Elokuvassa Terminator II Arnold Schwarzeneggerin esittämä ihmisrobotti totesi, että "the more contact I have with humans, the more I learn". Hän ylsi oppimisprosessissaan niin pitkälle, että oppi jopa itkemään.
Yleensä kaikki ennakkoluulot - siis negatiiviset - johtuvat - määritelmän mukaan - siitä, että ihminen ei tiedä jotakin, koska hänellä ei ole siitä kokemusta. Ja niin hän voi vain toistaa muiden käsityksiä tai pahimmassa tapauksessa, toisten ihmisten ennakkoluuloja. Yleensä ihminen oppii hyväksymään ja suvaitsemaan itselleen uusia asioita, asiantiloja, tottumuksia, tapoja ja olioita sitä mukaa mitä tutummiksi ne tulevat. Jos robottikin voi oppia jollei nyt ihan ihmiseksi niin ainakin olemaan ihmisiksi, voinemme ehkä toivoa että tainoillakin on toivoa..?
Hipster-hitiksi yltänyt tämän jonkun Tainan höläys yleisinhimillisistä tosiasioista saattaa valitettavasti tehdä tästä Tainasta marttyyrin, jonka ovea persut ilosta tutisten koputtavat pyytäen häntä antamaan inhimilliset kasvot ties mille. Älkäämme antako niille sitä iloa. Puhukaamme mieluummin ilmiöstä, jolle Taina antoi siivet.
Jokaisella on oikeus vaikuttaa oman elinympäristönsä suunnittelemiseen. Naapureitamme emme sen sijaan voi valita, joskus heikkona hetkenä sitä tulee ajatelleeksi että valitettavasti. Kaupungissa on anonyymi, simmeliläinen, apaattinen sulkeutuminen ulkopuoliselta todellisuudelta kuitenkin aika hyvin mahdollista. Vaikeampaa näyttää olevan suojautuminen sellaisista kaupunkielämään kuuluvista asioista, joista ei itse pidä. Silloin kannattaa muuttaa sinne maaseudulle ihan vapaaehtoisesti. Suomessa tilaa riittää.
Kaikista Tainoista huolimatta oikeus tulla kuulluksi ja mahdollisuus vaikuttaa oman elinympäristön suunnitteluun on liian tärkeä jotta kaikki maailman tainat saisivat minut edes heikkona hetkenäni olemaan puolustamatta kaikin käytettävissä olevin voimineni tätä oikeutta. Ja tämä oikeus on niin tärkeä, että sitä pitää jokaisen käyttää etteivät nämä tainat saa valtaa julkiseen tilaamme ja kaupunkioikeuksiemme ylitse.
Minä lupaan, että kaikki mahdolliset keskustelut siitä, onko oikein ja mahdollista rakentaa yhteiskuntamme vähäosaisille palveluita, joiden ansiosta he saisivat edes minimaaliset ihmisoikeudet, kuten asunnon, tyssäävät kanssani justiinsa. Suvaitsemattomat nimbyt eivät tule saamaan minusta puolestapuhujaansa. Sen sijaan puhun niiden puolesta, joiden ääni ei tule kuulluksi. Ja toivotan ihmiset kaupunkiini tervetulleeksi.
Tainan löpsähdykset voi tarkistaa klikkaamalla linkin alta löytyvää videota, ja kelata sitä kohtaan n.36 minuuttia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste right to the city. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste right to the city. Näytä kaikki tekstit
4.11.2011
4.8.2011
Pelon maantiede
Feministinen kaupunkitutkimus on ollut kiinnostunut kaupunkirakenteen sukupuolittumisesta, sen vaikutuksesta sukupuolirooleihin sekä kaupunkitilan kokemisesta.
Monien kaupunkitutkijoiden mielestä nykykaupungissa kaupunkilaisuus näyttäytyy kuluttajuutena, sillä kulutusvapaata julkista tilaa on tarjolla ja sitä suunnitellaan kovin vähän. Yhdyskuntasuunnittelun hallitseva suuntaus lähtee kaupunkirakenteen funktionaalisesta eriyttämisestä, jolloin kello kahdeksasta neljään ollaan joko kotona asumalähiössä tai töissä toimitila- tai teollisuusalueella, ja iltaisin ja viikonloppuisin kansoitetaan ostoskeskukset. Ostoskeskukset taas sijaitsevat joko kaupunkikeskustoissa tai automatkan päässä kaupungin laita-alueilla, joiden väliin asuinalueet jäävät sosiaalisiksi tyhjiöiksi.
Feministinen kaupunkitutkimus on auttanut ymmärtämään, että kaupunkisuunnittelun eri toimijoilla on eriäviä intressejä ja eriävässä määrin valtaa. Lapsilla on pulaa leikkipaikoista etenkin kaupunkikeskustoissa, koska niissä kaupunkitila tahdotaan käyttää taloudellisesti kannattavammin tai kaupunkien imagonrakennukseen. Lasten toiseus kaupungeissa näkyy myös siinä, että kaupungin mittasuhteet on tehty aikuisille, ja autoihin perustuva liikennejärjestelmä on lapsille vaarallinen, koska lapsi on arvaamaton liikkuja, joka näkyy autoon huonosti. Vammaiset taistelevat edelleenkin oikeudestaan esteettömään kaupunkiin, vaikka esimerkiksi Helsingin rakennuslautakunnassa Kalle Könkkölälle on veto-oikeus. Naisten toiseus ilmenee etenkin autoliikenteeseen perustuvan kaupunkirakenteen tuottamisessa.
Kaupunkirakenne etenkin amerikkalaisissa autokaupungeissa, joissa asutaan hajallaan omakotitaloalueilla, eristää naiset kotiin. Kun asuinalueille ei ole julkisia kulkuyhteyksiä ja mies ajaa perheen mahdollisesti ainoalla autolla töihin, naisen valtakunnaksi jää piha ja koti. Kun kaupunkirakenne tukee sellaista rooliajattelua, jossa naisen tehtävä on perheen uusintaminen, hän samalla syrjäytyy elinkeinoelämästä ja yhteiskunnallisesta elämästä. Tietenkin Suomessa naiset käyvät enemmän töissä kuin Yhdysvalloissa, mutta idea lienee yleispätevästi ymmärrettävä. Työpaikkojen ja asuntojen ollessa erillään, etenkin nainen syrjäytyy, kun taas alkuperäisen puutarhakaupungin sosiaalisena ihanteena oli työpaikkaomavaraisuus, jolloin nainen pystyisi paremmin osallistumaan työelämään.
Suomessa kaupungit kilpailevat avoimesti laajoista ydinperheistä, suunnitellen isoja perheasuntoja. Tämä näkyy myös Helsingin kaupunkisuunnittelussa ja asuntopolitiikassa. Tämä kilpailu on täysin avointa ja hyväksyttävää; lapsista ajatellaan tulevan tulevaisuuden veronmaksajia.
Kuka on kaupunkilainen ja mitkä ovat hänen oikeutensa? Feministinen kaupunkitutkimus on tulkinnut uudelleen osallisuuden käsitettä ja normaaleiksi katsottuja osallisuuden rooleja. Kun yleensä kaupunkisuunnittelun virallisiksi pääosallisiksi katsotaan kaupunkisuunnitteluvirkamiehet, luottamusmiespoliitikot ja kuntalaiset, lisäksi taustalla vaikuttaa liike-elämän intressejä, jotka pyritään naamioimaan tai piilottamaan ja joihin viittaamista tai edes vihjaamista kaupunkisuunnittelupoliitikot ja virkamiehet pitävät loukkauksena, henkilökohtaisen integriteettinsä epäilemisenä. Kaikille kuitenkin pitäisi olla selvää, että esimerkiksi kauppakeskuksia ei suunnitella ainoastaan pyytettöminä kunnan työpaikka- ja palveluntarjonnan nostajattajina. Sen, minkä ketjun kauppakeskus pellolle nostatetaan, määrää raha, samoin sen, mille grynderille kaupungin omistama maa myydään kehittämiskohteeksi.
Pelon maantieteeksi kutsutaan niiden paikkojen kartoittamista ja kokemisen tutkimusta, joissa nainen ei uskalla oleskella ainakaan öisin, koska pelkää fyysisen koskemattomuutensa puolesta, vaikka miehet joutuvatkin naisia enemmän kaupungeissa tuntemattomien väkivallan uhreiksi. Helsingissä vaarallisena paikkana tunnetaan esimerkiksi Kaisaniemen puisto; yleensä kaikki sellaiset paikat, joissa on "katvealueita" ja pimeitä pusikkoja, ja joissa pimeänä aikana ei liiku juuri kukaan, voidaan kokea pelottaviksi. Tällä perustellaan joskus myös kaupunkipuistojen pitämistä hoidettuina ja tätä vastaan suunnitellaan esimerkiksi puistojen valaistuksen lisäämistä. Paikan maine vaarallisena toimii itseään toteuttavana ennusteena; se, että jossakin ei liiku ihmisiä, johtaa paikan kokemiseen vaaralliseksi, jolloin siellä liikkuu entistäkin vähemmän ihmisiä. Suomessa aihepiiriä on tutkinut etenkin Hille Koskela, ja saman termin innoittamana Anja Snellman on kirjoittanut kirjan, jonka pohjalta Auli Mantila on ohjannut samannimisen elokuvan.
Paikat eivät ole ainoastaan sijainnin merkitsijöitä, jolloin ne yksinkertaisimmillaan palautuvat pituus- ja leveysasteiksi. Paikat konstruoidaan sosiaalisissa prosesseissa, joissa paikkoihin kytketään merkityksiä ja tulkintoja(esimerkiksi: onko tämä ja tuo paikka tarkoitettu ostamiseen, oleskeluun tai vain katseltavaksi). Paikan merkitys ja luonne tai paikan hallinnasta taistelevien toimijoiden voimasuhteet voivat myös muuttua; esimerkiksi Helsingissä Kallio on muuntautunut ryysyköyhälistön säilyttämöstä trenditietoisten suosimaksi kansainväliseksi sulatusuuniksi. Eri toimijoilla on eriävässä määrin valtaa määritellä kaupunkien paikkojen merkityksiä ja käyttöä, ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tämä voi näkyä siten, että heikot ihmisryhmät, kuten lapset, vammaiset tai naiset huomioidaan heikosti. Tästä aihepiiristä on kirjoittanut etenkin Doreen Massey.
Monien kaupunkitutkijoiden mielestä nykykaupungissa kaupunkilaisuus näyttäytyy kuluttajuutena, sillä kulutusvapaata julkista tilaa on tarjolla ja sitä suunnitellaan kovin vähän. Yhdyskuntasuunnittelun hallitseva suuntaus lähtee kaupunkirakenteen funktionaalisesta eriyttämisestä, jolloin kello kahdeksasta neljään ollaan joko kotona asumalähiössä tai töissä toimitila- tai teollisuusalueella, ja iltaisin ja viikonloppuisin kansoitetaan ostoskeskukset. Ostoskeskukset taas sijaitsevat joko kaupunkikeskustoissa tai automatkan päässä kaupungin laita-alueilla, joiden väliin asuinalueet jäävät sosiaalisiksi tyhjiöiksi.
Feministinen kaupunkitutkimus on auttanut ymmärtämään, että kaupunkisuunnittelun eri toimijoilla on eriäviä intressejä ja eriävässä määrin valtaa. Lapsilla on pulaa leikkipaikoista etenkin kaupunkikeskustoissa, koska niissä kaupunkitila tahdotaan käyttää taloudellisesti kannattavammin tai kaupunkien imagonrakennukseen. Lasten toiseus kaupungeissa näkyy myös siinä, että kaupungin mittasuhteet on tehty aikuisille, ja autoihin perustuva liikennejärjestelmä on lapsille vaarallinen, koska lapsi on arvaamaton liikkuja, joka näkyy autoon huonosti. Vammaiset taistelevat edelleenkin oikeudestaan esteettömään kaupunkiin, vaikka esimerkiksi Helsingin rakennuslautakunnassa Kalle Könkkölälle on veto-oikeus. Naisten toiseus ilmenee etenkin autoliikenteeseen perustuvan kaupunkirakenteen tuottamisessa.
Kaupunkirakenne etenkin amerikkalaisissa autokaupungeissa, joissa asutaan hajallaan omakotitaloalueilla, eristää naiset kotiin. Kun asuinalueille ei ole julkisia kulkuyhteyksiä ja mies ajaa perheen mahdollisesti ainoalla autolla töihin, naisen valtakunnaksi jää piha ja koti. Kun kaupunkirakenne tukee sellaista rooliajattelua, jossa naisen tehtävä on perheen uusintaminen, hän samalla syrjäytyy elinkeinoelämästä ja yhteiskunnallisesta elämästä. Tietenkin Suomessa naiset käyvät enemmän töissä kuin Yhdysvalloissa, mutta idea lienee yleispätevästi ymmärrettävä. Työpaikkojen ja asuntojen ollessa erillään, etenkin nainen syrjäytyy, kun taas alkuperäisen puutarhakaupungin sosiaalisena ihanteena oli työpaikkaomavaraisuus, jolloin nainen pystyisi paremmin osallistumaan työelämään.
Suomessa kaupungit kilpailevat avoimesti laajoista ydinperheistä, suunnitellen isoja perheasuntoja. Tämä näkyy myös Helsingin kaupunkisuunnittelussa ja asuntopolitiikassa. Tämä kilpailu on täysin avointa ja hyväksyttävää; lapsista ajatellaan tulevan tulevaisuuden veronmaksajia.
Kuka on kaupunkilainen ja mitkä ovat hänen oikeutensa? Feministinen kaupunkitutkimus on tulkinnut uudelleen osallisuuden käsitettä ja normaaleiksi katsottuja osallisuuden rooleja. Kun yleensä kaupunkisuunnittelun virallisiksi pääosallisiksi katsotaan kaupunkisuunnitteluvirkamiehet, luottamusmiespoliitikot ja kuntalaiset, lisäksi taustalla vaikuttaa liike-elämän intressejä, jotka pyritään naamioimaan tai piilottamaan ja joihin viittaamista tai edes vihjaamista kaupunkisuunnittelupoliitikot ja virkamiehet pitävät loukkauksena, henkilökohtaisen integriteettinsä epäilemisenä. Kaikille kuitenkin pitäisi olla selvää, että esimerkiksi kauppakeskuksia ei suunnitella ainoastaan pyytettöminä kunnan työpaikka- ja palveluntarjonnan nostajattajina. Sen, minkä ketjun kauppakeskus pellolle nostatetaan, määrää raha, samoin sen, mille grynderille kaupungin omistama maa myydään kehittämiskohteeksi.
Pelon maantieteeksi kutsutaan niiden paikkojen kartoittamista ja kokemisen tutkimusta, joissa nainen ei uskalla oleskella ainakaan öisin, koska pelkää fyysisen koskemattomuutensa puolesta, vaikka miehet joutuvatkin naisia enemmän kaupungeissa tuntemattomien väkivallan uhreiksi. Helsingissä vaarallisena paikkana tunnetaan esimerkiksi Kaisaniemen puisto; yleensä kaikki sellaiset paikat, joissa on "katvealueita" ja pimeitä pusikkoja, ja joissa pimeänä aikana ei liiku juuri kukaan, voidaan kokea pelottaviksi. Tällä perustellaan joskus myös kaupunkipuistojen pitämistä hoidettuina ja tätä vastaan suunnitellaan esimerkiksi puistojen valaistuksen lisäämistä. Paikan maine vaarallisena toimii itseään toteuttavana ennusteena; se, että jossakin ei liiku ihmisiä, johtaa paikan kokemiseen vaaralliseksi, jolloin siellä liikkuu entistäkin vähemmän ihmisiä. Suomessa aihepiiriä on tutkinut etenkin Hille Koskela, ja saman termin innoittamana Anja Snellman on kirjoittanut kirjan, jonka pohjalta Auli Mantila on ohjannut samannimisen elokuvan.
Paikat eivät ole ainoastaan sijainnin merkitsijöitä, jolloin ne yksinkertaisimmillaan palautuvat pituus- ja leveysasteiksi. Paikat konstruoidaan sosiaalisissa prosesseissa, joissa paikkoihin kytketään merkityksiä ja tulkintoja(esimerkiksi: onko tämä ja tuo paikka tarkoitettu ostamiseen, oleskeluun tai vain katseltavaksi). Paikan merkitys ja luonne tai paikan hallinnasta taistelevien toimijoiden voimasuhteet voivat myös muuttua; esimerkiksi Helsingissä Kallio on muuntautunut ryysyköyhälistön säilyttämöstä trenditietoisten suosimaksi kansainväliseksi sulatusuuniksi. Eri toimijoilla on eriävässä määrin valtaa määritellä kaupunkien paikkojen merkityksiä ja käyttöä, ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tämä voi näkyä siten, että heikot ihmisryhmät, kuten lapset, vammaiset tai naiset huomioidaan heikosti. Tästä aihepiiristä on kirjoittanut etenkin Doreen Massey.
25.11.2008
Oikeus puistosetiin!
Puistotädit ovat palvelu, joka mahdollistaa lapsien jättämisen leikkimään valvotusti ilman vanhempien läsnäoloa, samalla vapauttaen kotonaolevan vanhemman vähäksi aikaa lapsenhoidosta. Periaatteessa palvelun idea on hyvä, mutta toteutuksessa on kitkaa, kuten viime aikoina ollaan havaittu. Joissakin helsinkiläisissä leikkipuistoissa puistotädit häätävät paikalle saapuvat ulkopuoliset, koska heidän mielestään muut lapset vaikeuttavat heidän järjestyksenpitoaan.
Puistotädit, kuten päiväkoditkin, ovat tehty ensisijaisesti vanhempien pienten lepohetkien takaamiseksi, sillä lastenhoito on intensiivistä puuhaa. Kyse on useimmiten siis vanhempien subjektiivisesta oikeudesta; lapsien subjektiivisesta oikeudesta voidaan puhua ainoastaan silloin jos kotona oleva vanhempi on niin rasittunut tai kotiolot ovat niin rauhattomat, että lapsen ei enää ole turvallista olla kotonaan. Tietysti muiden lapsien näkeminen on kotona hoidettaville lapsille myös lähtökohtaisesti hyvä asia.
Käytännössä edelleenkin useimmissa tapauksissa se vanhemmista, joka jää kotiin hoitamaan lastaan imetyskaudenkin päätyttyä, on äiti. Leikkipuistot ja päiväkodit ovat siis palvelu naisille, jotka pääsevät harrastamaan tai töihin. Koska naisten euro on edelleenkin keskimäärin alle 80 senttiä ja koska etenkin puistotätien ja lastentarhanopettajien 80 senttiä taitaa olla noin 50 senttiä, niin yhteiskunta tulee ylläpitäneeksi tällä järjestelyllä ryysyproletariaattia, jotta naiset pääsisivät tienaamaan sitä 80 senttiänsä euron asemesta. Hoitoalojen palkkoja tuleekin nostaa työn vaativuuden edellyttämälle tasolle.
Jotkut leikkipuistot ovat saaneet joitakin vuosia sitten ”ylennyksen” asukaspuistoiksi, vaikka niiitä käyttävät vain lapset. Asukasaktiviteetit, joita asukaspuistoissa järjestetään, yleensä on suunniteltu lapsiperheille, ja tämä syrjii lapsettomia asukkaita. Tätäkin paremmalla syyllä puistojen – jotka Helsingissä ovat kaikki julkisia ja kaupungin eli siis kaikkien kaupunkilaisten omistamia – tulisi olla kaikille vapaita.
Jos puistotädeillä on vaikeuksia laumansa paimentamisessa,kyse on heidän ammattinsa sisäisestä ongelmasta. Puistoihin tuleekin saada järjestyksen takaamiseksi lisää puistosetiä ja "puistotätilapsien" erottamiseksi "mustista lampaista" eli niiden lapsista, jotka eivät maksa puistotätien palveluista, huomioliivit. Miten ihmeessä muuten näin poliittisesti epäkorrektia nimitystä kuin puistotäti on nykyaikana mahdollista käyttää? Miksi kutsuttaisiin sitä yhtä teoreettista puistosetää? Puistosedäksi, miespuistotädiksi, puistotätisedäksi vai puistotätimieheksi?
Kaupunkitutkimuksen klassikko Henri Lefevbre puhuu oikeuksista kaupunkiin. David Harveylle tämä merkitsee kaikkien tasa-arvoisia kaupunkioikeuksia, ei vain niiden, joilla on varaa maksaa kaupunkitilan käyttöoikeuksista. Helsingin puistot kuuluvat kaikille. Niitä ei pidä karsinoida golfkentiksi, rugbykentiksi tai maksavien asiakkaiden leikkikehiksi!
18.10.2008
RIGHT TO THE CITY!
RIGHT TO THE CITY!
Helsinki is a city for the top professionals as well as for the immigrants, children, elderly and disabled.
RIGHT TO THE SERVICES!
Services – including culture and recreation – are human rights. Also culture and recreation are basic services and preventive health care.
RIGHT TO BREATH!
We need to save our city by saving energy, recycling and using bikes and public transportation.
RIGHT TO THE NATURE!
Helsinki is a green city. Parks and forests are our lungs.
RIGHT TO BE HEARD!
Make sure your voice is heard!
Keep in touch!
Michael Perukangas,
researcher, activist, father, Kannelmäki, 37 years,
perukangas.blogspot.com, 040-748 1437
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)