Kun tein kohta jo kymmenen vuotta sitten, nuorisopolitiikan lopetettuani jo silloin ounastelemani paluun puoluepolitiikkaan (kiitos Mari Puoskarin, joka muuten oli ensimmäinen kunnallispoliitikko, johon otin yhteyttä, tämän muistamisesta!), opettelin samalla sen, miten blogi perustetaan. Keskuspuisto-blogistani tuli saman tien Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -liikkeen tietosäiliö, jota tiedän myös Kaupunkisuunnitteluvirastossa ja Eduskunnassa luetun. Koska kansalaisliikkeellä ei ollut varaa rekisteröidä domain-nimeä, blogi toimitti ikään kuin liikkeen nettisivun virkaa.
Kun staattisemmat nettisivut edustavat netin ensimmäistä sukupolvea, dynaamisemmin päivittyvä blogi on toista sukupolvea. Perustettuani Facebook-tilin, pystytin Facebookiin myös Keskuspuisto-ryhmän. Vuosien saatossa se on tullut käytännössä korvanneeksi alkuperäisen Keskuspuisto-blogin, ja teknisesti jouhevampana käytänkin oikeastaan pääasiassa Facebook-ryhmää. Pyydän samalla anteeksi niiltä vanhemman polven ansiokkailta aktiiveilta, jotka eivät ole kirjautuneet Facebookiin. Toivon, että mahdollisimman moni toisen polven nettiin minua seurannut jaksaisi vielä kolmannenkin polven nettiin, jota Facebook edustaa.
Niin sanottu sosiaalinen media - jota moni pitää Facebookin synonyyminä - on lyönyt läpi viimeisen viiden vuoden aikana, ja vaaliohjelmissakin katsojien livetsätti ja kommentointi on nykyään pakollinen vakiovaruste. Aniharvoin tuo pienen ihmisen narsismia ruokkiva oikotie nimimerkkijulkisuuteen tuo kuitenkaan mitään lisäarvoa sen paremmin esittäjälleen kuin hänen edustamalleen asialle. Väline on todellakin viesti: mahdollisuudesta sanoa seuraa monille velvoite puhumiseen, tai siis kouristuksenomaiseen näppiksen hakkaamiseen. Sosiaalisen median modaliteetti menee siis siten, että sosiaalisen median olemassaolon, mahdollisuuden puhua, moni kokee niin painavana velvoitteena puhumiseen, että näyttäisi kuin tuuli liikuttelisi heidän huuliaan.
Tähän samaan vaikutelmaan voi päätyä, jos seuraa erilaisia poliittisia blogipalveluita, joissa maailma näyttäytyy piipertämisen ja tankeroimisen välisenä sotatantereena. Maltillisuus loistaa poissaolollaan, samoin yritys käydä dialogia. Poliittinen blogistan on kilpamonologin maailma.
Kyllä sosiaalinen media kuitenkin on ihan käyttökelpoinen apuväline sekä poliitikoille että kansalaisille vaikuttamiseen, asioiden ajamiseen ja tiedonsaantiin. Esimerkiksi tänä aamuna, istuessani liikenneonnettomuuden vuoksi vangittuna seisahtuneessa bussissa, menin Facebookiin. Havaitsin, että tuntemani toimittaja oli viritellyt keskustelua kokoomuslaisen kunnallispoliitikon kanssa hyvin tuntemastani Maununnevan jäähallihankkeesta, ja keskustelussa joku muukin kuin minä näytti tietävän, että hanke on Bogon itselleen tahtoma muistomerkki.
Sosiaalisessa mediassa on mahdollista käyttää viitteitä kuten esimerkiksi tieteellisessä tutkimuksessakin jottei tarvitse nojautua pelkkään mutuun ja kuulopuheisiin: tässä keskustelussa leviteltiin linkkejä hanketta koskevaa tiedottamista varten perustettuun blogiin, josta taas on linkkejä omiin tutkielmiini aiheesta, jotka taas perustuvat omaan pitkäaikaiseen asukaskokemukseeni, mielipiteenvaihtoon kunnallispoliitikkojen kanssa ja paikallisten asukkaiden kanssa käytyyn kirjeenvaihtoon.
Tyydytyksellä todettuani Mikko "Peltsi" Peltolan tekevän hyvää työtä jäähallin kaatamiseksi, vilkaisin vielä uusia notifikaatioita (hirveä sana, tiedän!). Sain heti perään toisen toimivan esimerkin siitä, että sosiaalinen media voi tosiaankin tuoda lisäarvoa politiikkaan. Kun Facebook-seinälläni tuttavani kirjoitti julki ihmetyksensä siitä, olemmeko me Vihreät enää mikään ympäristöpuolue, hän sai tähän oivan tiivistelmän ympäristöministeri Ville Niinistöltä, joka vastasi hänelle seinäni välityksellä. Samalla keskustelun osallistujat saivat varmaankin monille yllätyksekseen rohkaisevan esimerkin siitä, että kyllä poliitikot ovat ihan oikeasti olemassa, tavoitettavissa ja saatavilla kansalaiskeskusteluun.
Sosiaalinen media voi siis parhaimmillaan tuoda kansalaisia ja poliitikkoja yhteen, levittää tietoa kansalaisten huolista ja antaa poliitikoille yhden tiedotuskanavan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marshall McLuhan. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marshall McLuhan. Näytä kaikki tekstit
20.7.2012
Naisia postimyynnistä kaljuille ja hampaattomille kaljamahoille
Työpaikkani aamukahveilla vaihdettiin matkakokemuksia kollegoitten kesken. Yhdellä jos toisellakin on sen verran näköhavaintoja tarttunut matkoiltaan sellaisista paikoista, joita suomalaiset nykyään suosivat, sellaisista pariskunnista, joiden purukalustojen elämänkaaret ovat eri transitiovaiheissa: yhdellä ovat vasta maitohampaat lähdöillään ja toisella jo pysyvät lähteneet, että pystyvät helposti luonnostelemaan ja luonnehtimaan tätä miestyyppiä. Miestyyppi on nimittäin todellakin olemassa. Yksimielisesti näiden ainakin näennäisen epäsuhtaisten pariskuntien miespuolisia jäseniä luonnehdittiin olutmahan itselleen hankkineiksi, varttuneiksi, miltei hampaattomiksi miehiksi, jolla on vähintäinkin pälvikalju ja jotka lämpsyttelevät sandaalit jaloissaan. Ilahduin, kuten ihminen silloin kun hän tunnistaa itsensä. Hei, sellainenhan olen minä!
Pelkäsin tyttöjä suunnilleen 19-vuotiaaksi asti. En noudattanut ensimmäistä isäni minulle antamaa editoriaalista kasvatusneuvoa (yht. 2 kpl.), ja sosialisoinut itseäni hankkimalla ulospäinsuuntautunutta tyttöystävää, vaan hankin itselleni ulospäinsuuntautuneen ystävän, jonka kanssa aloin käymään ulkona. Eli paikassa, joka on sosiaalisesti hyväksytyin ja tavanomaisin tapa tutustua ihmisiin: ravintolassa. Melko huonolla menestyksellä. Uskoisin, että on tullut tuhansia euroja hinnaksi per lähempi kontakti.
Sitten toteutin toisen isäni lähetyskäskyistä melkein: valtasin Vanhan, melkein. Melkein se jäi siksi, että satuin istumaan Silu Seppälän kantapöytään, Silu ulottui melkein napaan molempia daamejaan. Kapitalisoin hävyttömän huonosti sen, että olin ainoa heteromies omassa opiskelijakohortissani, melkein, vaikka kuinka raahasin opiskelijatyttöjä konsertteihin ja juotin heille kotiviiniä. Ymmärsivät pelastautua nuorukaiselta, josta oli jo hyvää vauhtia tulossa hampaaton ja kalju ukko kun jäi YTHS:n hampitarkastus väliin kun sain sinne kutsukirjeen ollessani tutustumassa puolalaiseen opiskelijaelämään.
Sitten minusta kehittyi aika hyvä spottaamaan seinäruusuja, kavereiden kavereiden alttiita kavereita. Paras foorumi minulle tavata potentiaalisia kiinnostavia tyttöjä olivat kavereiden laajennetuille kaveripiireille järjestetyt kotibileet, joissa joskus bongasin seinäruusuja, esimerkiksi kavereiden tyttöystävien kavereita, jotka näyttivät vähän yksinäisiltä.
En ottanut vaaria kummastakaan isäni kehotuksesta. Sitten se olikin myöhäistä kun en enää ollut nuorisoa, sitä, joka opiskelee ja käy diskoissa. Ja samantien tukkakin oli lähtenyt. Hampaat oli pilattu jo aikaisemmin. Kun ystäväni olivat joko piintyneitä poikamiehiä (tai -tyttöjä) tai vakiintuneita, olinkin yht'äkkiä jakojäännös. Eikä ollut enää kotibileitä, saati laajennettuja kotibileitä. No, en ole jäänyt lehdellä soittelemaan. Sen verran hyvin olin onnistunut sekundaarisosialisaatiossani että en enää ujostellut vastakkaista sukupuolta, ja olen sitten myöhemmällä iällä tutustunut naisiin sekä baareissa että opintiellä, vaikken edes enää opiskellut. Kävin vain kuokkimassa, kaljun hampaattomuuteni antamalla karismalla. Ollin oppivuodet vaativat minulta nimittäin pidennettyä kakkua.
Joskus vielä niinä aikoina kun lehdissä oli kontakti-ilmoituksia (on niitä muuten vieläkin!) pankonpäällyspoikapalstalla, niihin vastaaminen tapahtui salaa jopa omalta itseltä, ja deittikin tapahtui mieluiten Paavo Väyrys- tai Ronald Reagan -naamariin naamioituna, sanomalehteen tehdyistä silmärei'istä kurkistellen paikassa, jonne aurinko ei paista ja jossa ei törmää edes lapsuuden kyläkaupan kassaan. Sähköisellä kaudella sokkodeittailusta on tullut hyväksyttävää, peräti normaalia ellei jopa luomua. Deittipalstat ovat nykyajan tanssilavoja.
Omassa ystäväpiirissäni on kihlauksia ja avioliittojakin saanut alkunsa nettideitin alkuun sysäämänä, ja itsellänikin viimeisen kymmenen vuoden parisuhteet ja niiden yritykset ovat nettideittiperäisiä. Sähköiset foorumit ovat McLuhanin tarkoittamalla tavalla laajennus, eivät tosin niinkään aistimaailman vaan määrällisen tarjonnan laajennus. Nettideitissä on ylivoimainen piirre kaikkiin muihin tapaamiskonsteihin nähden: niissä tapaa ihmisiä yhteisten intressien pohjalta. Ai niin, on niissä toinenkin ylivoimainen juttu: nettideittien kautta voi tavata sellaisia ihmisiä, joita ei mitenkään muuten voisi tavata.
Ilman nettideittejä minulla ei nyt olisi poikaa, enkä asuisi Porvoossa. Huomenna tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun mietin, kerjäänkö verta nenästäni kun kirjoitan naiselle, joka asuu niin kaukana kuin Porvoossa (asuin tuolloin Kannelmäessä). Henkilö, joka oli ummikkohelsinkiläinen vielä viitisen vuotta sitten, ei olisi koskaan uskaltanut ottaa vaaksaa vaaraan, ellei ensin olisi ottanut virstaa väärään (eli Osloon). Suosittelen lämpimästi, riskinottamista eli elämistä. Sekä nettideittailua, rakastumista että Porvoota.
Pelkäsin tyttöjä suunnilleen 19-vuotiaaksi asti. En noudattanut ensimmäistä isäni minulle antamaa editoriaalista kasvatusneuvoa (yht. 2 kpl.), ja sosialisoinut itseäni hankkimalla ulospäinsuuntautunutta tyttöystävää, vaan hankin itselleni ulospäinsuuntautuneen ystävän, jonka kanssa aloin käymään ulkona. Eli paikassa, joka on sosiaalisesti hyväksytyin ja tavanomaisin tapa tutustua ihmisiin: ravintolassa. Melko huonolla menestyksellä. Uskoisin, että on tullut tuhansia euroja hinnaksi per lähempi kontakti.
Sitten toteutin toisen isäni lähetyskäskyistä melkein: valtasin Vanhan, melkein. Melkein se jäi siksi, että satuin istumaan Silu Seppälän kantapöytään, Silu ulottui melkein napaan molempia daamejaan. Kapitalisoin hävyttömän huonosti sen, että olin ainoa heteromies omassa opiskelijakohortissani, melkein, vaikka kuinka raahasin opiskelijatyttöjä konsertteihin ja juotin heille kotiviiniä. Ymmärsivät pelastautua nuorukaiselta, josta oli jo hyvää vauhtia tulossa hampaaton ja kalju ukko kun jäi YTHS:n hampitarkastus väliin kun sain sinne kutsukirjeen ollessani tutustumassa puolalaiseen opiskelijaelämään.
Sitten minusta kehittyi aika hyvä spottaamaan seinäruusuja, kavereiden kavereiden alttiita kavereita. Paras foorumi minulle tavata potentiaalisia kiinnostavia tyttöjä olivat kavereiden laajennetuille kaveripiireille järjestetyt kotibileet, joissa joskus bongasin seinäruusuja, esimerkiksi kavereiden tyttöystävien kavereita, jotka näyttivät vähän yksinäisiltä.
En ottanut vaaria kummastakaan isäni kehotuksesta. Sitten se olikin myöhäistä kun en enää ollut nuorisoa, sitä, joka opiskelee ja käy diskoissa. Ja samantien tukkakin oli lähtenyt. Hampaat oli pilattu jo aikaisemmin. Kun ystäväni olivat joko piintyneitä poikamiehiä (tai -tyttöjä) tai vakiintuneita, olinkin yht'äkkiä jakojäännös. Eikä ollut enää kotibileitä, saati laajennettuja kotibileitä. No, en ole jäänyt lehdellä soittelemaan. Sen verran hyvin olin onnistunut sekundaarisosialisaatiossani että en enää ujostellut vastakkaista sukupuolta, ja olen sitten myöhemmällä iällä tutustunut naisiin sekä baareissa että opintiellä, vaikken edes enää opiskellut. Kävin vain kuokkimassa, kaljun hampaattomuuteni antamalla karismalla. Ollin oppivuodet vaativat minulta nimittäin pidennettyä kakkua.
Joskus vielä niinä aikoina kun lehdissä oli kontakti-ilmoituksia (on niitä muuten vieläkin!) pankonpäällyspoikapalstalla, niihin vastaaminen tapahtui salaa jopa omalta itseltä, ja deittikin tapahtui mieluiten Paavo Väyrys- tai Ronald Reagan -naamariin naamioituna, sanomalehteen tehdyistä silmärei'istä kurkistellen paikassa, jonne aurinko ei paista ja jossa ei törmää edes lapsuuden kyläkaupan kassaan. Sähköisellä kaudella sokkodeittailusta on tullut hyväksyttävää, peräti normaalia ellei jopa luomua. Deittipalstat ovat nykyajan tanssilavoja.
Omassa ystäväpiirissäni on kihlauksia ja avioliittojakin saanut alkunsa nettideitin alkuun sysäämänä, ja itsellänikin viimeisen kymmenen vuoden parisuhteet ja niiden yritykset ovat nettideittiperäisiä. Sähköiset foorumit ovat McLuhanin tarkoittamalla tavalla laajennus, eivät tosin niinkään aistimaailman vaan määrällisen tarjonnan laajennus. Nettideitissä on ylivoimainen piirre kaikkiin muihin tapaamiskonsteihin nähden: niissä tapaa ihmisiä yhteisten intressien pohjalta. Ai niin, on niissä toinenkin ylivoimainen juttu: nettideittien kautta voi tavata sellaisia ihmisiä, joita ei mitenkään muuten voisi tavata.
Ilman nettideittejä minulla ei nyt olisi poikaa, enkä asuisi Porvoossa. Huomenna tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun mietin, kerjäänkö verta nenästäni kun kirjoitan naiselle, joka asuu niin kaukana kuin Porvoossa (asuin tuolloin Kannelmäessä). Henkilö, joka oli ummikkohelsinkiläinen vielä viitisen vuotta sitten, ei olisi koskaan uskaltanut ottaa vaaksaa vaaraan, ellei ensin olisi ottanut virstaa väärään (eli Osloon). Suosittelen lämpimästi, riskinottamista eli elämistä. Sekä nettideittailua, rakastumista että Porvoota.
17.12.2010
Ehdokkaani elämäntyöjulkkispalkinnon saajiksi
Alla esitän 10 ehdokastani vuoden julkkispalkinnon saajiksi. Oscar-juhlissakin jaetaan elämäntyöoskari, joka on tarkoitettu arvostamaan sellaisten elokuvantekijöiden uraa, jotka ovat pitkäjänteisesti kulkeneet omilla poluillaan. Kaikkia ehdokkaitani yhdistää se, että julkisuus on tullut heidän varsinaisen ammatillisen toimintansa sivutuotteina. Heidän ammattinsa ei ole julkkis, kuten näiden jumppasten, humppasten ja pumppasten.
G. Pula-Aho. Papukaija, joka puhui kuin mies ennen kuin melkein samanniminen mies alkoi puhumaan kuin papukaija, enimmäkseen maahanmuutosta. Ennen oli papukaijat rautaa, hiiohoi!
Aku Ankka. Aku tai kaverinsa Mikki yleensä valitaan eduskuntaan. Veikkaan, että nyt on Akun vuoro. Kun Matti Ahde ja Eskojuhani Tennilä jättivät vihdoinkin Arkadianmäen, tarjolla on valtiopäiväneuvoksen paikka, ja valtiopäiväneuvos johtaa puhetta vaalien jälkeisillä ensimmäisillä valtiopäivillä. Aku Ankan äänestäminen vuoden elämäntyöjulkkispalkinnon saajaksi on proaktiivista, perustuen kääkän oletettuihin tuleviin suurtekoihin. Aku on rohkean valinta!
Sika. Sikainfluenssan pojan kosto on palannut. Ja se on hirmuinen. Tai ainakin sen epäillään olevan hirmuinen. Sitä varten rakennetaan barrikadeja ja talvivarastoja ja tehdään testamentteja. Ja jouluna se syödään.
Big Brother. Hänen ensiesiintymisensä oli George Orwellin klassikkokirjassa Vuonna 1984. Nyt valvontakameroita on vähän kaikkialla, kuten haastattelemani nuori porvoolaisnainen sanoi, elämä on kuin bir brotheria, kameroita on kaikkialla. Välivuosina BB:n lippua ovat heiluttaneet mm. Brigitte Bardot, Björn Borg ja Boris Becker.
Tähtien. Suomen - ja varmaan myös monen muun maan, joista Suomi omaksuu kulttuuri-innovaatioita - suosituin medium on televisio. Ja sen välineen suosituin sisältö kuluvana vuotena on ollut Tanssi tähtien kanssa -niminen lähetys.
Ilmoitan tässä julkisesti, että en omista televisiota koska se ei sisällä minun kannaltani mielenkiintoista informaatiota. Tämä ilmaisutapa tahtoo kunnioittaa vuodenajan henkeen sopivasti edesmennyttä uskontotieteen dosentti Tapani Hietaniemeä (vihr.), joka seurasi vain sellaisia blogeja, jotka sisälsivät hänen kannaltaan mielenkiintoista informaatiota.
Hassisen Kone. Hassisen kone on aina tarjolla tänään. Sitäpaitsi, he olivat juroja nuorisojulkkiksia, jotka olivat juroja nuorisojulkkiksia tahtomattaan ja ironiastaan huolimatta ja ehkä juuri siksi ja juuri siksi he ansaitsevatkin elämäntyöjulkkistunnustuspalkinnon.
Marshall McLuhan. Kanadalainen kulttuurifilosofi, joka muistetaan lauseestaan "väline on viesti". McLuhan oli oikeassa mutta väärässä. Koska julkisuutta ei ole ilman välineitä, julkkikset ovat viesti, joka toisintuu kaikissa mediumeissa: iltapäivälehdistössä, viikkolehdistössä, televisiossa, internetissä ja nyt jopa, uusinta uutta, valtakunnan ainoassa eli arvostetuimmassa aamulehdessä! Pahaa pelkään, että tätä ei ole tarjolla vain tänään, vaan median itsesimulaatio on tullut jäädäkseen. Niin sanotut sisällöt vain muuttuvat: eilen oli tarjolla humppasta, tänään jumppasta, huomenna pumppasta, ylihuomenna pumpattavaa Barbaraa.
Toivo Kärki. Mies, jonka ohi ei mennyt Suomessa yksikään kevyen musiikin artisti 40 vuoteen. Ja nekin jotka menivät - vaikka Hurriganekset - saivat Kärjen ymmärtämättömästä old school-kritiikistä ilmaista mainosta, jota parempaa ei mikään levy-yhtiö voinut ostaa. Kun Topi Kärki näki jonkun artistin haukkumisen arvoiseksi, hän oli todella rock, indie ja alternative ennen kuin kahta viimeksi mainittua sanaa oli keksitty. Hänen vaikutusvallastaan kertoo sekin, että katkeroituneet Viktor Kallborrek ja Hullujussi laulavat, että Toivo Kärki Albert Järvisen kitaran särki. Hän oli tiiviimpi kuin Lev Jashin, Dominik Hasek, Miikka Kiprusoff ja Antti Niemi yhteensä, siis ne molemmat
Jukka Virtanen. Mies, joka tuntee Suomessa kaikki viimeisen 50 vuoden aikana eläneet ja joka on myötävaikuttanut useimpien 50 viimeisen vuoden aikana eläneiden ammatilliseen toimintaan, joitakin heistä lanseerannut ja vähäpätöisimpiäkin roudannut, miksannut, leikannut, sanoittanut tai sovittanut. Häntä saa kiittää moni ammattijulkkiskin sitä, että on tullut kerran parkaisseeksi päivänvalon merkiksi.
G. Pula-Aho. Papukaija, joka puhui kuin mies ennen kuin melkein samanniminen mies alkoi puhumaan kuin papukaija, enimmäkseen maahanmuutosta. Ennen oli papukaijat rautaa, hiiohoi!
Aku Ankka. Aku tai kaverinsa Mikki yleensä valitaan eduskuntaan. Veikkaan, että nyt on Akun vuoro. Kun Matti Ahde ja Eskojuhani Tennilä jättivät vihdoinkin Arkadianmäen, tarjolla on valtiopäiväneuvoksen paikka, ja valtiopäiväneuvos johtaa puhetta vaalien jälkeisillä ensimmäisillä valtiopäivillä. Aku Ankan äänestäminen vuoden elämäntyöjulkkispalkinnon saajaksi on proaktiivista, perustuen kääkän oletettuihin tuleviin suurtekoihin. Aku on rohkean valinta!
Sika. Sikainfluenssan pojan kosto on palannut. Ja se on hirmuinen. Tai ainakin sen epäillään olevan hirmuinen. Sitä varten rakennetaan barrikadeja ja talvivarastoja ja tehdään testamentteja. Ja jouluna se syödään.
Big Brother. Hänen ensiesiintymisensä oli George Orwellin klassikkokirjassa Vuonna 1984. Nyt valvontakameroita on vähän kaikkialla, kuten haastattelemani nuori porvoolaisnainen sanoi, elämä on kuin bir brotheria, kameroita on kaikkialla. Välivuosina BB:n lippua ovat heiluttaneet mm. Brigitte Bardot, Björn Borg ja Boris Becker.
Tähtien. Suomen - ja varmaan myös monen muun maan, joista Suomi omaksuu kulttuuri-innovaatioita - suosituin medium on televisio. Ja sen välineen suosituin sisältö kuluvana vuotena on ollut Tanssi tähtien kanssa -niminen lähetys.
Ilmoitan tässä julkisesti, että en omista televisiota koska se ei sisällä minun kannaltani mielenkiintoista informaatiota. Tämä ilmaisutapa tahtoo kunnioittaa vuodenajan henkeen sopivasti edesmennyttä uskontotieteen dosentti Tapani Hietaniemeä (vihr.), joka seurasi vain sellaisia blogeja, jotka sisälsivät hänen kannaltaan mielenkiintoista informaatiota.
Hassisen Kone. Hassisen kone on aina tarjolla tänään. Sitäpaitsi, he olivat juroja nuorisojulkkiksia, jotka olivat juroja nuorisojulkkiksia tahtomattaan ja ironiastaan huolimatta ja ehkä juuri siksi ja juuri siksi he ansaitsevatkin elämäntyöjulkkistunnustuspalkinnon.
Marshall McLuhan. Kanadalainen kulttuurifilosofi, joka muistetaan lauseestaan "väline on viesti". McLuhan oli oikeassa mutta väärässä. Koska julkisuutta ei ole ilman välineitä, julkkikset ovat viesti, joka toisintuu kaikissa mediumeissa: iltapäivälehdistössä, viikkolehdistössä, televisiossa, internetissä ja nyt jopa, uusinta uutta, valtakunnan ainoassa eli arvostetuimmassa aamulehdessä! Pahaa pelkään, että tätä ei ole tarjolla vain tänään, vaan median itsesimulaatio on tullut jäädäkseen. Niin sanotut sisällöt vain muuttuvat: eilen oli tarjolla humppasta, tänään jumppasta, huomenna pumppasta, ylihuomenna pumpattavaa Barbaraa.
Toivo Kärki. Mies, jonka ohi ei mennyt Suomessa yksikään kevyen musiikin artisti 40 vuoteen. Ja nekin jotka menivät - vaikka Hurriganekset - saivat Kärjen ymmärtämättömästä old school-kritiikistä ilmaista mainosta, jota parempaa ei mikään levy-yhtiö voinut ostaa. Kun Topi Kärki näki jonkun artistin haukkumisen arvoiseksi, hän oli todella rock, indie ja alternative ennen kuin kahta viimeksi mainittua sanaa oli keksitty. Hänen vaikutusvallastaan kertoo sekin, että katkeroituneet Viktor Kallborrek ja Hullujussi laulavat, että Toivo Kärki Albert Järvisen kitaran särki. Hän oli tiiviimpi kuin Lev Jashin, Dominik Hasek, Miikka Kiprusoff ja Antti Niemi yhteensä, siis ne molemmat
Jukka Virtanen. Mies, joka tuntee Suomessa kaikki viimeisen 50 vuoden aikana eläneet ja joka on myötävaikuttanut useimpien 50 viimeisen vuoden aikana eläneiden ammatilliseen toimintaan, joitakin heistä lanseerannut ja vähäpätöisimpiäkin roudannut, miksannut, leikannut, sanoittanut tai sovittanut. Häntä saa kiittää moni ammattijulkkiskin sitä, että on tullut kerran parkaisseeksi päivänvalon merkiksi.
5.11.2010
Media, itsestään soittava tuuba
Tässä eräänä iltapäivänä ostaessani Suomen parasta urheilulehteä jouduin ostamaan myös yhden kappaleen Suomen toista iltapäivälehteä, koska se on kinkku, jonka saa kun ostaa sohvan. No, vaikka olisin ostanut sen toisen, senkin pääuutinen oli ihan sama. Joku ei vain tv:stä vaan tositv:stä tuttu oli reinkarnoitunut toiseen tositv-ohjelmaan, ja hänen – en muista kumpi se oli – huono tai hyvä suorituksensa tässä proggiksessa oli sen homman ”clue”.
Ei tarvitse olla ns. spin doctor näiden spin offien havaitsemiseen. Ei tarvitse edes katsoa televisiota. Kun vielä television edellisessä sukupolvessa spin off tarkoitti sitä, että jostakin televisiosarjasta tuttu hahmo sai oman televisio-ohjelmansa, nyt ei edes tarvita omaa ohjelmaa. Nämä ihmiset kun ovat ohjelma itse.
Kun tässä juuri eräs räsäsläinen ehdokas valitteli homoseksuaalien Hollywood-avusteista salaliittoa, joka yrittää vallata maailman ja tajuntamme, eihän kyse ole median ja homojen salaliitosta. Kyse on median ja mainostajien salaliitosta. Minun teoriani nimittäin on, että tämä ”sisällöntuotanto” on mainostajien kehittämä Troijan hevonen, jolla perustellaan kokoomuslainen valinnanvapaus, jossa kanavasurffailu tuottaa saman formaatin eri kielisiä versioita, ja lehtisurffailu samojen hahmojen (vai ovatko he ihmisiä?) toisintoja kopionomaisesti. Toimittajalla on nykyään helppoa: jutunaiheita ei enää tarvitse keksiä. Ne on jo annettu. Riittää että monistaa ne. Sama pätee tuottajiin.
Kun kanadalainen Marshall McLuhan kirjoitti 60-luvulla, että väline on viesti, hän ei ehkä osannut ounastella mitään tällaista. Väline on ehkä viesti mutta se on aina ennen kaikkea väline. Ja McLuhan vielä tarkemmin erotteli välineet kuumiin ja kylmiin. Kuumilla oli sisältöä jo itsessään, kuten kirjoilla, ja kylmät olivat kuin jääkaappeja. Ne piti täyttää. Sisällöntuotannon aikakaudella väline on kuitenkin muuttunut itseisarvoksi. Niiden tehtävänä ei enää ole välittää vaan luoda todellisuutta. Jääkaapeista on tullut runsaudensarvia, jotka monistavat rajattomasti yhtä ainutta burgeria. Saa olla täysin pihalla alkuperäisestä taideteoksesta ja silti pystyy osallistumaan kahvipöytäkeskusteluihin. Jos nimittäin näkee sen tarpeelliseksi, antaa mediatodellisuuden käyttää itseään kuin kazoota, joka soi tuulessa.
Kun räsäsläiset ovat huolissaan lööppitodellisuuden raiskaavan satunnaiset r-kioskin ohimatkaajistat, jotka yrittävät välttää tupakkatyttöjen verkoston heille tuputtamia paheita, he ovat oikeilla linjoilla. Media valtaa tajuntamme, tahdoimme tai emme. Kyse ei kuitenkaan ole vain seksin, huumeiden ja rokkenrollin invaasiosta, joka likaa neitseelliset ja lapsenmieliset vaan todellisuuden korvautumisella väärällä tietoisuudella. On varmaan so last season toivoa edes joskus takaisin niitä aikoja, jolloin kanavia oli yksi, mutta minä haluan albanialaisen naisen arkipäivän ja ddr:läisen lapsikuoron takaisin, ja ainoastaan Kekkonen, maailmansota tai tulivuorenpurkaus voi ne keskeyttää!
Ei tarvitse olla ns. spin doctor näiden spin offien havaitsemiseen. Ei tarvitse edes katsoa televisiota. Kun vielä television edellisessä sukupolvessa spin off tarkoitti sitä, että jostakin televisiosarjasta tuttu hahmo sai oman televisio-ohjelmansa, nyt ei edes tarvita omaa ohjelmaa. Nämä ihmiset kun ovat ohjelma itse.
Kun tässä juuri eräs räsäsläinen ehdokas valitteli homoseksuaalien Hollywood-avusteista salaliittoa, joka yrittää vallata maailman ja tajuntamme, eihän kyse ole median ja homojen salaliitosta. Kyse on median ja mainostajien salaliitosta. Minun teoriani nimittäin on, että tämä ”sisällöntuotanto” on mainostajien kehittämä Troijan hevonen, jolla perustellaan kokoomuslainen valinnanvapaus, jossa kanavasurffailu tuottaa saman formaatin eri kielisiä versioita, ja lehtisurffailu samojen hahmojen (vai ovatko he ihmisiä?) toisintoja kopionomaisesti. Toimittajalla on nykyään helppoa: jutunaiheita ei enää tarvitse keksiä. Ne on jo annettu. Riittää että monistaa ne. Sama pätee tuottajiin.
Kun kanadalainen Marshall McLuhan kirjoitti 60-luvulla, että väline on viesti, hän ei ehkä osannut ounastella mitään tällaista. Väline on ehkä viesti mutta se on aina ennen kaikkea väline. Ja McLuhan vielä tarkemmin erotteli välineet kuumiin ja kylmiin. Kuumilla oli sisältöä jo itsessään, kuten kirjoilla, ja kylmät olivat kuin jääkaappeja. Ne piti täyttää. Sisällöntuotannon aikakaudella väline on kuitenkin muuttunut itseisarvoksi. Niiden tehtävänä ei enää ole välittää vaan luoda todellisuutta. Jääkaapeista on tullut runsaudensarvia, jotka monistavat rajattomasti yhtä ainutta burgeria. Saa olla täysin pihalla alkuperäisestä taideteoksesta ja silti pystyy osallistumaan kahvipöytäkeskusteluihin. Jos nimittäin näkee sen tarpeelliseksi, antaa mediatodellisuuden käyttää itseään kuin kazoota, joka soi tuulessa.
Kun räsäsläiset ovat huolissaan lööppitodellisuuden raiskaavan satunnaiset r-kioskin ohimatkaajistat, jotka yrittävät välttää tupakkatyttöjen verkoston heille tuputtamia paheita, he ovat oikeilla linjoilla. Media valtaa tajuntamme, tahdoimme tai emme. Kyse ei kuitenkaan ole vain seksin, huumeiden ja rokkenrollin invaasiosta, joka likaa neitseelliset ja lapsenmieliset vaan todellisuuden korvautumisella väärällä tietoisuudella. On varmaan so last season toivoa edes joskus takaisin niitä aikoja, jolloin kanavia oli yksi, mutta minä haluan albanialaisen naisen arkipäivän ja ddr:läisen lapsikuoron takaisin, ja ainoastaan Kekkonen, maailmansota tai tulivuorenpurkaus voi ne keskeyttää!
11.4.2008
Kivat sulle!
Kanadalaisen kulttuurifilosofi Marshall McLuhanin mukaan yksi nykyihmisen suurimmista keksinnöistä on "arvioinnin lykkäämisen menetelmä". McLuhan kirjoitti profeetalliset sanansa 1960-luvulla; profeetalliset siksi, että vasta 1990-luvulta alkaen julkiseen hallintoon on pesiytynyt arviointikulttuuri.
Nyt esimerkiksi suunniteltaessa kaatopaikkoja tai kaavoitettaessa muita ympäristölle haitallisia laitoksia, niille on tehtävä YVA eli ympäristövaikutusten arviointi. Monet työpaikat ja politiikat nykyään SUVAtaan eli niille tehdään sukupuolivaikutusten arviointi. Koska itsenikin kaltaisten pätkätyömaisteriarviointimoniosaajien tulee työllistyä, arviointiprosessien on oltava jatkuvia ja uusia asioita on otettava arvioitaviksi. Seuraavassa ehdotuksiani uusiksi arviointitoimenpiteiksi:
KIVA = kielivaikutusten arviointi. Kieli ei koskaan ole neutraalia vaan se luokittelee maailmaamme ja on siten vallankäyttöä.
LIVA = liikunta- ja liikennevaikutusten arviointi. Kaikki vähintäänkin osayleiskaavan laajuisten kaavojen liikunta-ja liikennevaikutukset on toteutettava, jotta ymmärrettäisiin, edistävätkö ne yksityisautoilua vaiko hyötyliikuntaa.
TEVA = terveysvaikutusten arviointi. Läheistä sukua edelliselle, mutta kaikki politiikat on mahdollista tevata.
KATEVA = kansanterveysvaikutusten arviointi. Jos vielä Teva ei tehnyt asiaa selväksi, niin viimeistään Kateva osoittaa harjoitetun politiikan vaikutuksen koko kansanterveyteen ja myös kansantalouteen. Suoritetaan arvioitaessa kaikkia merkittäviä politiikoita.
IVA = ilmastovaikutusten arviointi. Kaikki liikenne-, kaavoitus- ja elinkeinopolitiikat ja -suunnitelmat on ivattava.
EEVA = Elinkeinoelämävaikutusten arviointi. Voidaan toteuttaa sekä paikallisella, alueellisella että valtakunnallisella tasolla, arvioitaessa jonkun muun politiikan osa-alueen elinkeinoelämäheijastusvaikutuksia.
KATTAVA = Kansantalousvaikutusten arviointi. Suoritetaan, mikäli Kateva antaa ymmärtää taloudellisia heijastusvaikutuksia, jotka eivät ilman Kattavaa tule riittävästi selville.
VAVAVAIKEA = Valtionvarainvaikutusten arviointi. Koska lama-ajoista, suunnilleen vuodesta 1991, silloin kun Viinanen oli pääministerinä, ja kävi käsky, että koko maa on arvollepantava, tästä seurasi, että politiikasta tuli talouden osa-alue, kun aikaisemmin oli ollut päinvastoin. Vavavaikean tekeminen on va-va-vaikeaa.
Nyt esimerkiksi suunniteltaessa kaatopaikkoja tai kaavoitettaessa muita ympäristölle haitallisia laitoksia, niille on tehtävä YVA eli ympäristövaikutusten arviointi. Monet työpaikat ja politiikat nykyään SUVAtaan eli niille tehdään sukupuolivaikutusten arviointi. Koska itsenikin kaltaisten pätkätyömaisteriarviointimoniosaajien tulee työllistyä, arviointiprosessien on oltava jatkuvia ja uusia asioita on otettava arvioitaviksi. Seuraavassa ehdotuksiani uusiksi arviointitoimenpiteiksi:
KIVA = kielivaikutusten arviointi. Kieli ei koskaan ole neutraalia vaan se luokittelee maailmaamme ja on siten vallankäyttöä.
LIVA = liikunta- ja liikennevaikutusten arviointi. Kaikki vähintäänkin osayleiskaavan laajuisten kaavojen liikunta-ja liikennevaikutukset on toteutettava, jotta ymmärrettäisiin, edistävätkö ne yksityisautoilua vaiko hyötyliikuntaa.
TEVA = terveysvaikutusten arviointi. Läheistä sukua edelliselle, mutta kaikki politiikat on mahdollista tevata.
KATEVA = kansanterveysvaikutusten arviointi. Jos vielä Teva ei tehnyt asiaa selväksi, niin viimeistään Kateva osoittaa harjoitetun politiikan vaikutuksen koko kansanterveyteen ja myös kansantalouteen. Suoritetaan arvioitaessa kaikkia merkittäviä politiikoita.
IVA = ilmastovaikutusten arviointi. Kaikki liikenne-, kaavoitus- ja elinkeinopolitiikat ja -suunnitelmat on ivattava.
EEVA = Elinkeinoelämävaikutusten arviointi. Voidaan toteuttaa sekä paikallisella, alueellisella että valtakunnallisella tasolla, arvioitaessa jonkun muun politiikan osa-alueen elinkeinoelämäheijastusvaikutuksia.
KATTAVA = Kansantalousvaikutusten arviointi. Suoritetaan, mikäli Kateva antaa ymmärtää taloudellisia heijastusvaikutuksia, jotka eivät ilman Kattavaa tule riittävästi selville.
VAVAVAIKEA = Valtionvarainvaikutusten arviointi. Koska lama-ajoista, suunnilleen vuodesta 1991, silloin kun Viinanen oli pääministerinä, ja kävi käsky, että koko maa on arvollepantava, tästä seurasi, että politiikasta tuli talouden osa-alue, kun aikaisemmin oli ollut päinvastoin. Vavavaikean tekeminen on va-va-vaikeaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)