Onneksi en ole työskennellyt firmoissa...

... niin voin viettää kauniin sunnuntaipäivän ihan niinkuin haluan! Mitä sitten teen sunnuntaisin?

Esimerkiksi sienestän, leikin poikani kanssa, luen, katson tv-ohjelmia, kuuntelen musiikkia, käyn termospullon kanssa luistelemassa, jos on talvi.

Tänään lenkillä Holkenissa näin erään pankin laitattamia kuntorastitehtäviä ja laatikon, johon nämä tehtävät voi palauttaa. Olin ymmärtävinäni, että näitä pankkilaisia oli liikkeellä vähän enemmänkin. Kerran näin lenkilläni erään entisen työpaikkani järjestämän soutukilpailun Porvoonjoella.

Minulla on toki tullut hyviäkin ystäviä niissä kymmenissä työpaikoissa, jotka ovat ohitseni kulkeneet elämässäni. Ystävyyden pohjana ovat olleet yhteiset intressit, kuten musiikki, juokseminen tai ympäristönsuojelu, työ on ollut se aksidenssi, joka on saattanut meidät yhteen. Sama pätee kouluihin: on jotenkin vähän julmaakin kohtalon leikkiä sitoa ihmisten kohtaloita toisiinsa vuosikausien mittaiseksi putkeksi, sulkea heitä viisi päivää viikossa samaan huoneeseen kymmenittäin vain siksi, että he sattuvat olemaan samanikäisiä ja asumaan samassa lähiössä. Entisistä koulukavereista on suurin osa karsiutunut matkan varrella pois aktiiviystävistäni. Oikeastaan pidän aktiivisesti yhteyttä vain yhteen. Minulle ei ole kuitenkaan jäänyt tästä koululuokka-nimisestä perversiosta traumoja, toivottavasti ei muillekaan sinne kanssani ahdetuilta.

Onneksi en ole työskennellyt firmoissa. Olen nimittäin kuullut, että tällaista järjestetään erityisesti firmoissa, että naitetaan työpaikan työntekijöitä toisiinsa ja työpaikkaansa, jolloin he saattavat vahingossa pölistä jotakin työpaikkansa kannalta kehittävää ja tuottoisaakin vähän kuin vahingossa seinäkiipeillessään. Olen myös kuullut, että näihin viini- tai keilakerhoihin on käytännössä pakko osallistua, muuten ylennys voi muuttua alennukseksi. Ja kun firmalogiikka valtaa myös "tuottamatonta" julkista sektoria mittauksineen, strategioineen, tulossopimuksineen, henkilökohtaisine lisineen, laatuineen ja tiimeineen, tällaista tehdään välistä myös julkisen sektorin työpaikoissa.

Yhden kerran olen viikonloppuna viettänyt aikaa työkavereideni kanssa, sen järjestämässä futisottelussa jälkipeleineen. On tunnustettava, että ihan hauskaa oli, minua tosin taisi suojella työpuheilta se, että en edustanut kyseisen työpaikkani substanssintekijöitä vaan tukipalveluita.

Viikonloput ovat olemassa siksi, että ihmisillä olisi edes joskus aikaa itselleen ja perheelleen, tehdä jotakin rakkaittensa kanssa, vaikka se rakas sitten sattuisi olemaan oma itse. Mitä vähemmän ohjelmoitu viikonloppu on, sitä rentouttavampi se on, ja siksi en näe ajatusta mökkienkään omistamisesta kovin haluttavana siksi, että jonnekin pitää säntäillä perjantaina matelemaan ruuhkiin niin kiireesti että työpäivä pitää lopettaa ennen kuin se edes loppuu. Viikonloppuisin ihmiset myös latautuvat työtään varten, uusintavat työvoimansa, mihin tarvitaan mahdollisimman onnistunut irtiotto palkkatyön säätelemästä arjesta. Viikonloput ovat vähän niinkuin minilomia, ja ne ovat onnistuneita silloin kun tietokoneiden salasanat on unohdettu. Myyn sille työpaikalleni, jonne nyt satun kulloinkin työpanokseni myymään, työpanokseni ja vain sen. En vapaa-aikaani tai henkilöäni. Capito?



Tänne menen viikonloppuisin silloin kun ehdin ja jaksan. Holken. Siellä sielu ja mieli puhdistuvat.

Rasistiset rahoituslaitokset

Eilen uutisoitiin maahanmuuttajasta, joka oli perustanut Suomessa yrityksen, ja jolle Osuuspankki kieltäytyi myöntämästä verkkopankkitunnuksia, koska hänellä ei ollut säännöllisiä tuloja Suomessa. Päätös osoittaa kaksi asiaa:

1) Pankit eivät tunne yrittäjyyden luonnetta. Ei tietenkään yrittäjällä ole säännöllisiä tuloja. Jos olisi, silloin kyse olisi lumeyrittäjyydestä, eli yrittäjyydeksi naamioidusta palkkatyöstä.
2) Pankit ovat rasistisia. En tiedä, mistä maasta tämä yrittäjäpoloinen oli kotoisin, mutta näköjään pankit - ainakin Osuuspankki - haluavat kaikin keinoin estää maahanmuuttajia kotoutumasta, hoitamasta itse asioitaan, maksamasta laskujaan, puhumattakaan suuremmista hankinnoista, joita kuka hyvänsä joskus joutuu tekemään, alkaen sängystä aina autoon asti (kyllä kai joku voi tarvita sellaistakin). Pankit eivät myöskään tiedä sitä, että yrittäjällä tulee olla toimintansa aloittamiseen sellaisia investointitavaroita kuin vaikkapa tietokone, ja harva maahanmuuttaja, etenkään aloitteleva yrittäjä, voi sellaisia ostaa käteisellä. Tarvitaan siis luottoa, ja sitä pankit ovat myöntämättä.

Asuessani Norjassa vuosien 2007-2009 aikana, ei perheelleni myönnetty luottoa välttämättömien huonekalujen hankkimiseen, vaikka tulot olivat kunnossa. Onneksi ne olivat sen verran kunnossa, että ne saattoi ostaa. On kuitenkin ihan kohtuutonta syyllistää maahanmuuttajia siitä, jos he joutuvat käyttämään sosiaalipalveluita (joita heille ei muuten myönnetä yhtään kantaväestöä avokätisemmin viime viikkoisten johtavien sosiaalityön asiantuntijoiden mukaan) kun pankit ja muut rahoituslaitokset eivät heitä pidä edes täysinä ihmisinä.

Tämän todistaa tämän bloggauksen otsikon alta löytyvässä jutussa haastateltu pankinjohtaja, jonka mukaan pankin asiakkaan pitää ymmärtää suomenkielinen sopimus. Joten taitaa myös ruotsinkielisten olla parempi asioida muualla kuin Osuuspankissa. No, onneksi heille on ainakin Ålandsbanken, Handelsbanken ja Aktia, ja onhan Nordeakin yhteispohjoismainen rahoituslaitos. Kun maahanmuuttajien realistisin työllistymismahdollisuus on oman yrityksen perustaminen, tätä rasistiset rahoituslaitokset eivät saisi vaikeuttaa kohtuuttomasti. Peräänkuulutankin pankeilta yhteiskuntavastuuta muussakin kuin yhteiskuntavastuuraporteissa.

Asuntovelallinen, kilpailuta pankkisi!

Olen ollut Aktia-pankin uskollinen asiakas siitä lähtien kun ostin heiltä asunnon. Tai en siis heiltä, vaan he toimivat bulvaaneina. Tätä onnea kesti miltei seitsemän vuotta, kunnes sain kotiini työeläkeotteen.

Viime syksynä kotiini postitettu työeläkeote herätti minut todellisuuteen. Jos kaksi työssäkäyvää korkeakoulutettua aikuista ei tällä hetkellä ole kerryttänyt työeläkettä hädin tuskin silloisen vuokransa verran, ymmärsin, että heikkenevän huoltosuhteen länsimaailmassa (ja Suomessa) kohta ainoa jäljelle jäänyt sosiaaliturvan muoto on asunto, siis asumiskulujen minimoiminen. Ei nyt, vaan sitten joskus.

Pahoista puheista huolimatta, oman asunnon lyhentäminen tulee paljon kalliimmaksi kuin vuokralla asuminen ja korkovähennysoikeuttakin heikennetään joka vuosi 5 prosenttiyksiköllä. Kuitenkin oman asunnon lyhentäminen on järkevin keino säästää ja sijoittaa, sillä sijoituksen kohde on jokainen kuukausi entistäkin omempi, ja se hetki, jolloin maksettavaksi jää vain yhtiövastike, lähestyy yhtä varmasti kuin liian kovaa maratoninsa aloittaneen selkä.

Kun nämä ajatukset synkkenevän huoltosuhteen ja pitenevien elinikien Suomesta valtasivat mieleni, luontevaa oli aloittaa omasta pankistani Aktiasta. Hyvä kun eivät nauraneet sieltä ulos, moralisointien kera. Kunnoton ihminen kai olen kun en ole säästänyt. No, tuohon pankkiin en olisikaan säästänyt kun rahani kerran eivät kelpaa. Oli aika siirtyä seuraavaan pankkiin, Nordeaan.

Seuraavassakaan pankissa ei tärpännyt. Ei, vaikka se oli toisen velallisen pitkäaikainen pankki ja toisellakin on yhdistyksen ja lapsen ja viraltapannun yrityksensä asiointi siellä. Sama kaiku oli askelten: säästäkää ensin, niin palaamme asiaan. Kiitos ja hei. Kai pankkien tehtävä sitten on moralisoida ja osoitella sormella prekaariyhteiskunnan lyhytjänteiseen elämäntapaan sortuneita.

Sitten kokeiltin Postipankkia. Eikun Leoniaa. Eikun Sampoa. Eikun Deutsche Bankia. Eikun Danske Bankia. Danske Bankin tarjous oli muuten kilpailukykyinen, mutta he tarjoavat lainaa maksimissaan 20 vuodeksi, ja prekaarin kantokyvylle kuukausierä olisi tullut liian kalliiksi. Kiitos Danske Bank, mutta kuitenkin, ei kiitos.

Sitten tulikin minusta Osuuspankin torppari. Ainoa varaus, mikä heidän kanssaan solmimassaan torpparisopimuksessa on vielä esitettävänä, on se, miten niin keskittäminen kannattaa, kun bonuspisteillä saa vain rahoitustuotteita eli siis rahanarvoisia etuja mutta ei rahaa, kun en sitä autovakuutusta nyt muutenkaan ottaisi. Osuuspankki kuitenkin voitti, koska heillä oltiin ymmärretty kaikkein tärkein asia: pankit ovat asiakkaitaan varten olevia palvelulaitoksia. Asiakkaiden tehtävä ei ole kerryttää pankkien varallisuutta, vaan pankkien tehtävä on auttaa asiakkaittaan kerryttämään varallisuuttaan ja toteuttamaan unelmiaan. Toinen tärkeä läksy pankeille: asiakkaita ei kannata kilpailuttaa, sillä kyllä asiakas osaa kilpailuttaa pankkinsa. Asunnon osto on jos ei nyt ihan ainutkertainen niin ainakin harvinaislaatuinen tapahtuma, ja se pankki, jossa ymmärretään panostaa näiden asiakaskohtaamisten palveluun, voittaa.

OP-Kiinteistöt sotkee Porvoon

Päivittäisen työmatkareittini varrelle, Porvoon Pihlajatien varteen alettiin rakentamaan viime syksynä kaksikerroksisia asuintaloja. Paikka on aivan mainio, se on Jonasbackenin ja Humlan virkistysmetsien välissä. Tosin sitä minä olen ihmetellyt aikaisemminkin (katso allaolevan linki kuvareportaasia), että tarvitseeko sitä ehdoin tahdoin alkaa pystyynhomehduttamaan ihmisten tulevia koteja jo alusta alkaen:

http://perukangas.blogspot.com/2011/10/ennakkomarkkinoinnissa-nyt.html

Nyt, kun kaikesta huolimatta kevät koittaa ja lumetkin sulavat pikku hiljaa, ne paljastavat yllättäviä asioita. Rakennusjätteitä.

Kun katsoo toiselle puolelle Pihlajatietä, siellä on rakennustyömaa, se tämän kirjoitukseni alkupäässä mainittu. Rakennustyömaan vieressä seisoo kyltti, jossa rakennuttajaksi mainitaan Osuuspankkien kiinteistökeskus. Ympäristövastuuta?