Onneksi en ole työskennellyt firmoissa...

... niin voin viettää kauniin sunnuntaipäivän ihan niinkuin haluan! Mitä sitten teen sunnuntaisin?

Esimerkiksi sienestän, leikin poikani kanssa, luen, katson tv-ohjelmia, kuuntelen musiikkia, käyn termospullon kanssa luistelemassa, jos on talvi.

Tänään lenkillä Holkenissa näin erään pankin laitattamia kuntorastitehtäviä ja laatikon, johon nämä tehtävät voi palauttaa. Olin ymmärtävinäni, että näitä pankkilaisia oli liikkeellä vähän enemmänkin. Kerran näin lenkilläni erään entisen työpaikkani järjestämän soutukilpailun Porvoonjoella.

Minulla on toki tullut hyviäkin ystäviä niissä kymmenissä työpaikoissa, jotka ovat ohitseni kulkeneet elämässäni. Ystävyyden pohjana ovat olleet yhteiset intressit, kuten musiikki, juokseminen tai ympäristönsuojelu, työ on ollut se aksidenssi, joka on saattanut meidät yhteen. Sama pätee kouluihin: on jotenkin vähän julmaakin kohtalon leikkiä sitoa ihmisten kohtaloita toisiinsa vuosikausien mittaiseksi putkeksi, sulkea heitä viisi päivää viikossa samaan huoneeseen kymmenittäin vain siksi, että he sattuvat olemaan samanikäisiä ja asumaan samassa lähiössä. Entisistä koulukavereista on suurin osa karsiutunut matkan varrella pois aktiiviystävistäni. Oikeastaan pidän aktiivisesti yhteyttä vain yhteen. Minulle ei ole kuitenkaan jäänyt tästä koululuokka-nimisestä perversiosta traumoja, toivottavasti ei muillekaan sinne kanssani ahdetuilta.

Onneksi en ole työskennellyt firmoissa. Olen nimittäin kuullut, että tällaista järjestetään erityisesti firmoissa, että naitetaan työpaikan työntekijöitä toisiinsa ja työpaikkaansa, jolloin he saattavat vahingossa pölistä jotakin työpaikkansa kannalta kehittävää ja tuottoisaakin vähän kuin vahingossa seinäkiipeillessään. Olen myös kuullut, että näihin viini- tai keilakerhoihin on käytännössä pakko osallistua, muuten ylennys voi muuttua alennukseksi. Ja kun firmalogiikka valtaa myös "tuottamatonta" julkista sektoria mittauksineen, strategioineen, tulossopimuksineen, henkilökohtaisine lisineen, laatuineen ja tiimeineen, tällaista tehdään välistä myös julkisen sektorin työpaikoissa.

Yhden kerran olen viikonloppuna viettänyt aikaa työkavereideni kanssa, sen järjestämässä futisottelussa jälkipeleineen. On tunnustettava, että ihan hauskaa oli, minua tosin taisi suojella työpuheilta se, että en edustanut kyseisen työpaikkani substanssintekijöitä vaan tukipalveluita.

Viikonloput ovat olemassa siksi, että ihmisillä olisi edes joskus aikaa itselleen ja perheelleen, tehdä jotakin rakkaittensa kanssa, vaikka se rakas sitten sattuisi olemaan oma itse. Mitä vähemmän ohjelmoitu viikonloppu on, sitä rentouttavampi se on, ja siksi en näe ajatusta mökkienkään omistamisesta kovin haluttavana siksi, että jonnekin pitää säntäillä perjantaina matelemaan ruuhkiin niin kiireesti että työpäivä pitää lopettaa ennen kuin se edes loppuu. Viikonloppuisin ihmiset myös latautuvat työtään varten, uusintavat työvoimansa, mihin tarvitaan mahdollisimman onnistunut irtiotto palkkatyön säätelemästä arjesta. Viikonloput ovat vähän niinkuin minilomia, ja ne ovat onnistuneita silloin kun tietokoneiden salasanat on unohdettu. Myyn sille työpaikalleni, jonne nyt satun kulloinkin työpanokseni myymään, työpanokseni ja vain sen. En vapaa-aikaani tai henkilöäni. Capito?



Tänne menen viikonloppuisin silloin kun ehdin ja jaksan. Holken. Siellä sielu ja mieli puhdistuvat.

Retkellä Porvoon virkistysalueilla

Uudenmaan Virkistysalueyhdistys ry:n hallitukseen valittuna katson moraaliseksi velvollisuudekseni tutustua ainakin oman kuntani virkistysalueisiin, kuten yleensäkin katson moraaliseksi velvollisuudeksi perehtyä luottamustehtäväni substanssiin. Tänään tein pyöräretken kahteen yhdistyksen virkistysalueeseen Emäsalossa: Stornäsuddeniin ja Varlaxuddeniin.

Stornäsudden on suhteellisen pieni alue, joka löytyy kun ajetaan Emäsalon sillan jälkeen heti ensimmäistä vasemmalle kääntyvää tietä toista kilometria. Paikalle on hyvät opasteet. Varlaxudden taas sijaitsee aivan Emäsalon eteläisimmässä päässä, eikä siitäkään voi erehtyä kun vaan ajaa Emäsalontietä. Noin 13 kilometriä Varlaxuddenin risteyksestä osoittaa viitta vasemmalle.

Yhdistyksen missionahan on hankkia virkistyskäyttöön soveltuvia maa-alueita Uudeltamaalta, mieluiten mahdollisimman hyvin joukkoliikenneyhteyksien päästä. Tässä onkin jo ensimmäinen kompastinkivi: Emäsaloon menee ja sieltä tuo kaksi bussivuoroa päivässä, ainoastaan. Suhteellisen hyväkuntoiselle ja tervejalkaiselle henkilölle, kuten minulle, ei tuota ongelmia pyöräillä kotoani Varlaxuddeniin noin 26 kilometrin matka.

Tästä seuraakin sitten tietty ristiriita: jos virkistysalueelle ei oikein tahdo päästä julkisella liikenteellä, tämä ei toki karsi nauttijoiden joukosta autollisia ja tervejalkaisia. Pyöräilijänä mietin kuitenkin hyvin tarkoin, minne lähden virkistäytymään. On merenrantakohteita saatavilla paljon lähempänäkin kotoani.

Ristiriita on siis seuraava: siitä, että jonnekin pääsee jalkaisin, ei seuraa sitä, että sinne myös mennään, jos ulkoilu onnistuu lähempänäkin. Periaatteellisesta saavutettavuudesta ei siis seuraa käyttöä, ja omin jaloin (mihin luetaan myös pyöräily) liikkuvalla on enemmän valinnanvaraa kuin autoilijalla. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen ulottuvillaan ja käytettävissään on sellaisia lähivirkistysalueita johon ei ilman omia jalkoja pääse, kuten esimerkiksi Holken. Seuraus tästä huomiosta on se, että yhdistyksen missio hankkia virkistysalueita hyvien julkisten liikenneyhteyksien päästä on sitäkin tärkeämpi.

Kuitenkin Stornäsuddeniin ja Varlaxuddeniin kannattaa kyllä tehdä retki, ja ottaa eväitä mukaan ja nauttia niistä Stornäsuddenin nuotiopaikalla tai Varlaxuddenin laavulla. Reissu on vaivan väärti pyörälläkin.



Stornäsudden.



Varlaxudden.



Holkenin laavu.

Yhdistyksen toimintaan voi tutustua klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Kevät on juoksuaikaa

Viimeistenkin lumenrippeiden sulaminen ulkoiluteiltä on merkinnyt minulle jo 20 vuoden ajan lenkkitossujen käytön intensifoitumista. Aivan naftaliiniin ne eivät sentään ole talveksi ja rospuuttokaudeksi joutaneet, mutta muutaman pahahkon liukastumisen jälkeen vältän nyt lenkkeilyä liukkaimmilla keleillä ja menen mieluummin uimaan tai kuntosalille. Kuntosalien juoksumatot suhtautuvat raittiissa ilmassa juoksemiseen kuin äänilevyjen kuunteleminen konserttiin, ainakin jos on uskominen kapellimestari Sergiu Celibidachea: se on kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa.

Useiden kymmenien tuhansien juostujen kilometrien jälkeen ymmärrän olleeni onnekas saadessani asua Helsingissä, suurimman osan aikaa kahden kilometrin säteellä Keskuspuistosta. Helsinki on juoksijan paratiisi!

Suosikkireittini Helsingissä ovat:
Haltiapolku. 20 kilometriä pohjoisessa Keskuspuistossa, Pirkkolasta Paloheinän ja Haltialan kautta Pitkäkoskelle ja takaisin. Haltiapolulla ymmärtää, että luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu on turhaa, sillä kaupunkiluonto on hoitamattomanakin kulttuuria. Ainoa miinus tulee siitä, että reitti kiertelee 7 ja 12 kilometrin välissä, eikä sitä ole aivan joka metriltään yksiselitteisesti merkattu. Toisaalta, onko sen nyt niin väliä? Luonnossa liikkumisen ilo tulee juuri yllätyksellisyydestä, vaihtelevuudesta ja polveilevuudesta.

Pirkkolan 3 kilometriä. Olen kiertänyt vajaan 3 kilometrin pururadan satoja ja taas satoja kertoja, siitä alkaen kun ryhdyin lenkkeilemään. Pirkkolan kolmosen tunnen paremmin kuin minkään muun reitin tällä maapallolla, paljon paremmin kuin esimerkiksi omat taskuni. Pitkään reitin pituudeksi oli merkattu 3050 metriä, mutta tarkistuslaskenta verotti reitiltä 200 metriä. Sitäpaitsi Pirkkolassa on kaksi vaihtoehtoa kolmoseksi: pururadan kanssa limittäin samoissa maastoissa kiertelee asfalttitie, jota pitkin viimeisin vahvistettu tieto reitin pituudeksi on 2930 metriä.


Mätäjoen eteläpuoli-Malminkartanon hevoskukkulat. Kierros on vain reilun kilometrin mittainen, mutta minulle nostalginen jo koulun liikuntatuntien kavahtamistani hiihdoista alkaen, joissa yleensä sijoituin peräpäähän, mutta kerran vahingossa – ikäisekseni isona – tulin toiseksi. Auringonlasku koillisesta näyttäytyy erityisen kauniina Malminkartanon peltojen yllä.


Talinkukkulan ympäri. Kierros on vähän yli kaksi kilometriä, ja yllättävän nopeasti luonto on ottanut käyttöönsä ihmisen sille tarjoaman kasvualustan. Talinkukkula on suosittu lintujen bongauspaikka, ja se rajoittuu lännessä Vermon ravirataan. Reitillä voi nähdä Vermon verrytteleviä hevosia, ja siellä on jumppatelineitä. Kukkulallekin voi kiivetä; sieltä on oivat näköalat paitsi merelle, myös Aurinkokuntaan; Aurinkokunnan pienoismallista mittakaavassa yhden suhde miljardiin taisiko se nyt olla Jupiter, joka löytyy kukkulalta. Kukkulan itäpuoleisella polulla saa sateen jälkeen varoa, ettei liukastu etanoihin.

Talinkukkulan itäpuoli-Talin golfkenttä. On Talin golfkentästä sitten mitä mieltä hyvänsä, niin sen maisemat tarjoavat idyllisen lenkkireitin, joka kulkee Mätäjoen yli ja Talin siirtolamökkialueen ohi. Lisäksi reitillä saattaa törmätä baptistien propagandaan. Reittiin voi saumattomasti yhdistää Patterinmäen kierroksen, joka on vain noin puolitoistakilometrinen Pajamäen ympäri, mutta upea lenkki.


Talin urheilupuiston ympäri. 1,6 kilometrin reitti, joka on merkattu 100 metrin välein, kelpaa hyvin oman kunnon mittaamisen kellon kanssa. Osa siitä kulkee varjoisaa metsänviertä, ja osa menee jalkapallokenttien ohitse. Metsästä voi käydä nappaamassa muutaman kangastatin, joita ei missään nimessä pidä sekoittaa sappitatteihin. Ne pilaavat ruoan ja ruokahalun.

Munkkivuori-Tarvaspää-Talinranta. Turuntie alitetaan reitillä kahdesti; reitti sivuuttaa myös Talinkukkulan Ison Huopalahden kohdilta, sieltä, missä Mätäjoki laskee. Vermon-Leppävaaran alueelle ollaan oltu rakentamassa viime aikoina, enkä tiedä, onko reitti enää niin idyllinen saatikka edes mahdollinen. Vahinko, sillä Talinkukkulasta länteen, Espoon puolella on ollut upeaa suometsää. Kyse on kuitenkin seudullisesta ulkoilureitistä, joka on myös Helsingin intresseissä, mutta seudullisen yhteistyön puute aiheuttaa sen, että Espoo on kaavoittanut miten lystää.

Pirkkola-Laakso-Pirkkola. Pirkkolan ja Laakson välillä on kaksi ja Pasilan kohdilta kolme reittiä. Reitin pituudeksi tulee noin 10,5 kilometriä, jos seuraa kahta pääreittiä. Sen varrella on Maunulan ulkoilumaja ja lemmikkieläinten hautausmaa. Juuri Hakamäentien risteyksen eteläpuolella on vielä mahdollisuus valita kahdesta reitistä, joista vasemmanpuoleinen (pohjoisesta katsoen) vie ratsastuskentän kautta Nordenskiöldinkadulle, oikeanpuoleinen jousiammuntaradan kautta Laakson sairaalalle, tullen ulos Keskuspuistosta uhanalaisen Lääkärinkadun alueen kautta.

Lauttasaari-Salmisaari-Hietaniemi-Taivallahti-Munkkiniemi-Kuusisaari-Lehtisaari-Kaskisaari-Lauttasaari. Kauniilla ilmalla merenrannalla juokseminen on sykähdyttävä kokemus, ja koko noin 15 kilometrin reitti kulkee merenrantaa. Ainoa ikävä pätkä reitillä on Salmisaaren kohdalla, jossa tosin Länsiväylän alikulkutunnelia pääsee nopeasti Hietaniemeen. Reittiennätykseni on 1,07.

Vironniemen ympäri. Vironniemi, eli se niemi, jolle Helsingin kantakaupunki sijoittuu, on meren ympäröimä. Kierroksen voi aloittaa vaikka Hesperianpuistosta, kiertää niemi pyöräteitä pitkin Hietsun uimarannan edestä, Länsisataman vieritse, Kaivopuiston edestä Länsisatamaan, josta Pohjoisrantaa pitkin Kaisaniemenrantaan, ja siitä Töölönlahden rantaa pitkin takaisin.

Töölönlahden ympäri. Suosittu noin 2150 metrin reitti tarjoaa innostavan kulttuuriympäristön Linnunlauluineen, Oopperoineen, Finlandiataloineen ja Stadikan tornin silhuetteineen. Olen joskus innoittunut ympäristöstä niin, että olen päästellyt kierroksen seitsemään minuuttiin ja kymmeneen sekuntiin, mikä on kolmen tonnin cooperin juoksijalle silmitöntä vauhtia.

Mustavuoressa, joka on Helsingin itäinen Keskuspuisto, on myös fantastinen pururata.

Oslo häviää lenkkeilykaupunkina Helsingille kirkkaasti. Yleensä siellä joutuu juoksemaan asfaltilla, mikä tietysti on hyvää akilleksien sopeutusta, jos tähtää maratoneille tai muihin katujuoksuihin. Metsäpolkuja halajava joutuu matkaamaan Osloa kiertävälle Oslomarkan metsäalueelle saakka, jonne sentään pääsee metrolla, mutta siinä hukkaa aikaa. Siellä onkin sitten juoksijan paratiisi. Jos ja kun lenkille pääsee kotiovelta, kynnys oman kunnon hoitamiseen on paljon matalampi.

Sagenessa asuessani looginen vakioreittini oli läheisen nuhjaantuneen ja hoitamattoman Voldslokkan urheilupuiston ympäri kulkeva noin puolentoista kilometrin lenkki.


St. Hanshaugenilla asuessani taas menin tavallisesti kiertelemään paikallisen St.Hanshaugenin puiston polkuja. Mäkiä ja variaatioita riittää sen verran kuin mitä nyt sen kokoinen puisto kykenee tarjoamaan, jonka ympärysmitta on noin 1400 metriä. Näin lyhyet reitit kuitenkin käyvät pitemmän päälle monotonisiksi.


Kantakaupungin parasta lenkkeilymaastoa löytyy Akerselva-joen rannoilta.


Paras tietämäni lenkkireitti taas koko kaupungissa löytyy Nordmarkan eteläreunalta, Sognsvannin järveä kiertävältä polulta, joka on pituudeltaan 3,5 kilometriä, eli riittävästi jottei pitempiä matkoja juokseva lenkkeilijä ehdi tuntemaan reittiä monotoniseksi. Sinne kannattaa kuitenkin sonnustautua arkisin, sillä kauniina viikonloppupäivinä saa väistellä sunnuntaikävelijöitä ja villisti juoksentelevia koiria. Se on rinnastettavissa Töölönlahteemme, sillä erotuksella että se on järvi ja luonnon keskellä. Idyllisempää kierrosta en kyllä tiedä missään olevan.


Matkoilleni olen pakannut lenkkitossujani mukaan Pisaan, Budapestiin ja Espanjan aurinkorannikolle, Mijas Costaan. Budapestissa Margitin saaren kiertävä parin-kolmen kilometrin lenkki on urbaanilla tavalla idyllinen.

Kotimaassa olen juossut kotikaupunkieni Helsingin ja Porvoon lisäksi myös Jyväskylässä ja Vaasassa. Vaasasta löytyy hieno noin kympin lenkki eri versioineen Pilvilammen ympäri. Maisemat ovat niin jylhiä erämaamaisemia kuin ikinä voisi Pohjanmaalta uskoa löytävänsä. (kuva: Sanna Kivineva)

Porvoosta löysin nyt menneenä viikonloppuna kaupunkimetsän, joka antoi lupauksen hienoista lenkkimaastoista: 3 kilometrin Jonasbackenin lenkki, joka alkaa aivan uimahallin takaa, jatkuu suurempana 7,7 kilometrin kierroksena Humlan ulkoilumajalle ja Humlalta lähtee vielä toinen ulompi 9,5 kilometrin kierros Holkeniin. Jos ei aivan näin pitkään jaksa juosta, voi tyytyä 7,7 km jatkolenkkinä 2,2 kilometrin "Uranuurtajien" kierrokseen, joka on mäkisenä ja alustaltaan vaihtelevana ja paikoin karkeatekoisine purualustoineen haastava, ja siellä voi kohdata ainakin touko-kesäkuussa soitivan ukkometson.

Humlan ulkoilumaja on auki varsin satunnaisesti, joten jos reitillä haluaa huoltaa itseään, eväät kannattaa kantaa mukanaan juoksuvyössä, ja etenkin Humlasta Holkeniin kulkevan jatkoreitin alusta on haasteellinen ajoittaisine juurakoineen ja pöpelikköineen, mutta kannattaa se käydä kokemassa. Holkenin kääntöpaikalla on laavu järven rannalla, ja siellä voi nauttia niitä juoksuvyössä kantamiaan eväitä.

Myös Kokonniemen mäellä mutkitteleva vitosen haasteellinen kierros tarjoaa kunnollisen lenkin.

Matkoillani ja Oslossa asuessani olen oppinut arvostamaan Helsingin kaupunkiluontoa, joka on ainutlaatuinen, demokraattinen kaupunkioikeus. Siitä on pidettävä kiinni!

Porvoolle on annettava tunnustus siitä, että se on ymmärtänyt tutkia mahdollisuutta kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta. Sen runkona tulisi toimimaan Porvoonjoen ranta. Hyvä! Oslollakin on oma erityislainsäädäntönsä turvaamassa Oslomarkan säilymistä virkistyskäytössä jälkipolville. Milloin Helsinki saa oman kansallisen kaupunkipuistonsa?