen Dons? Englannin liiga on, kiitos vakioveikkauksen, ylivoimaisesti seuratuin ulkomaalainen jalkapallosarja Suomessa, ja monet ovat seuranneet sitä kymmeniä vuosia, ja useilla suomalaisilla on myös sieltä valittu suosikkijoukkueensa. Jotkut kannattavat muodikkaasti suurjoukkueita, kuten Liverpoolia, Arsenalia, Chelseaa tai Manchester Unitedia, ja on niitäkin, jotka ovat seuranneet kymmeniä vuosia vaikkapa Ipswichiä, Evertonia tai Burnleytä. Ehkä joukkue on valinnut ihailijansa, kuten lemmikkieläimiä hankittaessa sanotaan; kissa tai koira valitsee ihmisensä, ei päinvastoin.
MK Donsin edeltäjä Wimbledon tuli tunnetuksi suomalaisissakin lauantai-illan jalkapallokatsomoissa 80 -luvun loppupuolella “hulluna joukkueena”, kun muun muassa Dennis Wisen, Vinnie Jonesin ja John Fashanun “tähdittämä” joukkue sensaatiomaisesti eteni Englannin FA -cupin loppuotteluun, jossa se kaikkien käsikirjoitusten vastaisesti voitti suomalaisten eniten kannattaman joukkueen, jo ennen Sami Hyypiän aikaa, Liverpoolin. Wimbledonin maine “hulluna” joukkueena henkilöityi juuri kolmeen edellämainittuun herraan, jotka ovat vähintäänkin yhtä tunnettuja kentän ulkopuolisista seikkailuistaan kuin siirroistaan vihreällä veralla. Wimbledon pelasi Englannin korkeimmalla sarjatasolla kymmenisen kautta, mutta sitten olivat rahat lopussa.
Lontoo on jalkapallokaupunki. Kaupungissa toimii useita kymmeniä jalkapallojoukkueita, ammattilaistasoillakin toistakymmentä. Wimbledonin - tai MK Donsin - esimerkki on monellakin tavalla valaiseva, mallikelpoinen ja varoittava laboratorionäyte monista piirteistä, joita voidaan liittää jalkapalloiluun. Wimbledonin esimerkki antaa meille useita opetuksia, joita valitettavasti ei oltu sisäistetty esimerkiksi FC Jokereissa, ja samaten AC Allianssin, ja jääkiekossa Espoon Bluesin vähäinen yleisönsuosio todistavat seuraavien opetusten ajankohtaisuuden ja universaaliuden.
Opetus numero yksi: jalkapallo perustuu seuratoimintaan.
Opetus numero kaksi: seuratoiminta perustuu taustayhteisöön
Opetus numero kolme: seuratoiminta on pitkäjänteistä työtä
Opetus numero neljä: taustayhteisön on oltava sitoutunut
Opetus numero viisi: sitoutumisen pitää olla tunnepohjaista
Opetus numero kuusi: aito sitoutuminen edellyttää paikallisia tai joitakin muita siteitä.
Opetus numero seitsemän: seura vs. joukkue
Opetus numero kahdeksan: joukkueen voi ostaa, muttei taustayhteisöä
Kaiken jalkapalloilun taustana on siis sitoutuminen. Katsojat, jotka tuovat lapsensakin katsomaan lauantai-illan ottelua, jopa ovat nimenneet jälkikasvunsa joukkueen innoittamina, jotka ostavat joukkueen väreillä koristettuja kaulahuiveja, paitoja, mukeja ja alushousuja, pitävät seuran hengissä.
On tärkeää tehdä ero joukkueen ja seuran välillä. Usein urheiluseurojen johtotehtävissä toimivat eivät ymmärrä tätä suhdetta. Kuten tuore Chelsean esimerkki osoittaa, tai kuten Suomessa, FC Jokereiden, kokonaisen joukkueen voi kyllä ostaa, mutta kannattajia ja sitä taustayhteisöä, josta kannattajat tulevat, ei voi. Kun seura on taustayhteisönsä kuva, jotakin pysyvää, joukkue on aksidenssi, ne pelaajat, jotka tällä hetkellä pukevat edustamansa seuran pelipaidan päälleen.
Taustayhteisö voi olla melkein mikä hyvänsä; kansallisvaltio, kaupunki, kaupunginosa, kaupungin tietty sosiaalinen (uskonnollinen, etninen, yhteiskuntaluokka) kerrostuma, tehdas tai muu työpaikka tai kaveriporukka, joka tapauksessa kyse on yhteisöstä johon samastutaan, jonka koetaan ainakin osaltaan määrittävän omaa identiteettiä.
Jotta ymmärtäisi kunnolla seuran ja joukkueen eroa, on hyvä tarkastella eräitä tuttuja esimerkkejä. Helsingissä on ollut 70 -luvulta alkaen vaikeaa toisen jalkapallojoukkueen saada jalansijaa SM -liigassa, HJK:n lisäksi. Useita vuosia liigassa pelasi FinnPa, jonka viiteryhmänä tai ainakin rahoittajana toimi Finnair. FinnPan konkurssipesän toimintaa, sekä lähiöstä ponnistaneen PK-35:n, sitten jatkoi moniliikemies Harry Harkimon lanseeraama “FC Jokerit”, sillä ajatuksella että saataisiin edes osa niistä ihmisistä, jotka ovat tunnetasolla sitoutuneita katsomaan Jokereiden jääkiekko-otteluita, käymään myös jalkapallo-otteluissa.
Toinen viimeaikainen esimerkki on Vantaan AC Allianssi, joka perusti toimintansa edesmenneen Gösta Sundqvistin elämäntyölle, Johanneksen Dynamon toimintaa jatkaneelle ja laajentaneelle helsinkiläisyrittäjä Allianssille. Allianssikaan ei kannattanut helsinkiläisenä liigajoukkueena, ja se siirtyi Vantaan Myyrmäkeen.
Vantaalla on nyt hieno - Suomen hienoin - jalkapallostadion sekä kohtuullisen hyvä joukkue, muttei sitä käynyt katsomassa kukaan. Vantaalaiset eivät kokeneet seuraa omakseen, he eivät samastuneet siihen, koska vantaalaiset eivät samastu edes omaan taustaansa. Ei kukaan ole vantaalainen, vaan vantaalaiset ovat helsinkiläisiä, joilla ei ole varaa asua Helsingissä. Vaikka Jari Litmanen pelaisi Allianssissa, se ei tekisi siitä vantaalaista identiteettiä konstituoivaa tekijää.
Toinen pääkaupunkiseudun satelliittikaupunki, Espoo, sai sekin oman joukkueensa - tosin jääkiekossa - SM -liigaan kaudeksi 92-93. Joukkue pelasi silloin Matinkylän pienessä hallissa, jossa kuuleman mukaan tuoksuivat hiki, makkara ja talkoohenki. Nykyisessä Länsiautoareenassa tuoksuvat korkeintaan Axe, samppanja ja kiillotettu nahka. Jussi Salonoja on suomalainen versio Roman Abramovitsista, upporikas nuorimies, jolla on mukava harrastus. Kuitenkaan espoolaiset eivät viitsi saapua Lexukseillaan ja Mersuillaan katsomaan otteluita, sillä jos ylipäätään on olemassa espoolaista identiteettiä, se jäi Matinkylään, koska Espoo on lähiö, ei kaupunki, riippumatta siitä kuinka monta kauppakeskusta sinne rakennetaan tai miksi sitä kutsutaan. Ja vaikka Salonoja ostaisi Selänteen, Koivun ja Lemieuxin, ei Bluesista tulisi espoolaisuutta nimittävä tekijä. Ainakin perinteen luominen, tässä tapauksessa ostaminen, on kivulias ja pitkällinen prosessi. Luultavasti Pussihukat ja Honka ovat menestyneet koripalloilussa juuri siksi, että ne ovat myyrmäkeläisiä ja tapiolalaisia, eivät leimallisesti vantaalaisia taikka espoolaisia.
Ajatelkaamme että 90 -luvun puolivälissä kuvitteellinen kotkalainen liikemies olisi ostanut Kiekko-Espoon, tilanteessa jossa sympaattinen lähiöjoukkue oli tosipaikan edessä. SM -liigan Matinkylän latohallille antama lisäaika oli käymässä umpeen, ja oli päästävä muualle pelaamaan. Kotka on perinteinen jalkapallo -ja koripallokaupunki, enkä usko, että kotkalaiset olisivat tulleet sankoin joukoin katsomaan Kotka Bluesin, o.s. Kiekko-Espoon pelejä, vaikka siellä olisivat pelanneet Gretzky ja Kurri, sillä kotkalainen urheiluyleisö on tunnettu kotiseutuhenkisyydestään. En tiedä Milton Keynesläisten kotiseutusidonnaisuudesta mitään, mutta esimerkki on analoginen.
MK Donsin edeltäjä Wimbledon tuli tunnetuksi suomalaisissakin lauantai-illan jalkapallokatsomoissa 80 -luvun loppupuolella “hulluna joukkueena”, kun muun muassa Dennis Wisen, Vinnie Jonesin ja John Fashanun “tähdittämä” joukkue sensaatiomaisesti eteni Englannin FA -cupin loppuotteluun, jossa se kaikkien käsikirjoitusten vastaisesti voitti suomalaisten eniten kannattaman joukkueen, jo ennen Sami Hyypiän aikaa, Liverpoolin. Wimbledonin maine “hulluna” joukkueena henkilöityi juuri kolmeen edellämainittuun herraan, jotka ovat vähintäänkin yhtä tunnettuja kentän ulkopuolisista seikkailuistaan kuin siirroistaan vihreällä veralla. Wimbledon pelasi Englannin korkeimmalla sarjatasolla kymmenisen kautta, mutta sitten olivat rahat lopussa.
Lontoo on jalkapallokaupunki. Kaupungissa toimii useita kymmeniä jalkapallojoukkueita, ammattilaistasoillakin toistakymmentä. Wimbledonin - tai MK Donsin - esimerkki on monellakin tavalla valaiseva, mallikelpoinen ja varoittava laboratorionäyte monista piirteistä, joita voidaan liittää jalkapalloiluun. Wimbledonin esimerkki antaa meille useita opetuksia, joita valitettavasti ei oltu sisäistetty esimerkiksi FC Jokereissa, ja samaten AC Allianssin, ja jääkiekossa Espoon Bluesin vähäinen yleisönsuosio todistavat seuraavien opetusten ajankohtaisuuden ja universaaliuden.
Opetus numero yksi: jalkapallo perustuu seuratoimintaan.
Opetus numero kaksi: seuratoiminta perustuu taustayhteisöön
Opetus numero kolme: seuratoiminta on pitkäjänteistä työtä
Opetus numero neljä: taustayhteisön on oltava sitoutunut
Opetus numero viisi: sitoutumisen pitää olla tunnepohjaista
Opetus numero kuusi: aito sitoutuminen edellyttää paikallisia tai joitakin muita siteitä.
Opetus numero seitsemän: seura vs. joukkue
Opetus numero kahdeksan: joukkueen voi ostaa, muttei taustayhteisöä
Kaiken jalkapalloilun taustana on siis sitoutuminen. Katsojat, jotka tuovat lapsensakin katsomaan lauantai-illan ottelua, jopa ovat nimenneet jälkikasvunsa joukkueen innoittamina, jotka ostavat joukkueen väreillä koristettuja kaulahuiveja, paitoja, mukeja ja alushousuja, pitävät seuran hengissä.
On tärkeää tehdä ero joukkueen ja seuran välillä. Usein urheiluseurojen johtotehtävissä toimivat eivät ymmärrä tätä suhdetta. Kuten tuore Chelsean esimerkki osoittaa, tai kuten Suomessa, FC Jokereiden, kokonaisen joukkueen voi kyllä ostaa, mutta kannattajia ja sitä taustayhteisöä, josta kannattajat tulevat, ei voi. Kun seura on taustayhteisönsä kuva, jotakin pysyvää, joukkue on aksidenssi, ne pelaajat, jotka tällä hetkellä pukevat edustamansa seuran pelipaidan päälleen.
Taustayhteisö voi olla melkein mikä hyvänsä; kansallisvaltio, kaupunki, kaupunginosa, kaupungin tietty sosiaalinen (uskonnollinen, etninen, yhteiskuntaluokka) kerrostuma, tehdas tai muu työpaikka tai kaveriporukka, joka tapauksessa kyse on yhteisöstä johon samastutaan, jonka koetaan ainakin osaltaan määrittävän omaa identiteettiä.
Jotta ymmärtäisi kunnolla seuran ja joukkueen eroa, on hyvä tarkastella eräitä tuttuja esimerkkejä. Helsingissä on ollut 70 -luvulta alkaen vaikeaa toisen jalkapallojoukkueen saada jalansijaa SM -liigassa, HJK:n lisäksi. Useita vuosia liigassa pelasi FinnPa, jonka viiteryhmänä tai ainakin rahoittajana toimi Finnair. FinnPan konkurssipesän toimintaa, sekä lähiöstä ponnistaneen PK-35:n, sitten jatkoi moniliikemies Harry Harkimon lanseeraama “FC Jokerit”, sillä ajatuksella että saataisiin edes osa niistä ihmisistä, jotka ovat tunnetasolla sitoutuneita katsomaan Jokereiden jääkiekko-otteluita, käymään myös jalkapallo-otteluissa.
Toinen viimeaikainen esimerkki on Vantaan AC Allianssi, joka perusti toimintansa edesmenneen Gösta Sundqvistin elämäntyölle, Johanneksen Dynamon toimintaa jatkaneelle ja laajentaneelle helsinkiläisyrittäjä Allianssille. Allianssikaan ei kannattanut helsinkiläisenä liigajoukkueena, ja se siirtyi Vantaan Myyrmäkeen.
Vantaalla on nyt hieno - Suomen hienoin - jalkapallostadion sekä kohtuullisen hyvä joukkue, muttei sitä käynyt katsomassa kukaan. Vantaalaiset eivät kokeneet seuraa omakseen, he eivät samastuneet siihen, koska vantaalaiset eivät samastu edes omaan taustaansa. Ei kukaan ole vantaalainen, vaan vantaalaiset ovat helsinkiläisiä, joilla ei ole varaa asua Helsingissä. Vaikka Jari Litmanen pelaisi Allianssissa, se ei tekisi siitä vantaalaista identiteettiä konstituoivaa tekijää.
Toinen pääkaupunkiseudun satelliittikaupunki, Espoo, sai sekin oman joukkueensa - tosin jääkiekossa - SM -liigaan kaudeksi 92-93. Joukkue pelasi silloin Matinkylän pienessä hallissa, jossa kuuleman mukaan tuoksuivat hiki, makkara ja talkoohenki. Nykyisessä Länsiautoareenassa tuoksuvat korkeintaan Axe, samppanja ja kiillotettu nahka. Jussi Salonoja on suomalainen versio Roman Abramovitsista, upporikas nuorimies, jolla on mukava harrastus. Kuitenkaan espoolaiset eivät viitsi saapua Lexukseillaan ja Mersuillaan katsomaan otteluita, sillä jos ylipäätään on olemassa espoolaista identiteettiä, se jäi Matinkylään, koska Espoo on lähiö, ei kaupunki, riippumatta siitä kuinka monta kauppakeskusta sinne rakennetaan tai miksi sitä kutsutaan. Ja vaikka Salonoja ostaisi Selänteen, Koivun ja Lemieuxin, ei Bluesista tulisi espoolaisuutta nimittävä tekijä. Ainakin perinteen luominen, tässä tapauksessa ostaminen, on kivulias ja pitkällinen prosessi. Luultavasti Pussihukat ja Honka ovat menestyneet koripalloilussa juuri siksi, että ne ovat myyrmäkeläisiä ja tapiolalaisia, eivät leimallisesti vantaalaisia taikka espoolaisia.
Ajatelkaamme että 90 -luvun puolivälissä kuvitteellinen kotkalainen liikemies olisi ostanut Kiekko-Espoon, tilanteessa jossa sympaattinen lähiöjoukkue oli tosipaikan edessä. SM -liigan Matinkylän latohallille antama lisäaika oli käymässä umpeen, ja oli päästävä muualle pelaamaan. Kotka on perinteinen jalkapallo -ja koripallokaupunki, enkä usko, että kotkalaiset olisivat tulleet sankoin joukoin katsomaan Kotka Bluesin, o.s. Kiekko-Espoon pelejä, vaikka siellä olisivat pelanneet Gretzky ja Kurri, sillä kotkalainen urheiluyleisö on tunnettu kotiseutuhenkisyydestään. En tiedä Milton Keynesläisten kotiseutusidonnaisuudesta mitään, mutta esimerkki on analoginen.
8.6.2007
Musiikin autenttisuus
Mistäköhän johtuu, että “authoreita“ arvostetaan kulttuurisesti enemmän kuin esittäjiä? Tietenkin taiteilijoiden tehtävänä on toimia välittäjinä, taiteellisen ilmaisun välineinä, mutta kyllä esimerkiksi Karajan, Toscanini, Callas ja Rubinstein ovat viime vuosisadan musiikin historiaa siinä missä Stravinski, Bartok ja Schönbergikin. Ainakin he ovat suunnilleen yhtä tuttuja, vähintäänkin yhtä tunnistettavia (tavaramerkkejä), ja varmastikin ainakin yhtä paljon ihmiskunnalle iloa tuottaneita kuin em. säveltäjät, “authorit“, ja kuten maanmainiossa kirjassa Äänilevyn historia todetaan, 1900 -luvun musiikin historia ehkä onkin juuri Karajanin, Caruson ja Fischer-Dieskaun historiaa eikä Luigi Nonon, Edgar Varesen ja György Ligetin historiaa.
Äänilevyteollisuus ja konserttimanagerismi liputtaakin ensisijaisesti esiintyjien puolesta, siis silloin kun he ovat tunnettuja. “Rubinstein soittaa Chopinia“, eikä “Chopin played by Rubinstein“, tai “Horowitz -resitaali“, eikä resitaali, jonka säveltäjäniminä ovat Skrjabin, Rahmaninov ja Scarlatti, soittajana Horowitz. Samaten levytuottajat ja äänilevytekniikan keksijät ovat musiikin suuruuksia, esimerkiksi Emin pitkäaikainen levytuottaja sir Walter Legge on oikeastaan luoja, suunniteltuaan visionäärisiä levytysprojekteja ja kiinnittäessään niihin sellaisia taiteilijakombinaatioita, joita ei muuten ikipäivinä olisi saatu saman katon alle. Tai Peter Goldmark, joka “keksi“ lp-levyn, jonka ansiosta laajamuotoisen musiikin levittäminen ja kokonaisuuksien rakentamisen (Miles Davis: Sketches of Spain tai Beatles: Sergeant Pepper, esimerkiksi) mahdollisuudet nousivat aivan uusin ulottuvuuksiin. Enää eivät sinfoniat katkenneet joka neljäs ja puoles minuutti. He olivat toki musiikin palvelijoita, eivät varsinaisesti luojia, mutta todella merkittäviä sellaisia.
Musiikin säveltämisen ensisijainen tavoite on tuottaa se soitettavaksi. Tuskin yksikään valmis kappale on jäänyt soittamatta - edes kerran, säveltäjän toimesta. Paitsi John Cagen “4´33“, jonka ideana oli se, että kappaleen saattoi soittaa, tai pikemminkin, olla soittamatta, millä kokoonpanolla tahansa, niin kauan kuin tahansa. Tästä on uraauurtava taltiointi, jossa pianisti istuu pianon ääressä soittamatta mainitut 4 minuuttia 33 sekuntia, ja siitä kappaleen senkertainen nimi. Kyse on siis eräänlainen vapaamuotoinen teos yleisölle, sillä yleisön reaktiot, mahdolliset levylle taltioituvat vaivautuneet yskäisyt, varastavat “musiikilta“ pääosan.
Tulkinnan “autenttisuudesta“ ja/tai auktoriteetista on suunnilleen yhtä monta koulukuntaa kuin on muusikkojakin. Pelkästään nuottikuvassa uskollisesti pitäytyminen saa aikaan täysin eri tempoilla ja dynamiikalla pelaavia tulkintoja, puhumattakaan sellaisesta laajennetun autenttisuuden käsitteestä, jossa pyritään ikään kuin menemään säveltäjän nahan sisälle, ja ajatellaan, että esitystilanteessa teos ikäänkuin luotaisiin uudestaa, tai ainakin esitettäisiin ensimmäisen kerran. Sitenkin voidaan toteuttaa säveltäjän tahtoa, että kunnioitetaan hänen henkeään, yrittämällä eläytyä siihen.
1950 -luvulta lähtien on syntynyt ja kasvanut sellainen vanhan musiikin koulukunta, jossa esitykset pyritään konstruoimaan siten, että käytetään sellaisia tai senkaltaisia instrumentteja, joita säveltäjän aikana on käytetty (Mozartin fortepiano oli aivan erikuuloinen soitin kuin Steinway -flyygeli; tähän vasta-argumentiksi on esitetty, että Mozart varmaankin olisi säveltänyt Steinwaylle jos sellainen olisi ollut saatavilla), ja mahdollisesti samoissa saleissa kuin missä ne on kantaesitetty 250 vuotta sitten; jopa saatetaan pukeutua peruukkeihin, ja tietenkin pyritään rekonstruoimaan 1700 -luvun soittimien hertsitaajuus, ja virittämään ne sen mukaisesti. Jopa saatetaan päätellä, kuinka montaa metronominlyöntiä per minuutti on tarkoittanut vaikka Allegretto Beethovenin aikana.
Nämä - yleensä pienehköt kamariorkesterit, sillä orkesterit olivat yleensä pieniä - käyttävätkin usein nimissään jotain “barokkisolistit“ tai “klassiset soittajat“ -epiteettiä. Kumma kyllä, vaikka tässä lähtökohdat ovat kovasti erilaiset kuin näissä klassisen nuottiuskollisuuden nimiin vannovissa esityksissä (ja nämä uusautenttiset “barokkisolisti“ -tyyppiset yhtyeet usein kavahtavat perinteisten sinfoniaorkestereiden esityksiä ei-tyylinmukaisiksi ja suorastaan mauttoman romantisoiduksi ja tunkkaisiksi), silti esimerkiksi noin 40 -jäsenisen London Classical Playersin esityksistä saa sellaisen vaikutelman, että velkaa ollaan vaikkapa 25 vuotta vanhempiin George Szellin johtaman Clevelandin orkesterin esityksillä, ja paljon. Ainakin tempojen rivakkuus ja artikulaation kirpeys on ikäänkuin suoraan kopioitu. Ja Clevelandin orkesteri soitto on kuin hevospiiskan sivallus verrattuna “klassisten soittajien“ kissanhännän heilautukseen.
Uutuus on kuvitelma jostain paremmasta - ja meneehän se läpi, jos ei ole sitä alkuperäistä sivistyspohjaa jossa olisi vertailukohtana se vanhempi versio. Mikä sitten on “alkuperäinen“? Koska saatavilla ei ole esimerkiksi Chopinin omia levytyksiä, niin erityisen autenttisuuden leimaa kantavat sellaisen pianistin harvalukuiset 1920 -luvun levytykset, joka oli Chopinin oppilaan oppilas. Ja Mozartin pianomusiikkia esimerkiksi on levytetty hänen omalla fortepianollaan. Kaksi asiaa, jotka kieltäisin jollain copyrightin pykälän laajentavan sovelluksen sivuklausuulilla, jos olisin maailman diktaattori, olisivat a) klassisen musiikin (klassisen musiikin määrittely on yhtä epätarkka mutta yhtä ymmärrettävä kuin “spurgun“) käyttö mainoksissa ja b) kännyköissä. Yksi Schubertin impromptu on muun muassa pilattu lopuksi ikää, koska siitä tulee aina mielleyhtymiä jugurttiin, vai oliko se jogurtti, niin kielitoimisto ennen suositteli. Siinä ei ole mitään vikaa, jos musiikkia replikoidaan a) pieteetillä b) huumorilla tai c) jollakin idealla, koska musiikki ei ole pyhää, mutta kännykkä-äänissä ja mainoksissa ainoana taustaideana on rahat pois.
Monista (varsinkin suurista) kappaleista voi esittää melkein rajattoman monta ihan validin kuuloista näkemystä. Kyllä esimerkiksi Beethovenin sinfonioita voi esittää suunnilleen yhtä monella oikealla kuin väärälläkin tavalla, ja sitäkään ei voi palauttaa pelkästään tempoihin, dynamiikkaan tai osien keskinäisiin suhteisiin. Kyse on kokonaisuudesta, jossa on järkeä, tai sitten ei. Kyse on samantyyppisestä asiasta kuin karisma; jotain, joka tuntuu itsestäänselvältä. Karismaattinen muusikko (eli vakuuttava) esittää kappaleen sillä tavalla, että hänen tapansa tuntuu sillä hetkellä ainoalta oikealta. Ja näitä ainoita oikeita tapoja voikin olla monta. Tietysti tämän keskustelun ulkopuolella ovat sellaiset esitykset, joissa oikeastaan ei ole relevanttia puhua tulkinnoista, koska ne eivät edes täytä ammattimusisoinnin vähimmäiskvalifikaatioita, kuten Loisto -elokuvan David Helfgott. Muusikkous ei ole mikään aksidenssi (että N.N soittaa pianoa) vaan pysyvä, ammatillinen ominaisuus (N.N. on pianisti). Harrastelijat ovat asia erikseen, mutta he ovat yhtä vähän pianisteja kuin kansanparantajat ovat lääkäreitä tai evankelioimaan ryhtyneet ex-laulajat ja urheilijat pappeja.
Nykyään tietty tekninen perustaso on välttämätöntä, jotta muusikkoa voidaan pitää vakuuttavana ja jotta hän konservatorio-musiikkikilpailu -seulan läpi edes pääsee esiintymään. Mutta kun kuuntelee joitakin entisaikojen suurmuusikoita, kuten vaikka Artur Schnabelin Beethovenia, Alfred Cortot'n Chopinia tai Edwin Fischerin Schubertia, niin väärien lyöntien määrä on niissä niin suuri, että nykyaikana he tuskin läpäisivät edes konservatorioiden päättötutkintoja. Mutta sen sijaan levytyksistä paistava läpikotainen muusikkous, eli musiikin ymmärtäminen, eli vakuuttavuus, eli toisinsanoen karismaattisuus on vastaansanomatonta. Ja vaikka kyseisten herrojen tulkinnat onkin kanonisoitu jopa musiikkikritiikin melko tiukassa konventiossa, niin silti, paatuneena musiikinkuuntelijana, kuuntelen n. tuhat kertaa mieluummin Schnabelin ihania ajoittaisia vääriä ääniä kuin Horowitzin tai useimpien nykypianistien konekiväärimäisen oikeaoppisia täsmätulkintoja, joista jää kaipaamaan juuri niitä Schnabelin tai Fischerin lipsahduksia. He keskittyivät musiikkiin, eli oleelliseen, eivätkä nussineet yksityiskohtia tai ihailleet sorminäppäryyttään narsistisesti peilistä.
Vaikka kyllä moni entisaikojen muusikko on ollut teknisestikin aivan unenomaisen taitava; esimerkiksi Josef Hoffmanin Chopinissä tai Simon Bareren Lisztissä muusikkous palvelee aivan viimeiseen asti hiottua teknistä loistokkuutta, ja sama päinvastoin. Sekä tekniikka että tulkinta, pianismi että muusikkous osuvat yksiin. Näissä tapauksissa sisältö on muotoa tärkeämpi. Musiikillinen sanoma on yhtä kuin sisältö, ja joskus sen pystyvät parhaiten välittämään tiukoista muotokonventioista piittaamattomat taiteilijat, ja joskus jopa sellaiset, jotka eivät edes kykene niitä toteuttamaan ihan yksi yhteen. Chopinin musiikki on romanttista, ja oleellinen osa sitä on charmi, ja sen pystyy Cortot välittämään osuvammin kuin täydellisen taitava Horowitz.
Ja vaikka vakuuttavuuteen voi yltää näin erilaisista lähtökohdista, silti, juuri sillä hetkellä, kun kuuntelee kyseistä muusikkoa, tuntuu siltä, että hänen tapansa esittää kyseistä musiikkia on juuri ja tismalleen se ainoa oikea. Kun on esimerkiksi kuullut kaikki Dinu Lipattin harvalukuiset levytykset, kaikkia muita tulee verranneeksi niihin.
Mutta kuka tietää tai tuntee esim Mozartin hengen? Meillä on siitä tietty käsitys, mutta mies oli nero. Kukaan nykyisistä ei pääse lähellekään sitä. Mozart kuitenkin kuulostaa aivan erilaiselta soitettuna cembalolla kuin mitä se on pianolla. Ja jos on hyvä soittaja, saa sekä fortepianolla että pianolla kappaleen kuulostamaan järkevältä. Vaikka kammalla ja voipaperilla, sillä karkeasti ottaen, musiikkia tekevät ihmiset (siis ammatikseen) voidaan jakaa kahteen luokkaan: soittajiin (eli instrumentalisteihin taikka virtuooseihin) ja muusikkoihin, joilla soittaminen on inhimillinen aktiviteetti. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvia kuunnellessa ei voi välttää sitä oloa, että kuuntelee nimenomaan heitä esiintymässä, ja heidän esityksensä herättää kaiken kunnoituksen. Muusikkoja kuunnellessa tulee kuulleeksi nimenomaan musiikkia, ja soittaja jääkin taka-alalle. Soittajalla musiikki palvelee soittajan narsismia, ja muusikko taas on musiikin palvelija. Muusikkojen keskuudessa on kuitenkin tapana vitsailla, että fortepianisteiksi (ja tietyin varauksin ehkä cembalisteiksi) ryhtyy sellaisia soittajia, jotka eivät menestyneet pianistien markkinoilla. Jokaista fortepianistia kohti kun on varmaan tuhat flyygelinsoittajaa. Onneksi tämä leima on kateellisten panettelua, mistä voi vakuuttua kuunnellessaan Tuija Hakkilaa, Melvyn Tania tai Jos van Immerseeliä.
Esimerkiksi Mozart, Beethoven ja Liszt olivat upeiden instrumentalistien maineessa, mutta on dokumentoitu sellaisia säveltäjien sellaisia, joissa säveltäjä on ollut kehno soittaja eikä siksi ole kyennyt teknisesti välittämään omia tarkoitusperiään tai sitten levytystilanne ei ole tehnyt heille oikeutta. Willem Mengelbergin esittämä Richard Straussin “Ein Heldenleben“ (Strauss omisti kappaleen Mengelbergille) on paljon parempi kuin Straussin oma tulkinta, joka on jokseenkin metronomimainen, ainakin levyllä, vaikkakin aikalaistodistajat sanovat ihan muuta. Tietenkin savikiekkojen aikakaudella, jolloin pitkänkin teoksen levytys piti pilkkoa noin neljän ja puolen minuutin osiin, sopi toisten muusikoiden taiteilijaluonteelle paremmin kuin toisten ja esimerkiksi se sopi paremmin vaikka Chopinin etydeille kuin Wagnerin oopperoille. Alkuperäinen, alkuperäisen artistin esittämä ensimmäinen versio on yleensä sama kuin ainoa oikea ja definitiivinen; tosin esimerkiksi Kirkan Leijat taitaa olla vielä parempi kuin alkuperäinen teos.
Ennen säveltäjien tuli tehdä tiettyjä teoksia, sinfonioita, konserttoja, oopperoita sille yleisölle, joka niitä kuunteli ja oli valmis ilosta maksamaan. Nykyään arvostetaan enemmän "auteur" ominaisuutta - omaa henkilökohtaista sisäistä taiteen paloa, joka sitten myydään muille keinolla millä hyvänsä. Oikeastaan kaikki säveltäjät olivat vuosisadan vaihteeseen asti paitsi oman musiikkinsa suvereeneja ja ensimmäisiä tulkkeja, niin myös yleisesti ottaenkin ensisijaisesti muusikoita, jotka sattuivat säveltämään. Esimerkiksi Franz Lisztin mittava pianokirjallisuus on sävelletty lähinnä hänen kiertueohjelmistokseen, ja Mozart sattui soittamaan suunnilleen kaikkea käsiinsä osunutta; todellinen yhden miehen orkesteri. Nykyinen kapellimestarien ammattikunta ja kultti oikeastaan syntyi vasta 1800 -luvun loppupuoliskolla; Hans van Bülow taisi olla ensimmäinen (suunnilleen Wagnerin aikalainen), joka etupäässä“vain“ johti orkesteria, ja sitten ovat tulleet perässä nämä Toscaninit, Karajanit, Saloset sun muut. Mitään tilastollista tietoa siitä, kuinka suuri osuus säveltäjistä julkisesti on minäkin aikakautena esittänyt omaa musiikkiaan, tuskin on olemassa, mutta vielä vuosisadan alkupuolella esimerkiksi Mahler ja Richard Strauss olivat merkittäviä kapellimestareita oikeastaan ensisijaisesti, joiden sävellystuotantoa avantgardisena pidettiin kummallisena harrasteluna. Saas nähdä, kokeeko esimerkiksi Leif Segerstamin tuotanto todellisen esiinmarssin 50-60 vuoden päästä.
Teksti perustuu Nina Broströmin kanssa tehtyihin luonnoksiin.
Äänilevyteollisuus ja konserttimanagerismi liputtaakin ensisijaisesti esiintyjien puolesta, siis silloin kun he ovat tunnettuja. “Rubinstein soittaa Chopinia“, eikä “Chopin played by Rubinstein“, tai “Horowitz -resitaali“, eikä resitaali, jonka säveltäjäniminä ovat Skrjabin, Rahmaninov ja Scarlatti, soittajana Horowitz. Samaten levytuottajat ja äänilevytekniikan keksijät ovat musiikin suuruuksia, esimerkiksi Emin pitkäaikainen levytuottaja sir Walter Legge on oikeastaan luoja, suunniteltuaan visionäärisiä levytysprojekteja ja kiinnittäessään niihin sellaisia taiteilijakombinaatioita, joita ei muuten ikipäivinä olisi saatu saman katon alle. Tai Peter Goldmark, joka “keksi“ lp-levyn, jonka ansiosta laajamuotoisen musiikin levittäminen ja kokonaisuuksien rakentamisen (Miles Davis: Sketches of Spain tai Beatles: Sergeant Pepper, esimerkiksi) mahdollisuudet nousivat aivan uusin ulottuvuuksiin. Enää eivät sinfoniat katkenneet joka neljäs ja puoles minuutti. He olivat toki musiikin palvelijoita, eivät varsinaisesti luojia, mutta todella merkittäviä sellaisia.
Musiikin säveltämisen ensisijainen tavoite on tuottaa se soitettavaksi. Tuskin yksikään valmis kappale on jäänyt soittamatta - edes kerran, säveltäjän toimesta. Paitsi John Cagen “4´33“, jonka ideana oli se, että kappaleen saattoi soittaa, tai pikemminkin, olla soittamatta, millä kokoonpanolla tahansa, niin kauan kuin tahansa. Tästä on uraauurtava taltiointi, jossa pianisti istuu pianon ääressä soittamatta mainitut 4 minuuttia 33 sekuntia, ja siitä kappaleen senkertainen nimi. Kyse on siis eräänlainen vapaamuotoinen teos yleisölle, sillä yleisön reaktiot, mahdolliset levylle taltioituvat vaivautuneet yskäisyt, varastavat “musiikilta“ pääosan.
Tulkinnan “autenttisuudesta“ ja/tai auktoriteetista on suunnilleen yhtä monta koulukuntaa kuin on muusikkojakin. Pelkästään nuottikuvassa uskollisesti pitäytyminen saa aikaan täysin eri tempoilla ja dynamiikalla pelaavia tulkintoja, puhumattakaan sellaisesta laajennetun autenttisuuden käsitteestä, jossa pyritään ikään kuin menemään säveltäjän nahan sisälle, ja ajatellaan, että esitystilanteessa teos ikäänkuin luotaisiin uudestaa, tai ainakin esitettäisiin ensimmäisen kerran. Sitenkin voidaan toteuttaa säveltäjän tahtoa, että kunnioitetaan hänen henkeään, yrittämällä eläytyä siihen.
1950 -luvulta lähtien on syntynyt ja kasvanut sellainen vanhan musiikin koulukunta, jossa esitykset pyritään konstruoimaan siten, että käytetään sellaisia tai senkaltaisia instrumentteja, joita säveltäjän aikana on käytetty (Mozartin fortepiano oli aivan erikuuloinen soitin kuin Steinway -flyygeli; tähän vasta-argumentiksi on esitetty, että Mozart varmaankin olisi säveltänyt Steinwaylle jos sellainen olisi ollut saatavilla), ja mahdollisesti samoissa saleissa kuin missä ne on kantaesitetty 250 vuotta sitten; jopa saatetaan pukeutua peruukkeihin, ja tietenkin pyritään rekonstruoimaan 1700 -luvun soittimien hertsitaajuus, ja virittämään ne sen mukaisesti. Jopa saatetaan päätellä, kuinka montaa metronominlyöntiä per minuutti on tarkoittanut vaikka Allegretto Beethovenin aikana.
Nämä - yleensä pienehköt kamariorkesterit, sillä orkesterit olivat yleensä pieniä - käyttävätkin usein nimissään jotain “barokkisolistit“ tai “klassiset soittajat“ -epiteettiä. Kumma kyllä, vaikka tässä lähtökohdat ovat kovasti erilaiset kuin näissä klassisen nuottiuskollisuuden nimiin vannovissa esityksissä (ja nämä uusautenttiset “barokkisolisti“ -tyyppiset yhtyeet usein kavahtavat perinteisten sinfoniaorkestereiden esityksiä ei-tyylinmukaisiksi ja suorastaan mauttoman romantisoiduksi ja tunkkaisiksi), silti esimerkiksi noin 40 -jäsenisen London Classical Playersin esityksistä saa sellaisen vaikutelman, että velkaa ollaan vaikkapa 25 vuotta vanhempiin George Szellin johtaman Clevelandin orkesterin esityksillä, ja paljon. Ainakin tempojen rivakkuus ja artikulaation kirpeys on ikäänkuin suoraan kopioitu. Ja Clevelandin orkesteri soitto on kuin hevospiiskan sivallus verrattuna “klassisten soittajien“ kissanhännän heilautukseen.
Uutuus on kuvitelma jostain paremmasta - ja meneehän se läpi, jos ei ole sitä alkuperäistä sivistyspohjaa jossa olisi vertailukohtana se vanhempi versio. Mikä sitten on “alkuperäinen“? Koska saatavilla ei ole esimerkiksi Chopinin omia levytyksiä, niin erityisen autenttisuuden leimaa kantavat sellaisen pianistin harvalukuiset 1920 -luvun levytykset, joka oli Chopinin oppilaan oppilas. Ja Mozartin pianomusiikkia esimerkiksi on levytetty hänen omalla fortepianollaan. Kaksi asiaa, jotka kieltäisin jollain copyrightin pykälän laajentavan sovelluksen sivuklausuulilla, jos olisin maailman diktaattori, olisivat a) klassisen musiikin (klassisen musiikin määrittely on yhtä epätarkka mutta yhtä ymmärrettävä kuin “spurgun“) käyttö mainoksissa ja b) kännyköissä. Yksi Schubertin impromptu on muun muassa pilattu lopuksi ikää, koska siitä tulee aina mielleyhtymiä jugurttiin, vai oliko se jogurtti, niin kielitoimisto ennen suositteli. Siinä ei ole mitään vikaa, jos musiikkia replikoidaan a) pieteetillä b) huumorilla tai c) jollakin idealla, koska musiikki ei ole pyhää, mutta kännykkä-äänissä ja mainoksissa ainoana taustaideana on rahat pois.
Monista (varsinkin suurista) kappaleista voi esittää melkein rajattoman monta ihan validin kuuloista näkemystä. Kyllä esimerkiksi Beethovenin sinfonioita voi esittää suunnilleen yhtä monella oikealla kuin väärälläkin tavalla, ja sitäkään ei voi palauttaa pelkästään tempoihin, dynamiikkaan tai osien keskinäisiin suhteisiin. Kyse on kokonaisuudesta, jossa on järkeä, tai sitten ei. Kyse on samantyyppisestä asiasta kuin karisma; jotain, joka tuntuu itsestäänselvältä. Karismaattinen muusikko (eli vakuuttava) esittää kappaleen sillä tavalla, että hänen tapansa tuntuu sillä hetkellä ainoalta oikealta. Ja näitä ainoita oikeita tapoja voikin olla monta. Tietysti tämän keskustelun ulkopuolella ovat sellaiset esitykset, joissa oikeastaan ei ole relevanttia puhua tulkinnoista, koska ne eivät edes täytä ammattimusisoinnin vähimmäiskvalifikaatioita, kuten Loisto -elokuvan David Helfgott. Muusikkous ei ole mikään aksidenssi (että N.N soittaa pianoa) vaan pysyvä, ammatillinen ominaisuus (N.N. on pianisti). Harrastelijat ovat asia erikseen, mutta he ovat yhtä vähän pianisteja kuin kansanparantajat ovat lääkäreitä tai evankelioimaan ryhtyneet ex-laulajat ja urheilijat pappeja.
Nykyään tietty tekninen perustaso on välttämätöntä, jotta muusikkoa voidaan pitää vakuuttavana ja jotta hän konservatorio-musiikkikilpailu -seulan läpi edes pääsee esiintymään. Mutta kun kuuntelee joitakin entisaikojen suurmuusikoita, kuten vaikka Artur Schnabelin Beethovenia, Alfred Cortot'n Chopinia tai Edwin Fischerin Schubertia, niin väärien lyöntien määrä on niissä niin suuri, että nykyaikana he tuskin läpäisivät edes konservatorioiden päättötutkintoja. Mutta sen sijaan levytyksistä paistava läpikotainen muusikkous, eli musiikin ymmärtäminen, eli vakuuttavuus, eli toisinsanoen karismaattisuus on vastaansanomatonta. Ja vaikka kyseisten herrojen tulkinnat onkin kanonisoitu jopa musiikkikritiikin melko tiukassa konventiossa, niin silti, paatuneena musiikinkuuntelijana, kuuntelen n. tuhat kertaa mieluummin Schnabelin ihania ajoittaisia vääriä ääniä kuin Horowitzin tai useimpien nykypianistien konekiväärimäisen oikeaoppisia täsmätulkintoja, joista jää kaipaamaan juuri niitä Schnabelin tai Fischerin lipsahduksia. He keskittyivät musiikkiin, eli oleelliseen, eivätkä nussineet yksityiskohtia tai ihailleet sorminäppäryyttään narsistisesti peilistä.
Vaikka kyllä moni entisaikojen muusikko on ollut teknisestikin aivan unenomaisen taitava; esimerkiksi Josef Hoffmanin Chopinissä tai Simon Bareren Lisztissä muusikkous palvelee aivan viimeiseen asti hiottua teknistä loistokkuutta, ja sama päinvastoin. Sekä tekniikka että tulkinta, pianismi että muusikkous osuvat yksiin. Näissä tapauksissa sisältö on muotoa tärkeämpi. Musiikillinen sanoma on yhtä kuin sisältö, ja joskus sen pystyvät parhaiten välittämään tiukoista muotokonventioista piittaamattomat taiteilijat, ja joskus jopa sellaiset, jotka eivät edes kykene niitä toteuttamaan ihan yksi yhteen. Chopinin musiikki on romanttista, ja oleellinen osa sitä on charmi, ja sen pystyy Cortot välittämään osuvammin kuin täydellisen taitava Horowitz.
Ja vaikka vakuuttavuuteen voi yltää näin erilaisista lähtökohdista, silti, juuri sillä hetkellä, kun kuuntelee kyseistä muusikkoa, tuntuu siltä, että hänen tapansa esittää kyseistä musiikkia on juuri ja tismalleen se ainoa oikea. Kun on esimerkiksi kuullut kaikki Dinu Lipattin harvalukuiset levytykset, kaikkia muita tulee verranneeksi niihin.
Mutta kuka tietää tai tuntee esim Mozartin hengen? Meillä on siitä tietty käsitys, mutta mies oli nero. Kukaan nykyisistä ei pääse lähellekään sitä. Mozart kuitenkin kuulostaa aivan erilaiselta soitettuna cembalolla kuin mitä se on pianolla. Ja jos on hyvä soittaja, saa sekä fortepianolla että pianolla kappaleen kuulostamaan järkevältä. Vaikka kammalla ja voipaperilla, sillä karkeasti ottaen, musiikkia tekevät ihmiset (siis ammatikseen) voidaan jakaa kahteen luokkaan: soittajiin (eli instrumentalisteihin taikka virtuooseihin) ja muusikkoihin, joilla soittaminen on inhimillinen aktiviteetti. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvia kuunnellessa ei voi välttää sitä oloa, että kuuntelee nimenomaan heitä esiintymässä, ja heidän esityksensä herättää kaiken kunnoituksen. Muusikkoja kuunnellessa tulee kuulleeksi nimenomaan musiikkia, ja soittaja jääkin taka-alalle. Soittajalla musiikki palvelee soittajan narsismia, ja muusikko taas on musiikin palvelija. Muusikkojen keskuudessa on kuitenkin tapana vitsailla, että fortepianisteiksi (ja tietyin varauksin ehkä cembalisteiksi) ryhtyy sellaisia soittajia, jotka eivät menestyneet pianistien markkinoilla. Jokaista fortepianistia kohti kun on varmaan tuhat flyygelinsoittajaa. Onneksi tämä leima on kateellisten panettelua, mistä voi vakuuttua kuunnellessaan Tuija Hakkilaa, Melvyn Tania tai Jos van Immerseeliä.
Esimerkiksi Mozart, Beethoven ja Liszt olivat upeiden instrumentalistien maineessa, mutta on dokumentoitu sellaisia säveltäjien sellaisia, joissa säveltäjä on ollut kehno soittaja eikä siksi ole kyennyt teknisesti välittämään omia tarkoitusperiään tai sitten levytystilanne ei ole tehnyt heille oikeutta. Willem Mengelbergin esittämä Richard Straussin “Ein Heldenleben“ (Strauss omisti kappaleen Mengelbergille) on paljon parempi kuin Straussin oma tulkinta, joka on jokseenkin metronomimainen, ainakin levyllä, vaikkakin aikalaistodistajat sanovat ihan muuta. Tietenkin savikiekkojen aikakaudella, jolloin pitkänkin teoksen levytys piti pilkkoa noin neljän ja puolen minuutin osiin, sopi toisten muusikoiden taiteilijaluonteelle paremmin kuin toisten ja esimerkiksi se sopi paremmin vaikka Chopinin etydeille kuin Wagnerin oopperoille. Alkuperäinen, alkuperäisen artistin esittämä ensimmäinen versio on yleensä sama kuin ainoa oikea ja definitiivinen; tosin esimerkiksi Kirkan Leijat taitaa olla vielä parempi kuin alkuperäinen teos.
Ennen säveltäjien tuli tehdä tiettyjä teoksia, sinfonioita, konserttoja, oopperoita sille yleisölle, joka niitä kuunteli ja oli valmis ilosta maksamaan. Nykyään arvostetaan enemmän "auteur" ominaisuutta - omaa henkilökohtaista sisäistä taiteen paloa, joka sitten myydään muille keinolla millä hyvänsä. Oikeastaan kaikki säveltäjät olivat vuosisadan vaihteeseen asti paitsi oman musiikkinsa suvereeneja ja ensimmäisiä tulkkeja, niin myös yleisesti ottaenkin ensisijaisesti muusikoita, jotka sattuivat säveltämään. Esimerkiksi Franz Lisztin mittava pianokirjallisuus on sävelletty lähinnä hänen kiertueohjelmistokseen, ja Mozart sattui soittamaan suunnilleen kaikkea käsiinsä osunutta; todellinen yhden miehen orkesteri. Nykyinen kapellimestarien ammattikunta ja kultti oikeastaan syntyi vasta 1800 -luvun loppupuoliskolla; Hans van Bülow taisi olla ensimmäinen (suunnilleen Wagnerin aikalainen), joka etupäässä“vain“ johti orkesteria, ja sitten ovat tulleet perässä nämä Toscaninit, Karajanit, Saloset sun muut. Mitään tilastollista tietoa siitä, kuinka suuri osuus säveltäjistä julkisesti on minäkin aikakautena esittänyt omaa musiikkiaan, tuskin on olemassa, mutta vielä vuosisadan alkupuolella esimerkiksi Mahler ja Richard Strauss olivat merkittäviä kapellimestareita oikeastaan ensisijaisesti, joiden sävellystuotantoa avantgardisena pidettiin kummallisena harrasteluna. Saas nähdä, kokeeko esimerkiksi Leif Segerstamin tuotanto todellisen esiinmarssin 50-60 vuoden päästä.
Teksti perustuu Nina Broströmin kanssa tehtyihin luonnoksiin.
7.6.2007
Huuhkaimia ja kulttuuripedofiliaa
Hyypiä Suomen puolustuksen lukkona
Vaikka ihminen kuinka kovasti on yrittänyt nostaa itsensä luonnonlakien yläpuolelle, luonto toisinaan muistuttaa olemassaolostaan ja samalla antaa meille ihmisille suhteellisuudentajua. Eilen sain 35 tuhannen muun kanssatodistajan (svetisismi, mutta menköön, luultavasti bokmål-kielikylpyni on korruptoinut kielikorvani) kanssa tästä muistutuksen valtaisan huuhkajan muodossa, joka näytti erehdyttävästi Rivaldo-kissaltani. Hieman väsynyt jättiläislintu otti valtavilla siivillään kunniakierroksia kentän ympäri, siipien huminan miltei kuuluessa B-katsomon riville 35. Vaikka monet urheiluun liitetyt kliseet - kuten maailman "nuorison" rauhanomainen yhdistäminen - ovatkin kulunutta markkinakamaa, oli hienoa havaita kuinka yksi lintu, joskin suuri ja majesteetillinen sellainen, keskeytti pelin ja vei kaikkien paikalla olleiden huomion. Ennen en ole huuhkajaa nähnyt, ja tällainen ilmestys tekee pienen ihmisen kiitolliseksi. Huuhkaja näytti olevan Suomen joukkueen onnen- ja belgialaisille pahanilmanlintu, sillä pian katkon jälkeen peli oli Suomen.
Pahinta kuitenkin oli ämyreistä kovalla metakalla ainakin kolmeen otteeseen pakkosyötetty mainos, jossa pikkutytön äänellä selitettiin, että tällä ja tällä yrityksellä on toimipisteitä jo yhdeksessä maassa. Lapsien - etenkin älyllinen - aliarvioiminen on valitettavan yleistä, mutta aikuisten asioista pitäisi puhua aikuisten suulla, ja liike-elämän kyyniteetit pitäisi totisesti jättää aikuisille, jos heillekään. Lapsityövoiman käyttö on kansainvälisillä sopimuksilla kielletty, samoin lapsien seksuaalinen hyväksikäyttö on kielletty niissä maissa, joissa on vallalla länsimainen käsitys ihmissuhteesta kahden aikuisen välisenä molemminpuolisena sopimuksena; lisäksi sopisi toivoa että myös kulttuuripedofilia kiellettäisiin laissa. Alaikäisille ei ole lain mukaan mahdollista omaksua muita toimintarooleja liike-elämässä muutoin kuin käteiskaupan kuluttajina ilman vanhempiensa suostumusta, joilta on tainnut hieman harkintakyky pettää.
Pahinta kuitenkin oli ämyreistä kovalla metakalla ainakin kolmeen otteeseen pakkosyötetty mainos, jossa pikkutytön äänellä selitettiin, että tällä ja tällä yrityksellä on toimipisteitä jo yhdeksessä maassa. Lapsien - etenkin älyllinen - aliarvioiminen on valitettavan yleistä, mutta aikuisten asioista pitäisi puhua aikuisten suulla, ja liike-elämän kyyniteetit pitäisi totisesti jättää aikuisille, jos heillekään. Lapsityövoiman käyttö on kansainvälisillä sopimuksilla kielletty, samoin lapsien seksuaalinen hyväksikäyttö on kielletty niissä maissa, joissa on vallalla länsimainen käsitys ihmissuhteesta kahden aikuisen välisenä molemminpuolisena sopimuksena; lisäksi sopisi toivoa että myös kulttuuripedofilia kiellettäisiin laissa. Alaikäisille ei ole lain mukaan mahdollista omaksua muita toimintarooleja liike-elämässä muutoin kuin käteiskaupan kuluttajina ilman vanhempiensa suostumusta, joilta on tainnut hieman harkintakyky pettää.
Meiltä aikuisilta toivoisi myös medianlukutaitoa; itse kieltäydyn systemaattisesti ostamalla tuotteita, joiden mainostaminen ei noudata reilun pelin sääntöjä. Kulttuuripedofilian lisäksi ottelussa nähtiin lipunraiskausta; itse poistin Suomen lipun varresta olutsponsorin viirin.
PS. Vaikka Sami Hyypiä oli pelikiellossa, Hyypiä kuitenkin puolusti urheasti Suomen maalia. Huuhkajahan tunnetaan myös vanhalla nimellä hyypiä.
PS2. Perinteistä Sheffield Wednesday -joukkuetta kutsutaan lempinimellä The Owls. Eilenkin oli keskiviikko, ja pöllökin nähtiin.
PS2. Perinteistä Sheffield Wednesday -joukkuetta kutsutaan lempinimellä The Owls. Eilenkin oli keskiviikko, ja pöllökin nähtiin.
PS3. Ottelu päättyi Suomen eduksi 2-0, ja näin Suomi säilytti vielä oljenkorren kesän 2008 EM-kisoihin.
Kuvalähde ja juttu "Bubi Hyypiän" tämänpäiväisistä liikkeistä löytyy allaolevasta linkistä:
Huuhkajan lentoa voi ihailla klikkaamalla otsikkoa, josta pääsee You Tube -sivustolle, jolta löytyy useita klipsejä.
6.6.2007
Kaikkien aikojen merkittävimmät kirjat maailmassa, objektiivinen versioni
Vuosituhannen vaihteessa Hesarin kuukausiliitteessä oli yleisökilpailu, jossa kysyttiin lukijoiden listauksia eri taiteenalojen merkittävimmistä tekijöistä sekä lukijoiden henkilökohtaisista suosikeista. Taisi käydä niin, että teinipop ja kioskikirjallisuus saattoivat tulla listalla vähäsen yliedustetuiksi, samaten Suomi, jossa asuu maailman väestöstä kokonainen vajaat promille.
Listoja tehdessä tuppaa aina käymään niin että niiden ulkopuolelle jää niin paljon merkittävää että niistä saisi koottua useita samanvahvuisia listoja. Tätä listaa kootessani olin vaikeuksissa kaunokirjallisuuden kanssa, jos tosin on mahdollista sanoa, onko esimerkiksi Leviathan kaunokirjallisuutta (ja onko Raamattu tietokirjallisuutta?) Shakespeare jäi listan ulkopuolelle siitä yksinkertaisesta syystä että en pystynyt nostamaan esiin hänen elämäntyöstään yhtä muita paksumpaa jötkälettä.
Sijat 1 - 10
Jumala: Raamattu (ja Luther: Uusi testamentti)
Marx: Pääoma
Darwin: Lajien synty
Muhammed: Koraani
Weber: Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki
More: Utopia
Platon: Valtio
Newton: Philosophiae naturalis principia mathematica
Freud: Unien tulkinta
Keynes: The general theory of employment, interest and money
Sijat 11-20
Dickens: Oliver Twist
Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Cervantes: Don Quijote
Tolkien: Taru sormusten herrasta
Ilias ja Odysseus
Bhagavadgita
J.K. Rowling: Harry Potter –sarja
Hobbes: Leviathan
Mill: Vapaudesta
Mao: Punainen kirja
Listoja tehdessä tuppaa aina käymään niin että niiden ulkopuolelle jää niin paljon merkittävää että niistä saisi koottua useita samanvahvuisia listoja. Tätä listaa kootessani olin vaikeuksissa kaunokirjallisuuden kanssa, jos tosin on mahdollista sanoa, onko esimerkiksi Leviathan kaunokirjallisuutta (ja onko Raamattu tietokirjallisuutta?) Shakespeare jäi listan ulkopuolelle siitä yksinkertaisesta syystä että en pystynyt nostamaan esiin hänen elämäntyöstään yhtä muita paksumpaa jötkälettä.
Sijat 1 - 10
Jumala: Raamattu (ja Luther: Uusi testamentti)
Marx: Pääoma
Darwin: Lajien synty
Muhammed: Koraani
Weber: Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki
More: Utopia
Platon: Valtio
Newton: Philosophiae naturalis principia mathematica
Freud: Unien tulkinta
Keynes: The general theory of employment, interest and money
Sijat 11-20
Dickens: Oliver Twist
Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Cervantes: Don Quijote
Tolkien: Taru sormusten herrasta
Ilias ja Odysseus
Bhagavadgita
J.K. Rowling: Harry Potter –sarja
Hobbes: Leviathan
Mill: Vapaudesta
Mao: Punainen kirja
5.6.2007
Kansainvälinen ympäristöpäivä
Tänään, tiistaina 5.6. vietetään YK:n julistamaa kansainvälistä ympäristöpäivää 36. kerran. Kampanjapäivät ovat kertaluonteisia interventioita, joiden tarkoitus on nostattamalla tietoisuuteen uusia asioita kylvää elämänmuutoksen siemen. Ilmastonmuutoksen ja roskaantumisen pysäyttäminen, eliölajien ja kokonaisten biotooppien pelastaminen vaatii kuitenkin radikaaleja ja pysyviä muutoksia. Meillä ei ole varaa ajatella, että yksittäisen ihmisen teot olisivat vain pisara valtameressä, vaan talkoisiin tarvitaan meitä kaikkia.
Arkipäivän ympäristöteot ovat lopultakin aika yksinkertaisia. Lajittelemalla roskat ja välttämällä yksityisautoilua pääsee jo alkuun. Seuraava askel onkin sitten kilpailuttaa sähköyhtiö.
Myös kuntien ja valtiovallan tulee osallistua ympäristötalkoisiin. On hienoa, että valtioneuvostoon saatiin ympäristövaltiosihteeri ja että tälle paikalle niin loistava henkilö kuin Oras Tynkkynen, mutta se ei riitä. Tuoreen hallituksen vasta-alkaneella taipaleella ympäristö on jo kärsinyt valitettavia erätappioita. Näistä mainittakoon toivottua pienemmäksi jäänyt suurten kaupunkien joukkoliikennetuki ja ainakin vuodella siirtynyt Marja-radan aloittaminen. Lisäksi tämä hallitus joutuu - tavalla tai toisella - ottamaan kantaa mahdollisen lisäenergian tuottamismuotoon. Vielä tarttis tietää, tarvitaanko lisäenergiaa ylipäätään. EU -tasolla Satu Hassin ja kumppaneiden aloite kieltää hehkulamput EU-alueella toivottavasti etenee.
Kun hallinnossa ja politiikassa puhutaan yleensä ympäristöstä, kansalaiset ymmärtävät sen luontona. Kaupunkien täydennys- ja tiivistysrakentamista tavataan perustella muun muassa sillä, että tiivis yhteiskuntarakenne säästää ympäristöä ja energiaa, koska muuten elintilapakolaiset pakenevat kehyskuntiin. Niin säästääkin, mutta kaupunkilaiset tarvitsevat omat henkireikänsä eli viheralueensa, ja niiden puuttuessa virkistysaluepakolaiset suhaavat kesämökeille ja aarnimetsiin harva se viikonloppu. Professori Liisa Tyrväisen tutkimukset osoittavat, että virkistysalueiksi ymmärrettyjen viheralueiden taloudellista merkitystä ei ymmärretä eikä sille olla kehitetty yksiselitteisiä mittareita. Kuitenkin, virkistyskäytössä olevat viheralueet mahdollistavat arkiliikuntaa, joka taas tukee kansanterveyttä. Tällä taas on ennaltaehkäisevänä terveydenhuoltona ennalta-arvaamattoman suuri kansantaloudellinen merkitys.
Politiikasta on etenkin 90 -luvun alusta tullut talouden jakojäännös. Talous tekee interventioita politiikkaan, eikä esimerkiksi päinvastoin. Tämän huomaa television vaalitenteissäkin, jossa muille asioille jätetään loppuun osio "muut asiat", joille hups, ei yllättäen jääkään aikaa. Yhtenä tämän koko nyky-yhteiskunnan läpäisevänä talousparadigman heijastusilmiönä on kaavoitus. Taloudellinen kaavoitusparadigma ilmenee kerrosneliömetreinä ja mitoitustarpeina. Jos asumisen laatua voidaankin Mehr lebensraum-politiikassa mitata yksioikoisesti neliömetreinä per asukas, näissä laskelmissa ei osata huomioida asunnon ulkoseiniä ympäröivän elinympäristön laatua. Elämänlaadusta puhumattakaan...
3.6.2007
Ansioluetteloni
Marco Michael Perukangas
CURRICULUM VITAE 13.5.2007
HENKILÖTIEDOT
Marco Michael Perukangas, syntynyt 7.3.1971, Helsingin maalaiskunta
Naimisissa
Suomen ja Ladonian kansalainen, asuu Oslossa.
KOULUTUS
Valtiotieteiden maisteri, Helsingin yliopisto 1998. Pääaineena sosiologia, sivuaineet käytännöllinen filosofia (40 ov) ja sosiaalipsykologia (15 ov). Pro gradu -tutkielma: sanomalehtien musiikkiarvostelujen tekstianalyysi. Cum laude approbatur.
Jatko-opiskeluja
TÄYDENNYSKOULUTUS
- WWW -kurssi ja työpaja, kuvankäsittelykurssi Kumppanuustalo Horisontissa
- Johdon talouskoulutusta Sibelius -Akatemiassa
- Teknillisen korkeakoulun Dipolin koulutuskeskuksen järjestämä FEC = Further Educated with Companies -kurssi YmpPro - Yhteiskuntavastuu yritystoiminnassa (23.2-30.6.-2004). Aiheina mm. ISO - standardit, CSR, ympäristö- ja yhteiskuntavastuuraportointi.
- Markkinointi -instituutin avoin yrittäjäkurssi 17.1.-4.2.2005
TYÖKOKEMUS
Projektin vetäjä, Kumppanuustalo Horisontti, 1.3.2006-
RAY:n rahoittama projekti "Tehdään kimpassa"
- Asukkaiden elämänhallinnan ja kansalaistaitojen vahvistaminen
- Pienryhmätoiminnan järjestämistä: retket, kurssit ja työpajat, mm. elokuvaopintopiiri ja atk-opetus
- Media- ja päättäjäsuhteista huolehtiminen
- Sisällöntuottaminen www.horisontti.net-sivulle ja Horisontin aviisin päätoimittajana toimiminen
CURRICULUM VITAE 13.5.2007
HENKILÖTIEDOT
Marco Michael Perukangas, syntynyt 7.3.1971, Helsingin maalaiskunta
Naimisissa
Suomen ja Ladonian kansalainen, asuu Oslossa.
KOULUTUS
Valtiotieteiden maisteri, Helsingin yliopisto 1998. Pääaineena sosiologia, sivuaineet käytännöllinen filosofia (40 ov) ja sosiaalipsykologia (15 ov). Pro gradu -tutkielma: sanomalehtien musiikkiarvostelujen tekstianalyysi. Cum laude approbatur.
Jatko-opiskeluja
TÄYDENNYSKOULUTUS
- WWW -kurssi ja työpaja, kuvankäsittelykurssi Kumppanuustalo Horisontissa
- Johdon talouskoulutusta Sibelius -Akatemiassa
- Teknillisen korkeakoulun Dipolin koulutuskeskuksen järjestämä FEC = Further Educated with Companies -kurssi YmpPro - Yhteiskuntavastuu yritystoiminnassa (23.2-30.6.-2004). Aiheina mm. ISO - standardit, CSR, ympäristö- ja yhteiskuntavastuuraportointi.
- Markkinointi -instituutin avoin yrittäjäkurssi 17.1.-4.2.2005
TYÖKOKEMUS
Projektin vetäjä, Kumppanuustalo Horisontti, 1.3.2006-
RAY:n rahoittama projekti "Tehdään kimpassa"
- Asukkaiden elämänhallinnan ja kansalaistaitojen vahvistaminen
- Pienryhmätoiminnan järjestämistä: retket, kurssit ja työpajat, mm. elokuvaopintopiiri ja atk-opetus
- Media- ja päättäjäsuhteista huolehtiminen
- Sisällöntuottaminen www.horisontti.net-sivulle ja Horisontin aviisin päätoimittajana toimiminen
Suunnittelija, Etelä-Suomen lääninhallitus, 29.8.-31.12.2002
- Koululaisten liikkuvan iltapäivätoiminnan päätökset, ESR - työpajaneuvonta
- Koululaisten liikkuvan iltapäivätoiminnan päätökset, ESR - työpajaneuvonta
Koulutussuunnittelija, Sibelius-Akatemia, 15.9.2001-31.7.2002
- Pianomusiikin osaston budjetti, tulossopimuksen ja opetussuunnitelman valmistelu, henkilökohtaisen opetuksen suunnittelu
- Yhteisten pedagogiikkaopintojen suunnittelu ja koordinointi
- Valintakokeiden järjestelyt, mestarikurssit
- ESR -rahoitteisen Colour Keys Flexible -pianopedagogiikkaprojektin yhteyshenkilö
- Pianomusiikin osaston budjetti, tulossopimuksen ja opetussuunnitelman valmistelu, henkilökohtaisen opetuksen suunnittelu
- Yhteisten pedagogiikkaopintojen suunnittelu ja koordinointi
- Valintakokeiden järjestelyt, mestarikurssit
- ESR -rahoitteisen Colour Keys Flexible -pianopedagogiikkaprojektin yhteyshenkilö
Opintosihteeri, toimialasihteeri, tuntiopettaja, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia, 15.10.1999-31.5.2004
- Filosofian ja kulttuuriyrittäjyyden opetus ja tenttien tarkastaminen kulttuuri -ja palvelualoilla
- Musiikin, teatteri-ilmaisun ja audiovisuaalisen viestinnän opintorekistereistä vastaaminen, Winha -opintohallinto-ohjelman pääkäyttäjänä toimiminen
- Medianomien ja teatteri-ilmaisun opetussuunnitelmien laatiminen, näyttötutkintojen suunnittelu.
- Tutkimusavustajana Tuire Ranta-Meyerin musiikinopetusta selvittävässä haastattelututkimuksessa.
- Filosofian ja kulttuuriyrittäjyyden opetus ja tenttien tarkastaminen kulttuuri -ja palvelualoilla
- Musiikin, teatteri-ilmaisun ja audiovisuaalisen viestinnän opintorekistereistä vastaaminen, Winha -opintohallinto-ohjelman pääkäyttäjänä toimiminen
- Medianomien ja teatteri-ilmaisun opetussuunnitelmien laatiminen, näyttötutkintojen suunnittelu.
- Tutkimusavustajana Tuire Ranta-Meyerin musiikinopetusta selvittävässä haastattelututkimuksessa.
Virkamiesharjoittelija, Opetusministeriön kouluosasto, yleissivistävän koulutuksen vastuualue, 19.08.1996-18.11.1996
- Uskonnonopetuksen erivapauspäätökset, puheiden ja muistioiden kirjoittaminen, konservatorioiden valtionosuusasioiden päätöksen valmistelu, EU:n Vuoden kasvatusprojektin Suomen ehdokkaan (Laukaan projekti) yhdyshenkilö
- Uskonnonopetuksen erivapauspäätökset, puheiden ja muistioiden kirjoittaminen, konservatorioiden valtionosuusasioiden päätöksen valmistelu, EU:n Vuoden kasvatusprojektin Suomen ehdokkaan (Laukaan projekti) yhdyshenkilö
Muita työpaikkoja:
Suomen Gallup, Helsingin ulosottovirasto, Helsingin yliopiston atk-keskus, Helsingin elintarvikekeskus, SDR-suoramainonta, SOL-siivouspalvelu, Maunulan uurnalehto
Suomen Gallup, Helsingin ulosottovirasto, Helsingin yliopiston atk-keskus, Helsingin elintarvikekeskus, SDR-suoramainonta, SOL-siivouspalvelu, Maunulan uurnalehto
JULKAISUT JA TUTKIMUS
- Kaupunkimetsäaiheisten www-sivujen perustaja ja päivittäjä; keskuspuisto.blogspot.com ja kaupunkimetsaliike.blogspot.com -domain alasivustoineen, skutta.blogspot.com -sivun kirjoittaja, www.horisontti.net -sivun uutisarkiston vastaava
Projektitutkija, Nuorisotutkimusverkosto, 15.5.-15.6.2005
- Nuorten tarpeet liikkujaryhmänä -esiselvitys
- Nuorten tarpeet liikkujaryhmänä -esiselvitys
A Head Network -verkoston jäsen, tutkija, 17.1.2005 - (17.5.alkaen freelancer)
- Kuluttajasta tuottajaksi -hankesuunnitelma yhdessä Sitran kanssa
- Ambience Design -konsortiohanke Helsingin yliopiston, TKK:n, Taideteollisen korkeakoulun ja Turun yliopiston kanssa
- Kiasman markkinoinnin ja markkinointiviestinnän tutkimusprojekti
- Uusien toiminimiyrittäjien neuvontatehtäviä
- Jari Koskinen kirjan "Kuvien takana" toimitustöitä
- Kuluttajasta tuottajaksi -hankesuunnitelma yhdessä Sitran kanssa
- Ambience Design -konsortiohanke Helsingin yliopiston, TKK:n, Taideteollisen korkeakoulun ja Turun yliopiston kanssa
- Kiasman markkinoinnin ja markkinointiviestinnän tutkimusprojekti
- Uusien toiminimiyrittäjien neuvontatehtäviä
- Jari Koskinen kirjan "Kuvien takana" toimitustöitä
Tutkija, Helsingin sosiaalivirasto, Läntinen sosiaalikeskus, 24.11.- 19.12.2003, 5.-31.7.2004
- Vanhusten ja vammaisten kuljetuspalveluiden asiakastyytyväisyyskyselyn analyysi
Tutkija, Helsingin sosiaaliviraston VAPRO -yksikkö 22.4.-31.7.2003
- CareKeys -tutkimuksen (ESR -rahoitteinen) vanhustenhoidon laatuindikaattorien kirjallisuuskatsauksen laadinta
- Vanhusten ja vammaisten kuljetuspalveluiden asiakastyytyväisyyskyselyn analyysi
Tutkija, Helsingin sosiaaliviraston VAPRO -yksikkö 22.4.-31.7.2003
- CareKeys -tutkimuksen (ESR -rahoitteinen) vanhustenhoidon laatuindikaattorien kirjallisuuskatsauksen laadinta
Tutkija, Suomen Punainen Risti, kesä-heinäkuu 2000.
- Tutkimusraportti ”Tukiasuminen puolimatkan kotina” SPR:n nuorten turvataloista
- Tutkimusraportti ”Tukiasuminen puolimatkan kotina” SPR:n nuorten turvataloista
Artikkeli "Urheilun moraali on velvollisuus haluta" Mia Pakalénin kanssa Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamaan teokseen "Semioottisen sosiologian näkökulmia". Helsinki, Gaudeamus 1997.
Artikkeleita Tutkain, HOAS -asukas- ja Veikkaaja -lehtiin, Juoksijaan, Töölöläiseen, Helsingin eläinsuojeluyhdistys Helsyn Takiainen -lehteen ja Valtiotieteilijän ja Iltalehden verkkolehteen
JÄRJESTÖTOIMINTA
- Suomenlinnan rannikkorykmentti, rannikkotykkimiestoimikunnan Linnake - lehden varusmiespäätoimittaja 1991
- Helsingin yliopiston sosiologian opiskelijajärjestö Kontaktin kulttuurivastaava 1993, Kontakti -lehden toimituskunnassa 1994, tilintarkastaja 2000. Tutor 1993 ja 1995
- Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajien kulttuurivastaava 1993, opintovastaava 1994. Järjestin poikkitieteellisen Syysseminaarin.
- Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunta Tokyon sihteeri ja galleristi 1998, HOAS -asukkaan toimittaja.
- Tapahtuman “Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!” 6.11.2005 tiedotus ja taloudenhoito
- Länsi-Helsingin Vihreiden sihteeri 2006, taloudenhoitaja 28.2.2007, Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmän jäsen, Johanna Sumuvuoren tukiryhmän jäsen
KIELITAITO
Suomi äidinkieli
Englanti sujuva
Ruotsi sujuva
Saksa hyvä (työkieli)
Norja (nynorsk) perusteet, parhaillaan opiskelemassa
Ranska perusteet
Italia perusteet
ATK -TAIDOT
MS Office
Apple McIntoshin perusteet
HTML ja WWW -perusteet
SPSS:n perusteet
Photoshopin perusteet
- Suomenlinnan rannikkorykmentti, rannikkotykkimiestoimikunnan Linnake - lehden varusmiespäätoimittaja 1991
- Helsingin yliopiston sosiologian opiskelijajärjestö Kontaktin kulttuurivastaava 1993, Kontakti -lehden toimituskunnassa 1994, tilintarkastaja 2000. Tutor 1993 ja 1995
- Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajien kulttuurivastaava 1993, opintovastaava 1994. Järjestin poikkitieteellisen Syysseminaarin.
- Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunta Tokyon sihteeri ja galleristi 1998, HOAS -asukkaan toimittaja.
- Tapahtuman “Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!” 6.11.2005 tiedotus ja taloudenhoito
- Länsi-Helsingin Vihreiden sihteeri 2006, taloudenhoitaja 28.2.2007, Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmän jäsen, Johanna Sumuvuoren tukiryhmän jäsen
KIELITAITO
Suomi äidinkieli
Englanti sujuva
Ruotsi sujuva
Saksa hyvä (työkieli)
Norja (nynorsk) perusteet, parhaillaan opiskelemassa
Ranska perusteet
Italia perusteet
ATK -TAIDOT
MS Office
Apple McIntoshin perusteet
HTML ja WWW -perusteet
SPSS:n perusteet
Photoshopin perusteet
URHEILUSAAVUTUKSET
Minuutissa 60 istumaannousua
Vauhditon pituushyppy 250
Opiskelijoiden sm-maratonin 21. vuonna 1999; aika 3.44.14
Puolimaraton 1.55.48
Kannelmäen ympärijuoksun 25. vuonna 1992
Kumisaappaissa Pirkkolan tiilimurskalla vastatuuleen juostuna 100 metriä aikaan 13,2
Opiskelijoiden sm-maratonin 21. vuonna 1999; aika 3.44.14
Puolimaraton 1.55.48
Kannelmäen ympärijuoksun 25. vuonna 1992
Kumisaappaissa Pirkkolan tiilimurskalla vastatuuleen juostuna 100 metriä aikaan 13,2
570 metrin juoksu 1.48
Etelä-Kaarelan lukion koripallomestaruus
Franzenian alastiympärijuoksun voitto
Etelä-Kaarelan lukion koripallomestaruus
Franzenian alastiympärijuoksun voitto
15 vuotta neitifutista
2.6.2007
Moderni ja postmoderni taiteissa
MODERNI JA POSTMODERNI TAITEISSA
Taiteissa postmodernin erilaisia oppikirjamääritelmiä on ainakin yhtä monia kuin määrittelijöitäkin, ja mitään yhdestä puusta veistettyä määritelmää en muista nähneeni. Musiikissa tätä käsitettä on lähestytty ainakin seuraavista lähtökohdista.
Vuosisadan vaihteessa Stravinski järkytti maailmaa Kevätuhrillaan, jossa rytmi korvasi melodian keskeisenä musiikillista sanomaa kuljettavana elementtinä, ja toinen ajan modernismin airut, Arnold Schönberg kehitti 12-säveljärjestelmän, julistaen tämän samalla merkitsevän musiikin loppua. Sitten kun vuosisadan alun järkytyksistä oltiin toivottu, jopa edellämainitut herrat alkoivat säveltää varsin romanttista musiikkia, kuten Stravinski Tulilinnun ja Schönberg Pelleas et Melisanden. Modernismista oltiin toivuttu, ja romantiikka palasi takaisin, ja tätä voidaan pitää postmodernina, merkityksessä modernin jälkeen, ja toisessa merkityksessä romantiikan ja melodisuuden ja lähestyttävyyden paluuna.
50-, 60- ja 70 -luvuilla modernismi palasi takaisin paraatiovista. Tällöin musiikin kenttää hallitsi näkemys, jonka mukaan säveltäjä on taantumuksellinen, jollei hän ole ultramoderni, kehityksen ja avantgarden kärjessä. Musiikki teknistyi ja tieteellistyi siinä mielessä että enää pääasiana ei ollut musiikki inhimillisenä aktiviteettina, sosiaalisena vuorovaikutuksena, vaan tärkeintä oli taiteen kentällä päteminen. Tärkeintä lopulta oli se, millä tekniikalla musiikki oli sävelletty - esimerkiksi jälkisarjallisella - ja millaista taidefilosofista kantaa - esimerkiksi marxilaista - se edusti, ehkä jopa poliittista. Esimerkkeinä tämän aikakauden nyttemin miltei vaienneista äänenkuljettajista mainittakoon Karlheinz Stockhausen, Luciano Berio ja Pierre Boulez, joiden musiikki on jäänyt lähinnä akateemisiksi kuriositeeteiksi.
Tämä Seppo Heikinheimon sukupolvi tapasi kesällä kokoontua Saksassa Darmstadtin nykymusiikkifestivaaleilla, joka oli 50-60 -lukujen avantgardistien Jerusalem ja Mekka. Seuraava, Esa-Pekka Salosen, Jouni Kaipaisen ja Magnus Lindbergin sukupolvi perusti Korvat auki -yhdistyksen, johon modernismin valtakausi huipentui. Nämä nuoret vihaiset miehet pitivät kaikkea 1800 -luvulla ja sitä aikaisemmin sävellettyä romanttisena roskana, mutta koska huipulta on tunnetusti vain yksi tie, nyttemmin Salosen kuullaan esittävän jopa Brahmsia ja Bruckneria ja Kaipaisen musiikkiin on lipsahtanut sointuja. Kuitenkin - Mark Twainia mukaellen - huhut modernismin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Edelleenkin kovin harva nykysäveltäjä tekee sellaista musiikkia, joka kelpaisi kuunneltavaksi. Sen soittaminen tosin voi olla haasteellinen tekninen harjoitus. Edelleenkin musiikin establishmentti vierastaa, jopa kavahtaa musiikkia, joka on kuunneltavaksi kelpaavaa, soinnukasta. Philip Glassiin tai Alan Hovhanessiin ei muutamaa umpiluupäistä poikkeusta lukuunottamatta musiikin akateemisen koulutusputken läpäissyt ammattilainen suostu koskemaan pitkällä tikullakaan, peläten että saisivat siitä tartunnan. Yksi liian helppotajuiseen musiikiin liitetty leima on "minimalismi".
Postmoderni siis edellä kuvatussa merkityksessä tarkoittaa ensin ajallisesti historiallisesti sellaista, joka tulee modernin jälkeen, toisaalta sillä viitataan modernia edeltäneen ajan estetiikan paluuseen, mikä musiikissa tarkoittaa romantiikan ja melodisuuden paluuta. Postmoderni ja moderni ovat kuitenkin aina suhteellisia käsitteitä, joita tarkastellaan aina nykyperspektiivistä: uusin uusi on modernia. Moderni ja postmoderni ovat historiallisuuskannanottoja: moderni kieltää historian ja postmoderni hyväksyy historiallisuuden nykyhetkessäkin läsnäolevana. Erotukseksi "moderniin" ja "postmoderniin", "modernistinen" ja "postmodernistinen" ovat absoluuttisia käsitteitä siinä mielessä että ne eivät suhteuta ajalliseen jatkumoon vaan ne ovat pikemminkin tyylillisiä käsitteitä.
Kaikissa postmodernin määritelmissä on kuitenkin aina yhteistä erilaisten rajojen ylittäminen ja rikkominen. Nämä rajat voivat olla tyylilajeihin ja aikakausiin liittyviä, ylevän ja banaalin erottelua, taiteen ja viihteen välisen rajanvedon korostamista, korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välisiä. Rajoja voidaan rikkoa myös yhdistelemällä keskenään tavallisesti yhteensopimattomasti katsotulla tavalla tyylejä ja esityskäytäntöjä: esimerkiksi jazzbändi voi esittää klassisen viulusolistin ja rocklaulajan kanssa tangoa.
Kirjallisuudessa modernismia edustivat esimerkiksi ainakin James Joyce ja dadaistit. Francis Fukuyaman väite, että suuret kertomukset olisivat kuolleet, on vahvasti liioiteltua, ajatelkaamme vaikkapa Kalle Päätalon ja J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen saavuttamaa valtaisaa vastakaikua. Jo kivikauden leirinuotioilta alkaen ihmiset ovat aina halunneet kuulla hyviä tarinoita; tämä lienee lajityypillinen piirre.
Taiteilijoiden leimaaminen taantumuksellisiksi on ollut mitä suurimmassa määrin poliittinen teko, ainakin apurahoista ja professuureista kilpailtaessa voi auttaa kilpailijan leimaaminen taantumukselliseksi. Marxilaisessa 60-70 -lukujen Suomessa Edistys oli vähän samaan tapaan suosittu iskusana kuin nyt kilpailukyky, ja Edistys implikoi aina vastapuolensa, Taantumuksen. Marxilaisessa tulkinnassa puolueen linjan noudattaminen on edistyksellistä, ja puolue on kansan tahdon ylin tulkki. Sellainen, jota puoluejohto ei ymmärrä on taantumuksellista, ja puoluejohto ei voi tietenkään olla taantumuksellinen, koska marxilaisuuden käyttövoimana on dialektinen vastavoimien kitkasta syntyvä liike-energia. Kun Stalin kirjoitti 30 -luvulla tunnetun esseensä "sekasotkua musiikin asemesta", julistaen sodan kansalle (eli itselleen) vaikeatajuista formalismia vastaan, tämä samalla merkitsi aikansa neuvostosäveltäjille Ylikriitikkoa hämäämällä mielistämään pyrkinyttä eloonjäämiskamppailua. Ehkä vallitsevaa nykykäytäntöä voisi luonnehtia antiformalistiseksi?
Teksti pohjautuu Nina Broströmin kanssa tehtyyn luonnokseen.
Taiteissa postmodernin erilaisia oppikirjamääritelmiä on ainakin yhtä monia kuin määrittelijöitäkin, ja mitään yhdestä puusta veistettyä määritelmää en muista nähneeni. Musiikissa tätä käsitettä on lähestytty ainakin seuraavista lähtökohdista.
Vuosisadan vaihteessa Stravinski järkytti maailmaa Kevätuhrillaan, jossa rytmi korvasi melodian keskeisenä musiikillista sanomaa kuljettavana elementtinä, ja toinen ajan modernismin airut, Arnold Schönberg kehitti 12-säveljärjestelmän, julistaen tämän samalla merkitsevän musiikin loppua. Sitten kun vuosisadan alun järkytyksistä oltiin toivottu, jopa edellämainitut herrat alkoivat säveltää varsin romanttista musiikkia, kuten Stravinski Tulilinnun ja Schönberg Pelleas et Melisanden. Modernismista oltiin toivuttu, ja romantiikka palasi takaisin, ja tätä voidaan pitää postmodernina, merkityksessä modernin jälkeen, ja toisessa merkityksessä romantiikan ja melodisuuden ja lähestyttävyyden paluuna.
50-, 60- ja 70 -luvuilla modernismi palasi takaisin paraatiovista. Tällöin musiikin kenttää hallitsi näkemys, jonka mukaan säveltäjä on taantumuksellinen, jollei hän ole ultramoderni, kehityksen ja avantgarden kärjessä. Musiikki teknistyi ja tieteellistyi siinä mielessä että enää pääasiana ei ollut musiikki inhimillisenä aktiviteettina, sosiaalisena vuorovaikutuksena, vaan tärkeintä oli taiteen kentällä päteminen. Tärkeintä lopulta oli se, millä tekniikalla musiikki oli sävelletty - esimerkiksi jälkisarjallisella - ja millaista taidefilosofista kantaa - esimerkiksi marxilaista - se edusti, ehkä jopa poliittista. Esimerkkeinä tämän aikakauden nyttemin miltei vaienneista äänenkuljettajista mainittakoon Karlheinz Stockhausen, Luciano Berio ja Pierre Boulez, joiden musiikki on jäänyt lähinnä akateemisiksi kuriositeeteiksi.
Tämä Seppo Heikinheimon sukupolvi tapasi kesällä kokoontua Saksassa Darmstadtin nykymusiikkifestivaaleilla, joka oli 50-60 -lukujen avantgardistien Jerusalem ja Mekka. Seuraava, Esa-Pekka Salosen, Jouni Kaipaisen ja Magnus Lindbergin sukupolvi perusti Korvat auki -yhdistyksen, johon modernismin valtakausi huipentui. Nämä nuoret vihaiset miehet pitivät kaikkea 1800 -luvulla ja sitä aikaisemmin sävellettyä romanttisena roskana, mutta koska huipulta on tunnetusti vain yksi tie, nyttemmin Salosen kuullaan esittävän jopa Brahmsia ja Bruckneria ja Kaipaisen musiikkiin on lipsahtanut sointuja. Kuitenkin - Mark Twainia mukaellen - huhut modernismin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Edelleenkin kovin harva nykysäveltäjä tekee sellaista musiikkia, joka kelpaisi kuunneltavaksi. Sen soittaminen tosin voi olla haasteellinen tekninen harjoitus. Edelleenkin musiikin establishmentti vierastaa, jopa kavahtaa musiikkia, joka on kuunneltavaksi kelpaavaa, soinnukasta. Philip Glassiin tai Alan Hovhanessiin ei muutamaa umpiluupäistä poikkeusta lukuunottamatta musiikin akateemisen koulutusputken läpäissyt ammattilainen suostu koskemaan pitkällä tikullakaan, peläten että saisivat siitä tartunnan. Yksi liian helppotajuiseen musiikiin liitetty leima on "minimalismi".
Postmoderni siis edellä kuvatussa merkityksessä tarkoittaa ensin ajallisesti historiallisesti sellaista, joka tulee modernin jälkeen, toisaalta sillä viitataan modernia edeltäneen ajan estetiikan paluuseen, mikä musiikissa tarkoittaa romantiikan ja melodisuuden paluuta. Postmoderni ja moderni ovat kuitenkin aina suhteellisia käsitteitä, joita tarkastellaan aina nykyperspektiivistä: uusin uusi on modernia. Moderni ja postmoderni ovat historiallisuuskannanottoja: moderni kieltää historian ja postmoderni hyväksyy historiallisuuden nykyhetkessäkin läsnäolevana. Erotukseksi "moderniin" ja "postmoderniin", "modernistinen" ja "postmodernistinen" ovat absoluuttisia käsitteitä siinä mielessä että ne eivät suhteuta ajalliseen jatkumoon vaan ne ovat pikemminkin tyylillisiä käsitteitä.
Kaikissa postmodernin määritelmissä on kuitenkin aina yhteistä erilaisten rajojen ylittäminen ja rikkominen. Nämä rajat voivat olla tyylilajeihin ja aikakausiin liittyviä, ylevän ja banaalin erottelua, taiteen ja viihteen välisen rajanvedon korostamista, korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välisiä. Rajoja voidaan rikkoa myös yhdistelemällä keskenään tavallisesti yhteensopimattomasti katsotulla tavalla tyylejä ja esityskäytäntöjä: esimerkiksi jazzbändi voi esittää klassisen viulusolistin ja rocklaulajan kanssa tangoa.
Kirjallisuudessa modernismia edustivat esimerkiksi ainakin James Joyce ja dadaistit. Francis Fukuyaman väite, että suuret kertomukset olisivat kuolleet, on vahvasti liioiteltua, ajatelkaamme vaikkapa Kalle Päätalon ja J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen saavuttamaa valtaisaa vastakaikua. Jo kivikauden leirinuotioilta alkaen ihmiset ovat aina halunneet kuulla hyviä tarinoita; tämä lienee lajityypillinen piirre.
Taiteilijoiden leimaaminen taantumuksellisiksi on ollut mitä suurimmassa määrin poliittinen teko, ainakin apurahoista ja professuureista kilpailtaessa voi auttaa kilpailijan leimaaminen taantumukselliseksi. Marxilaisessa 60-70 -lukujen Suomessa Edistys oli vähän samaan tapaan suosittu iskusana kuin nyt kilpailukyky, ja Edistys implikoi aina vastapuolensa, Taantumuksen. Marxilaisessa tulkinnassa puolueen linjan noudattaminen on edistyksellistä, ja puolue on kansan tahdon ylin tulkki. Sellainen, jota puoluejohto ei ymmärrä on taantumuksellista, ja puoluejohto ei voi tietenkään olla taantumuksellinen, koska marxilaisuuden käyttövoimana on dialektinen vastavoimien kitkasta syntyvä liike-energia. Kun Stalin kirjoitti 30 -luvulla tunnetun esseensä "sekasotkua musiikin asemesta", julistaen sodan kansalle (eli itselleen) vaikeatajuista formalismia vastaan, tämä samalla merkitsi aikansa neuvostosäveltäjille Ylikriitikkoa hämäämällä mielistämään pyrkinyttä eloonjäämiskamppailua. Ehkä vallitsevaa nykykäytäntöä voisi luonnehtia antiformalistiseksi?
Teksti pohjautuu Nina Broströmin kanssa tehtyyn luonnokseen.
Paavo Arhinmäki Horisontissa
Horisontin uutisarkiston jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Kuva: Arend Oudman
Helsingin Uutiset 9.11.2005: Keskuspuiston kaventaminen kuumentaa tunteita
Artikkelin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
1.6.2007
I.K. Inhan johdolla suomalaisen sielunmaiseman jälijllä
Kuvalähde:
http://www.fmp.fi/fmp_fi/muvieras/nayttely/vaihtuva/2006/20060915_iki/index.htm#kuvat
Artikkeli julkaistu alunperin Horisontin nettisivulla www.horisontti.net.
Horisontin fotokerho I.K. Inhan johdolla suomalaisuuden jäljillä
Horisontin valokuvauskerho kävi tutustumassa keskiviikkona 1.11.2006 Kaapelitehtaan näyttelyyn "Hymyilevät rannat - I.K.Inhan luonnon hurmaus ja melankolia" ja tiistaina 12.12 Tarvaspään näyttelyyn "Unelma maisemasta". Näyttelyissä oli esillä sadoittain uusia vedoksia Inhan maisemakuvia ja kansatieteellisiä valokuvia.
Into Konrad Inha (1865-1930) eli suurten suomalaisten kulttuurihenkilöiden aikaa. Hän oli paitsi lehtimies, kääntäjä ja kirjailija, ennen kaikkea hänen elämäntyönsä suomalaisen maisemakuvauksen uranuurtajana on jäänyt historiaan. Inha dokumentoi tunnontarkasti paitsi suomalaista maisemaa, myöskin suomalaista elämänmuotoa. Polkupyöräilyn pioneerina hän polki halki koko Suomenmaan, vangiten mustavalko-otoksiinsa kansakuntamme syntyvaiheet 1880-luvulta 1920-luvulle. Tähän kansakunnan synnyttämiseen Inha osallistui dokumentoimalla sukulaiskansojemme elämää Vienan-Karjalassa; lisäksi hän nostatti kansakuntaamme Pariisin maailmannäyttelyä 1900 varten otetulla Suomen maatalous -sarjallaan.
Inhan valokuvat ovat paitsi teknisesti hämmästyttävän tarkkoja, ne myös onnistuvat puhuttelemaan piilevää, osin tiedostamatontakin suomalaisissa ihmisissä. Inha on suomalaisen valokuvauksen Sibelius tai Gallén-Kallela.
Erinomainen Inha -sivusto (ilman kuvia) löytyy alta:http://www.jaahdyspohja.net/historia/Inha/inha_Intro.html
Erinomainen Inha -sivusto (ilman kuvia) löytyy alta:http://www.jaahdyspohja.net/historia/Inha/inha_Intro.html
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)