Barcelonan olympialaisten 1992 avajaiset aloittivat uuden aikakauden musiikissa. Nk. klassisesta musiikista tuli populaaria ja myyntikelpoista. Kertaluonteisena ilmiönä Pavarotti, Domingo ja Carreras – nämä oman alansa kolme ehdotonta ja sellaisina markkinoitua huippua – oli riemastuttava ja viihdyttävä. Valitettavasti he tulivat aloittaneeksi myös klassisen musiikin rämettämisen, kompromettoinnin, jauhamisen ja paketoinnin helpommin ”lähestyttävään” muotoon, eräänlaisiksi kirjavalioiksi. Tai ainakin rohkaisivat myöhempien aikojen vähemmän pyhiä.
Jos joku ei tunne käsitettä Kirjavaliot, niin kyse on Valitut Palat-aikakauslehden toimittamasta sarjasta, jossa kaunokirjallisuutta on lyhennetty seuraavaan tapaan: "Raskolnikov tappoi, katui ja tunnusti" (oma kirjavalioittamiseni Fedor Dostojevskin teoksesta "Rikos ja rangaistus")
Uusin tuote on kolme irlantilaista pappia, jotka vesittävät tunnettuja kuoro- ja solistisia sävellyksiä paketoituna nimellä The Priests. Vesittäessään musiikkia viihdepuurovelliksi, the Priests sortuu suurimpaan syntiin, jota musiikille voi tehdä. Ei, se synti ei ole kaupallisuus vaan musiikin aidon luonteen ja merkityksen kiertäminen, väistäminen ja vääristäminen.
Priests esittää yksinlauluja kuoron ja orkesterin säestyksellä, kolmella solistilla, ja kuorolauluja kuoron ja orkesterin säestyksellä, kolmella solistilla. Ei ihme, että alkaa maistua puulta, kun on ruokalista aika yksitoikkoinen.
Yleensä musiikkia päästetään levyttämään vain ammattilaiset. Papit eivät toki syyllisty väärinlaulamiseen, ja heillä on kuorotaustaa, mutta he ovat amatöörejä. Kuuntelen vastedeskin mieluiten Adamin joululaulun Jussi Björlingin esittämänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti