Pohjoismaisia West Ham -kannattajia pyhiinvaellusmatkalla stadionbaarissa. Suurin osa heistä lienee Vålerenga-faneja, mutta joukossa on myös ainakin yksi Molde-fani. Joukosta löytyy myös yksi piilo-Nottingham Forest-kannattaja sekä Trevor Morley (mies nahkatakissa oikealla).
Useimmat tuntemani norjalaiset ovat tunnustuksellisia Vålerenga-kannattajia. Tämä johtuu siitä, että suosimani sporttibaari Bohemen on Vålerenga-baari. Kuitenkin, tunnen norjalaiset tuttavani ensisijaisesti West Ham-kannattajina, en Enga-faneina.
Sanotaan, että yhden miehen sydämeen mahtuu vain yksi ämmä. Kuitenkin on mahdollista kannattaa useampaa joukkuetta, jolleivat ne kilpaile keskenään; toisin sanoen, kustakin kansallisesta liigasta on mahdollista kannattaa yhtä, mutta vain yhtä joukkuetta. Itse heijaan West Hamin, Parman ja HJK:n puolesta; koripallossa kannatan Torpan Poikia. Yleensä käytännön syistä useimmat ovat valinneet monista suosikkijoukkueistaan sen yhden, joka on erityisen lähellä sydäntä.
Olen ajatellut, että ehkä olisi syytä valita Norjan Tippeliigasta yksi suosikkijoukkue, jotta norjalaisen futiksen seuraaminen saisi lisäpotkua ja jotta fanius yhdistäisi minut paikalliseen väestöön. Paikallisista syistä tämän joukkueen olisi syytä olla oslolainen, ja sosiaalisista syistä juuri Enga; minua ei katsottaisi Irons-kavereideni seurassa hyvällä jos tunnustaisin Lynin värejä.
Kuitenkin, ulkoilmaharrastuneisuuteni ja tutkijataustani vetävät minua Lynin suuntaan. Ollakseni rehellinen itselleni, minulla on kaksi vaihtoehtoa: olla kannattamatta mitään oslolaisjoukkuetta ja valittava joukkueekseni vaikka Odd Grenland tai Rosenborg, tai pysyttävä kokonaan jalkapallon, tuon ihmisiä yhdistävän mutta erottavan aktiviteetin norjalaisvariantin ulkopuolella.
Kävin elämäni ensimmäisessä Tippeliga-matsissa eilen, ja valitsin otteluksi Enga-Rosenborg. Rosenborgia suuremmaksi jalkapallojoukkueet eivät Pohjoismaissa tule; se on viimeisen 14 vuoden aikana voittanut Norjan mestaruuden 11 kertaa, ja ollut vakiovieras Mestareiden liigassa. Eikä vain vieras; Lerkendal-stadionilta ovat poistuneet tyhjin käsin niin AC Milan kuin Real Madridkin.
Saatuani perspektiiviä sekä Suomen Veikkausliigasta että Englannin Premiershipistä, niin Norjan liiga asettuu näiden väliin, kuitenkin lähemmäs Veikkausliigaa. Pelitempo on Veikkausliigaa korkeampi,mutta joukkueiden yleinen taitotaso ei muutamaa yksilöä lukuunottamatta juuri korkeampi. Ottelussa erottuivat yksilöinä 90.minuutilla voittomaalin tehnyt Rade Prica, raskastekoinen ja verkkainen pelaaja, jolla kuitenkin on pehmeä kosketus ja oikea-aikainen pomppu sekä Norjan Essien, Alexander Tettey. Niin, Rosenborg voitti siis 2-1, ansaitusti.
Rosenborg voitti yllättäen myös katsomo-ottelun; Engan klaani oli muutamaa köhäistä yritystä lukuunottamatta vaisu; tosin klaania lienee syytä armahtaa sillä, että koska en kantanut Engan värejä,minulle myytiin lippu katsomonosaan, joka oli lähempänä trondheimilaiskannattajia. Ehkä Klaanin huuto hukkui Ullevaalin kaarteisiin, mene ja tiedä.
Jalkapallon ja paikallisuuden suhde on nykyisenä pääomien ja työvoiman liikkuvuuden aikana kummallinen. En asu Lontoossa, en ole koskaan käynyt Parmassa enkä itse asiassa tällä hetkellä asu Helsingissäkään; olen oslolainen, ja kuitenkaan juuri tämän kaupungin urheilujoukkueisiin minulla ei ole minkäänlaista suhdetta. Sanotaan, että urheilussa joukkue valitsee sinut; tässä ”usko” jalkapallojoukkueeseen on muodollisesti samalla tavalla rakentunut kuin kristinopissa, jossa usko on ulkoa (ylhäältä) annettu armolahja, joka vain on osattava ottaa vastaan, ja sille on avauduttava ja uskallettava antautua.
Kuitenkin, joukkueiden kannattamisessa on usein kyse sattumista. Ei siinä armolahjoilla ole sijaa. Parmaa aloin kannattamaan kymmenisen vuotta sitten, aloitettuani pitkällisen ajoittaista riippuvuutta muistuttaneen rakkaussuhteeni Pro Evolution Soccer-pelin kanssa, havaittuani, että siellä pelasi tuohon aikaan paljon minulle tuttuja pelaajia: Cannavaro, Thuram, Buffon, Veron ja Crespo. HJK taas lankesi otolliseen maaperään saatuani isältäni lahjaksi kausikortin noin 15-16-vuotiaana; peliä suuremman vaikutuksen minuun tosin teki entisten klubipelaajien humalainen örveltäminen katsomossa. West Hamista minulla on sitä sivuavia muistijälkiä jo lapsesta; Trevor Brooking oli Kevin Keeganin ohella ensimmäinen englantilainen aikalaispelaaja, jonka tiesin. Muistan myös Elisaaren lossiaseman kaupassa käydyn keskustelun West Hamin paitaa kantavan miehen kanssa, joka surkutteli valioliigasta putoamista.
Kannattaja minusta tuli vasta syksyllä 2003, oltuani ystäväni häissä Englannissa. Vietin samalla pari päivää Lontoossa, ja olin päättänyt mennä otteluun. Lehdistä näin, että tarjolla olisi perinteisen joukkueen Championship-ottelu; West Ham v. Crystal Palace. Valioliigaotteluihin en edes uneksinut saavani lippuja. No, ruikuttamalla pääsin sisään, väitettyäni että ”I came from Finland for just this one”; huumaannuin, kun istuin tuhansien West Ham-kannattajien keskellä, ja lipussani luki ”West Ham fan”.
Faniutta on monenasteista. Jotkut tatuoivat joukkueensa logon itseensä, muuttavat nimekseen Manchester United ja maalauttavat autonsa joukkueen väreihin. Minulle riittää otteluiden näkeminen baarissa, kerran vuodessa livenä ja muina aikoina West Ham-lippiksien ja paitojen kannattaminen. Sen verta tosikannattaja kuitenkin olen, että olen opiskellut West Hamin kunniakasta historiaa, ja osaan arvostaa sitä, että olen saanut tavata entisiä suuruuksia – kuten Tony Cotteen, Trevor Morleyn tai Alvin Martinin ja että kaadoin tuopillisen Phil Parkesin päälle.
