Ikea syrjii ajokortittomia

Ikea syrjii autottomia jo siitä lähtien, että ne tapaavat sijaita kehäteiden varsilla. Onhan niihin järjestetty bussikuljetuksia, hienoa! Mutta sitten vielä tarttis ratkaista se, miten ne tavarat niistä saadaan kotiin.

No, ei hätä tämän näköinen. Jos sinulla ei sattuisi olemaan käytössäsi omaa autoa, Ikealta saa! Jos sinulla sen sijaan ei ole käytössäsi edes ajokorttia, ei hätää, sillä Ikealta saa tilattua myös kuljetuksen.

Jos kuitenkin tilaa 3 kappaletta cd-torneja, niiden kuljetus maksaa miltei saman verran kuin tuote. No, ei hätää. Minullahan on sentään autoilevia ystäviä. Ajattelinkin että josko menisin ostamaan ja maksamaan tuotteet jo tänään niin ystäväni voisi vain kantaa tornit suoraan autoonsa. Ei se kuitenkaan näin mene. Ikea ei nimittäin suostu säilyttämään niitä edes yhtä päivää, mikä on aika epäloogista: säilyttäähän se nyt kuutiokilometreittäin sellaista tavaraa, jota kukaan ei ole vielä maksanut, jotka odottavat tulevansa ostetuiksi.

Jäisi Ikea muuten ilman tätä asiakasta, mutta onneksi on sentään hyviä ystäviä. Sellaisia, jotka eivät ainoastaan tarjoudu kuljettamaan hyllyt vaan myös maksamaan ne. Eläköön ystävät! Hyi hyi Ikea!

Espoolaiset, nuo automaan asukit

Puolisoni käväisi tässä päivänä eräänä Espoon Ikeassa. Matka shoppailuparatiisiin sujui jouhevasti; totta kai, kuluttaminen täytyy tehdä helpoksi. Niin helpoksi se on tehty, että Espoossa jopa harvalukuisen joukkoliikenteen vieläkin harvalukuisemmat pysäkit on nimetty kauppojen mukaan. Kun Espoossa mennään reilusti Ikeaan, Helsingissä taas matka Kannelmäen Prismaan häveliäästi kätketään Venäläisen koulun taakse tai Stockan matka vanhaksi ylioppilastaloksi. No, jos pysäkit todella nimettäisiin kauppojen mukaan, niin ainakin jo pariin kertaan nimeään muuttaneen Nurmijärven-Hämeenlinnan-Tampereentien varren ensimmäinen pysäkki Kehä ykkösen jälkeen olisi ollut ensin Eka, sitten Maxi, sitten Prisma. Olisi valtion kilpitehtaalle meinaan tullut töitä.

Erikoisliikennereportteri Sam Makkosen raportti kotimatkalta:

Sitten paluumatkalla paljastuikin kavalan juonen yksisuuntaisuus: Espoo on kuin vankila. Sinne kyllä pääsee, mutta sieltä ei pääse ulos. Paluumatkalla Simeon alkoi hieman inistä: ”Ajelet liian hiljaisesti”. Kauan mun pinnani kesti, mutta sitten oli päästävä ulos ensimmäisellä mahdollisella bussipysäkillä, jota sivumennen sanoen ei tullut kovinkaan pian. Samantapaisia kokemuksia olen kuullut Matinkylästä: Simeonin mennessä äitinsä kanssa vauvajumppaan, erehtyivät he kerran olemaan tarkkaamattomia, ja joutuivat jäämään pois vasta seuraavalla pysäkillä. Sinne taisi olla 2,9 kilometriä, ja matka toiselle puolelle Länsiväylää, takaisinpäin vievän bussin pysäkille kaikkien moottoritieliittymien ylitse, taittaen ja kiertäen kolmella voltilla kesti puoli tuntia. Ei tullut sillä kertaa vauvajumppaa, tuli Espoo-sightseeing.

No, takaisin Ikea-reissuun. Bussi jäi pois pysäkillä, ja jotenkin keskeltä ei-mitään pitäisi päästä kotiinkin. On vain paha lähteä selvittelemään mahdollisia jatkoyhteyksiä paikkaan, jonka nimeä ei löytynyt puhelinluettelon kartasta. Mahdollisia seuraavia bussejakaan ei voinut jäädä odottamaan, koska ei-minnekään ei voi mennä busseja, tai ainakin ensimmäinen ei-mistään kenties jonnekin tai toiseen ei-minnekäniin jäi välistä. Ehkä vain välistäjääneet bussit olivat olemassa, sillä tunnetusti kaksi kieltosanaa tekee myönnön?

No, koska bussia tai edes ei-bussia ei tullut, piti yrittää ryhtyä tilaamaan taksia pysäkille, koska Espoossa takseja ei voi tilata pysäkeille, toisin kuin Helsingissä. Tämä ei ollut aivan helppoa, koska toisin kuin Helsingissä tai Vantaalla, sen paremmin puhelinluetteloista, siis kaikista jommastakummasta niistä vai kuinka monta niitä nyt olikaan, ei löytynyt käsitettä nimeltä Espoon taksi, ei edes Googlesta. Löytyi vain Espoon taksiautoilijat tai sitten erinäisiä yksityisiä taksiyrittäjiä; mistä sitä tietää, onko vaikka Jarin taksi edes oikea. Tiedä mikä rosvoraiskari sekin on...

Kun lopulta löytyi sellainen puhelinnumero, jonka uskalsi olettaa viittaavan taksiin, koska numero muistutti tutun ja turvallisen Helsingin taksinumeroa olematta kuitenkaan se, taksi piti vielä saada paikalle. Taksin saamiseksi piti etsiä osoite keskeltä ei-mitään. No, seuraavassa risteyksessä keskellä ei-mitään osoite lukikin. Mutta hetkinen: miten voi olla osoite ei-missään? Tämähän edellyttäisi sen, että olisi olemassa tie. Tie edellyttää sen, että jossakin on ”jonnekin” ja ”joitakin”, jotka voivat mennä sinne jonnekin. Täällä ainakaan ei ollut ketään, sillä ei-missään ei voi asua ketään, paitsi ehkä ei-ketään.

Olen aikaisemmin pitänyt espoolaisia hemmoteltuina sohvaperunoina, jotka eivät pääse edes puuseehen ilman autoa. Nyt ymmärrän. Eivät he ole hemmolteltuja, ainakaan useimmat. Espoossa vain yksityisautoilija on olemassa. Sinne ei kannata mennä helsinkiläisen, lapsen, pyöräilijän tai liikuntarajoitteisen. Muuten käy kuten minulle lukioikäisenä kun harrastin pyöräillä ympäri pääkaupunkiseutua kartan kanssa.

Kerran eräällä näistä retkistäni päätin Kannelmäestä lähteä Espoon moraaliseksi ja kulttuuriseksi keskukseksi sanottuun Tapiolaan. Katsoin kotoani karttaa, että Kehä ykköstähän sinne näyttää käyvän helposti. Hyvän etapin jo poljettuani tulin liikenneympyrään, tai olin siis pyörätiellä, mutta pyörätie meni ympyrää, ja pyörälläni meni pää ympyrälle. En enää tiennyt, mistä olin tullut, tai jos niille sijoille panisin majani, missä heräisin. Minua ei lainkaan auttanut tienviitta, jossa oli yksi viitta, joka osoitti, että Mäkkylä kolme kilometriä jonne, Mikkelä neljä kilometriä sinne, Mikkeli viisi kilometriä tonne ja Kikkeli kuusi kilogrammaa jonne. TAHDOIN KOTIIN, mutta missään ei lukenut, missä oli Helsinki.

No, tuo kahdenkymmenen vuoden takainen tarina päättyi onnellisesti. Päädyin lopulta jotenkin kotiin, luultavasti seuraamalla aurinkoa. Siitä, ettei Espoon liikennejärjestelmä ahmaissut minua siten kuin se tapaa ahmia lapsia, vanhuksia, naisia ja muita heikkoja ”toisia”, on todisteena kaksikymmentä vuotta myöhempi matka Ikeaan, sillä ilman ensimmäisen tarinan päättymistä onnellisesti, toista tarinaa ei oltaisi koskaan kerrottu.

Kuinka sitten Simeonin seikkailu Ikeaan päättyi? Siitä kerrotaan jatkokertomuksemme seuraavassa osassa...