Kaikille yhteinen (ja suomeksi siis, pakollinen) toisen kotimaisen kielen opetus on nykymuodossaan syytä lopettaa, tai ainakin opetusta ja niitä premissejä, joihin se perustuu, on syytä tarkistaa voimakkaasti. Miksi? Seuraavaksi esitän syitä, miksi toisen kotimaisen kielen opetus nykyisellään ei täytä niitä tarpeita ja kriteereitä, joilla opetuksen tarpeellisuus on perusteltu. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että keskityn tässä ruotsin kielen opetukseen toisena kotimaisena kielenä, ja selvyyden vuoksi muistuttakoon myös, että koko koulujen opetussuunnitelmaa olisi syytä tarkastella kriittisesti, mm. luopumalla tiukasta ainejaosta.
1.Ruotsin kielen opetusta on perusteltu sillä, että perustietojen opettaminen koko väestöpohjalle takaa riittävän kriittisen massan, josta löytyy myös riittävä määrä niitä suomenkielisiä, joiden kielitaito riittää sellaisten töiden hakemiseen, joissa vaaditaan molempien kielten hyvää osaamista.
Roskaa. Suomenkielisten ruotsinoppimisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on kansakuntamme suomenkielisten yleinen ruotsin taito. Jos näin väitetään, silloin oletetaan, että suomenkieliset kommunikoisivat keskenään ruotsiksi.
2.Ruotsin opetusta on perusteltu myös tasa-arvotekijällä: ruotsin taito antaa suomenkielisille mahdollisuudet pärjätä pohjoismaisilla työmarkkinoilla.
Roskaa. Hyvä ja aktiivisesti ylläpidetty kouluruotsi (siis ei peruskoulu- vaan lukioruotsi) saattaa riittää ehkä apuhoitajalle, mutta muiden työmarkkinat ovat maahanmuuttajien työmarkkinoita: siivoojien, postiljoonien ja taksikuskien, sillä erotuksella että suomalainen ei kvalifoidu maahanmuuttajaksi, joka olisi oikeutettu järjestettyyn norjan opetukseen, koska hänhän on jo pohjoismaalainen (vaikkei välttämättä skandinaavi). Kouluruotsi ei mitenkään riitä valmistamaan suomenkielisen etenkään kirjallista kielitaitoa sille tasolle, joka vaaditaan työskentelyyn julkisessa hallinnossa, tutkimuksessa tai suuressa osassa yksityistä sektoria muissa pohjoismaissa. Jos unohdetaan julkinen hallinto, jonne joka tapauksessa suomenkielisellä ei ole mitään asiaa, kannattaa panostaa englannin kieleen, jolla on edes rajoitetut mahdollisuudet hakea töitä tutkimuksen tai yksityisen sektorin parista.
Aina kun kansainvälisiä yhteyksiä laajennetaan Pohjoismaiden ulkopuolelle – Pohjoismaat ovat osa esimerkiksi sellaisia entiteettejä kuin ”Eurooppa” tai ”Maailma” - silloin puhutaan yleensä englantia. Näin silloinkin kun Pohjoismaita laajennetaan kattamaan vain sellaisiakin lähialueita kuin Baltia.
3.Ruotsin opetusta on perusteltu sillä, että kaikkien kielten osaaminen parantaa yleistä indoeurooppalaista (ja eritoten germaanista) etymologista pohjaa ja kielen tajua; tähän pohjaan sitten tarttuu helpommin myös muita kieliä.
On totta, että esimerkiksi hollanti ja saksa muistuttavat niin paljon pohjoismaisia kieliä, että niitä oppii helpommin jos osaa ruotsia, norjaa tai puhumattakaan tanskasta, mutta tuntikehys on kuitenkin realiteetti. Yleinen kielen taju kehittyy kaikkien kielten opiskelusta, ja opiskelu lisää oppimisvalmiuksia. Saattaa olla, että hollantia oppii sitten pikkuisen helpommin myöhemmin elämässä sen vähän perusteella, mitä jäi päähän kouluruotsista, mutta eipä sitten toisaalta ollut aikaa opiskella koulussa venäjääkään, joka taas voisi auttaa myöhemmissä puolan tai bulgarian opinnoissa.
4.Ruotsin opetusta on perusteltu myös aluepolitiikalla: koska ei voi tietää, minne oppilas tulee aikuisena muuttamaan, kaikille on annettava samanlaiset lähtökohdat, tulivatpa he sitten Kainalniemeltä tai Helsingistä.
Roskaa. Kainalniemelle on vaikeaa saada päteviä kielenopettajia, eikä siellä ruotsin kieli ole aktiivisesti läsnä arkipäivässä. Sitä ei näe katukylteissä, sitä ei kuule ratikoissa – eikä vain siksi ettei ratikoita ole – jolloin a) on vaikea perustella,miksi se olisi luontainen osa suomalaista arkielämää ja b) passiivinen kielitaito ei kehity. On totta, että ihmiset muuttavat, mutta sen saman kehnon kielitaidon, jonka kouluruotsipohjalla saa Kainalniemellä (tai Helsingissäkään), voi hankkia kursseilla myöhemminkin. Eikä muuttoliike ole yhdensuuntaista; kiitos aluepolitiikan, myös Kainalniemellä tarvitaan akateemisesti koulutettuja osaajia, niille, joilla on virkamiesruotsi käyty, taito, jolla Kainalniemellä muuten ei tee yhtikäs mitään paitsi silloin kun yksi satunnainen ruotsalaisturisti osuu paikalle.
Jos ruotsin kouluopetus halutaan säilyttää, sitä on kehitettävä, ei vain säilytettävä. Kieli ei ole säilytettävä arkistojen aarre, katoava kansanperinne, vaan se elää, sitä puhutaan ja kirjoitetaan, paitsi jos on kyse vepsästä, ostjakista ja vogulista. Tällöin kielenopetukseen pitää kuulua kulttuuriosuus, jossa selvitetään ruotsin kielen merkitys suomalaisuudelle. Topelius, Snellman, Runeberg ja Sibelius,kaikki merkittävimmät suomalaisen kuittuurin isähahmot olivat ruotsin kielisiä. Lisäksi asiaa voisi konstekstualisoida ja elävöittää osoittamalla, kuinka suuri osa slangisanoistamme on ruotsista.
5.Ruotsia (tai suomea) on syytä opettaa, jotta maamme eri kieliryhmät voisivat kommunikoida keskenään paremmin.
Roskaa. Kunhan kommunikoisivat ylipäätään. Vuorovaikutusta suomen ja ruotsinkielisten välillä on lisättävä tavoitteellisesti. Tiedän suunnilleen ikäiseni kaverin, joka kasvoi keskellä muuten suomenkielistä Kannelmäkeä ruotsinkielisessä taloyhtiössä, josta hänet ajettiin taksilla kilometrin päässä olevaan ruotsinkieliseen peruskouluun. Kaksvitosena hän ei juurikaan puhunut suomea, ei, vaikka hänenkin koulussaan oli ”pakkosuomi”.
Espoossa RKP:n valtuutetut vastustivat juuri lakkautettavan ruotsinkielisen koulun oppilaiden siirtämistä suomenkieliseen kouluun, varmaankin siksi, että heidän kielensä menisi ihan pilalle vuorovaikutuksesta suomenkielisten kanssa. Voi herran jestas. Minä soisin paljon enemmän tällaista vuorovaikutusta. Olisin suonut, että oma kouluni – Etelä-Kaarelan yhteiskoulu – ja se pellon toisella puolella oleva Kårbölen Grundskola olisivat edes joskus kohdanneet, edes lätkämatsissa tai vaikka vuosittaisella Keskuspuisto-kävelyllä. Nyt moni meistä ei ollut edes kuullutkaan heistä, ja päinvastoin. Miten siinä perustelet sitten tarpeellisuuden osata heidän kieltään jos heistä ei ole havaintoa, edes kuulopuheen tasolla?
6.Kielenopetus perustuu vääriin premisseihin ja se eristää kielen suljetuksi systeemiksi, ilman yhteyksiä muihin kieliin ja katkaissen sen kulttuuriset yhteydet, jopa yhteyden omaan kulttuuriinsa.
Jos ruotsin taito toisena kotimaisena kielenä, joka on hankittu mm. Helsingin yliopiston virkamiesruotsin läpäiseminen korkeimmin mahdollisin arvosanoin ja lukioruotsissa sellaisen tason saavuttaminen – kahdella intensiivikurssilla vielä prepattuna - jossa sijoitutaan valtakunnallisen ainekirjoituskilpailun mitalisijoille ja saadaan ylioppilaskokeesta 287/299 pistettä ja jota ollaan ylläpidetty tekemällä lähes koko työura virallisesti kaksikielisyyttä edellyttävässä julkishallinnossa, ei riitä pohjoismaisille työmarkkinoille, tällöin kielen opetuksessa on totisesti jotakin vikaa.
7.Kouluopetus ei auta arkisessa kommunikaatiossa.
Kouluopetus on aivan liian kielioppipainotteista, ja kielioppi ei ole siirrettävissä kielestä toiseen. Ruotsin taivutussäännöistä ei ole norjassa mitään hyötyä.
Kielenopetukseen tulee ottaa mukaan nykyistä enemmän eri arkielämän alojen temaattista sanastoa, jotka ovat paljolti kulttuurisidonnaisia. Esimerkiksi kasvi- ja lintulajien nimet, ruokalajit ja sairauksien nimet eivät kouluopetuksella avaudu.
8.Suomi on pohjoismaa.
Voi olla, mutta se ei ole Skandinaviaa. Suomesta tiedetään Ruotsin ulkopuolella muutamaa formulakuskia ja mäkihyppääjää lukuunottamatta hyvin vähän. Joskin suomenruotsia ymmärretään siksi verran hyvin muissa Pohjoismaissa että sillä pärjää, niin kouluruotsi ei tee 94% prosentista suomalaisista skandinaaveja. Me olemme siihen liian slaavilais-ugrilaisia, joilla on kuitenkin ollut kova hinku pohjoismaalaisiksi, ehkä siksi että olemme historiallista traumoista ja reaalisosialismin pelosta halunneet samastua Pohjoismaihin. Pohjoismaalaisuus on Skandinavian esikartano; pohjoismaalaiset kolkuttelevat skandinaavisuuden kartanoon, mutta ovat tuomittuja jäämään verannalle.
Nykyisiin premisseihin perustuva ruotsin opetus toisena kotimaisena kielenä jääköön siis historiaan, tai ainakin päivitettäköön premissit vastaamaan rehellisesti niitä perusteluita, joiden takia ruotsin opiskelu katsotaan kannattavaksi. Korvattakoon ruotsi mieluummin suomalaisen kulttuurin venäläis-ugrilais-ruotsalaisen historian ja pohjoismaisen yhteistyön kursseilla.
Aidosti kaksikielisillä alueilla lähetettäköön oppilaat vaihtoon toisenkieliseen kouluun, edes kahdeksi viikoksi samantyyppisesti kuin nyt työelämään tutustumisjaksossa, tai järjestettäkööt leirikouluja sillä toisella kielellä; ihanteellisinta olisi, jos näissä leirikouluissa olisi mukana molemmankielisiä koulukkkaita.
23.10.2009
Heteronormatiivinen kirkko sukupuolineutraalissa yhteiskunnassa?
Kannelmäen kirkko. Kuvalähde: mä.
Kun Ruotsin valtiokirkko myönsi kirkollisen vihkimysoikeuden myös homo- ja lesbopareille, päätöstä katsotaan Suomessa suurella mielenkiinnolla, kuten aina Ruotsin tekemisiä. Ruotsihan on ollut säännönmukaisesti Suomen koelaboratorio - aina askeleen Suomen edellä - ja yleensä Suomi on seurannut pian Ruotsin perässä miltei kaikille yhteiskunnallisen elämän osa-alueilla.
Samaa sukupuolta olevan pariskunnan on nyt mahdollista virallistaa eli ”rekisteröidä” parisuhteensa Suomessa. Avioliitto-oikeutta heillä ei ole tarkkaan ottaen, vaikka rekisteröinti tuottaa suurimman osan niistä oikeuksista, jotka kuuluvat avioparille, oikeastaan adoptio-oikeutta lukuunottamatta.
Yksi tapa tarkastella oikeutta kirkolliseen vihkimiseen on sen pitäminen tasa-arvokysymyksenä. Yhteiskunnassamme tulisi kaikilla olla yhtäläiset oikeudet yhtäläiseen parisuhteeseen.
Kirkon toiminnan periaatteellinen ohjekirja on Raamattu, josta johdetaan myös kirkon toimintatavat käytännöllisissä kysymyksissä. Raamattuun vetoaminen on kuitenkin sikäli ongelmallista, että se ei ole monografia, vaan pikemminkin antologia: valikoima eri kirjoittajien eri aikakausina erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa laatimia tekstejä, joille kaikille kuitenkin on annettu pyhä status. Vaikkakin näissä kirjoituksissa on kaikissa yhteinen (joskin jälkikäteen niihin ympätty) punainen lanka – ne on kaikki hyväksytty osaksi Raamattua – niin jos niitä tulkitsee kirjaimellisesti, tällöin niillä voi tukea tai kumota ihan mitä hyvänsä.
Jos fundamentalisti vaivautuisi lukemaan koko kirjan, hänen maailmankuvansa romahtaisi; tätä fundamentalistit eivät kuitenkaan tee, sillä fundamentalistit tapaavat valikoida tarkoitushakuisesti aina vain sellaisia kohtia, jotka tukevat heidän käsityksiään, samalla olettaen, ettei argumentaation vastapuoli tunne kirjaa yhtä hyvin, eikä näin ollen voi tietää, millä Raamatun argumenteilla hänet voisi kumota.
Pyhyys Raamatun yhteydessä tarkoittaa sitä, että kirjoituksia ei voi muokata jälkikäteen, koska ne on kanonisoitu ilmaisemaan kristinuskon Jumalan tahtoa, joka on ylöskirjattu Raamattuun siten kuin Jumalan tahto on itsensä eri kirjoittajille ilmaissut.Kuitenkin, Raamattu on painotuote, eikä mitään painettua sanaa voi muuttaa jälkikäteen, sen jälkeen kun se on julkaistu. Korkeintaan kirjoittaja – jos hän on vielä keskuudessamme – voi julkaista kirjoituksistaan uuden, tarkistetun painoksen. Luukkaalta, Matteukselta tai Markukselta ei kuitenkaan revisioita ole luvassa.
Tulkinnat voivat kyllä muuttua jatkuvasti, oli sitten kyse tieteellisistä teksteistä, Väinö Linna-reseptiosta tai uskontojen pyhistä kirjoituksista.
Kirkon asema on sikäli skitsofreeninen, että se on yhtäältä autonominen suhteessa varojensa käyttöön ja oppiensa tulkitsemiseen, toisaalta sille on kuitenkin annettu erityisasema. Tämä ilmenee esimerkiksi presidentin oikeutena nimittää piispat, oletusarvoisena yleisenä osallistumisena koulujen ”tunnustukselliseen” uskonnonopetukseen ja lisäksi kirkon asemaan hallitsevana kulttuurisena instituutiona. Suurin osa niistäkin, joilla ei itsellään ole kristittyä vakaumusta, viettävät esimerkiksi mielellään ja tottumuksesta kirkollisia juhlapyhiä, ainakin joulua ja pääsiäistä. Suurin osa suomalaisista onkin varmasti vähintäänkin kulttuurisia kristittyjä, ja tämän kiistäminen olisi historiamme kiistämistä. Pääsiäispupun syöminen ei edellytä ylösnousemuksen uskomista,mutta ilman ylösnousemushistoriaa emme söisi pääsiäispupua.
Yhteiskunta on antanut kirkolle myös monia tehtäviä. Kirkot vastaavat käytännössä väestörekisteristä, nimenannosta ja hautaamisesta sekä ne suorittavat erilaisia siirtymäriittejä, kuten esimerkiksi ripin ja vihkimisen. Tämän lisäksi kirkko tekee arvokasta sielunhoidollista työtä, antaa esimerkiksi perheneuvontaa ja pyörittää erilaisia kerhoja ja järjestää vapaa-ajan toimintaa vähävaraisille.
Kirkolla ja valtiolla on siis sopimus. Kaikissa sopimuksissa on määritelty oikeudet mutta myös niitä vastaavat velvoitteet, sekä kaksi osapuolta, joita sopimus koskee. Jos kirkko suorittaa yhteiskunnallisia tehtäviä - mihin sille on annettu valtuudet ja joiden suorittamiseen se kerää veroa - tällöin kirkon on myös noudatettava yhteiskunnassa yleisesti noudatettuja normeja ja sen toiminnan on oltava yhteisesti hyväksyttyjen arvojen mukaista. Tämän varmistamiseen ei vaaleilla valittu maallikkovaltuusto riitä, koska kirkollisvaalien häpeällisen alhainen äänestysprosentti ei takaa kirkon edustavan demokraattisen enemmistön intressejä.
Autonomisena laitoksena kirkko saisi toimia niin kuin lystää. Jos kirkko ei halua siunata homojen ja lesbojen avioliittoja, tämä ei kuitenkaan ole kirkon oma asia, niin kauan kuin kirkolla on virallisesti tunnustettu valtiollinen asema. Siinä vaiheessa kun eduskunta päättää ryhtyä kutsumaan rekisteröityjä parisuhteita avioliitoiksi, kirkon on hetimiten tultava perässä. Edelläkävijän roolia siltä ei tässä kysymyksessä voi olettaa eikä edes vaatia. Proaktiivinen kirkon ei siis tarvitse olla, mutta ainakin reaktiivisuutta suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan siltä on voitava vaatia. Jos kirkko haluaa kuitenkin toimia riippumattomasti, ja olla välittämättä ympäröivästä yhteiskunnasta niin olkoon sitten myös riippumaton.
Jos kirkkoa halutaan muuttaa, tällöin olisi tärkeää myös koettaa vaikuttaa kirkkoon. Kirkollisvaaleissa kannattaisi asettua ehdolle, ja myös äänestää niissä, jos kerran kuuluu kirkkoon, jos halutaan että valtionkirkko todella on koko ”kansan” kirkko. Toisin sanoen, kirkkoa kritisoivien on myös syytä katsoa peiliin; tosin koko vastuuta kirkon staattisuudesta ei voi sälyttää nukkuvien kirkkopuolueelle.
22.10.2009
Matkakortti on lapsiperheen vihollinen
Pääkaupunkiseudun joukkoliikennettä on pakko kehua ainakin yhdestä asiasta: siitä, että joukkoliikennevälineisiin voi ottaa lastenvaunut mukaan ilmaiseksi, ja myös siitä, että eri pääkaupunkiseudun kunnat, HKL, YTV ja VR ovat onnistuneet pääsemään tästä asiasta yhteneväiseen käytäntöön. Toimisipa kuntien välinen yhteistyö muissakin asioissa näin mallikkaasti!
Vertailun vuoksi, lastenvaunut saa kyllä kyytiin Oslossa ilman eri maksua, ja tätäkin asiaa muistetaan hehkuttaa erikseen etuna. Kuitenkin, lastenvaunuja kuljettava henkilö saa luvan maksaa matkastaan. Ei sillä, ettei hän voisi maksaa; kyse ei ole mistään perhepoliittisesta edusta vaan ihan puhtaasti logistiikasta ja turvallisuudesta.
Kun Osloon saatiin vihdoinkin elektroniset matkakortit lähes 10 vuotta sen jälkeen, kun niiden lukulaitteet oli installoitu liikennevälineisiin, tämä merkitsi pikkulapsiperheille uutta käytännöllistä ongelmaa. Pitääkö lapsi ottaa syliin lastenvaunuista siksi aikaa kun menee vilauttamaan matkalippuaan lukijassa, vai jättääkö hänet yksin istumaan vaunuissa bussin keskiosaan? Etenkin bussikyyti on Oslossa mäkistä ja mutkittelevaa, joten lapsen kanniskelu heiluvassa ja äkkijarrutuksia ja -käännöksiä tekevässä bussissa on vaarallista.
Lapsiperheille vanhassa vara parempi. Onneksi kioskeista saa vielä ostaa vanhanaikaisia kuukauden voimassa olevia paperilippuja, jotka oikeuttavat matkustamiseen sen jälkeen kun ne on kerran leimannut. Nämä liput voi pitää kätevästi lompakossa ei niitä tarvitse vilautella missään. Toivottavasti tällainen lippu säilyy vastaisuudessakin; kuitenkin kannatan Helsingin systeemiä, joka on paitsi panostus turvallisuuteen, se myös kannustaa lapsiperheitä autottomuuteen tai ainakin vähentää autoilun tarvetta.
Vertailun vuoksi, lastenvaunut saa kyllä kyytiin Oslossa ilman eri maksua, ja tätäkin asiaa muistetaan hehkuttaa erikseen etuna. Kuitenkin, lastenvaunuja kuljettava henkilö saa luvan maksaa matkastaan. Ei sillä, ettei hän voisi maksaa; kyse ei ole mistään perhepoliittisesta edusta vaan ihan puhtaasti logistiikasta ja turvallisuudesta.
Kun Osloon saatiin vihdoinkin elektroniset matkakortit lähes 10 vuotta sen jälkeen, kun niiden lukulaitteet oli installoitu liikennevälineisiin, tämä merkitsi pikkulapsiperheille uutta käytännöllistä ongelmaa. Pitääkö lapsi ottaa syliin lastenvaunuista siksi aikaa kun menee vilauttamaan matkalippuaan lukijassa, vai jättääkö hänet yksin istumaan vaunuissa bussin keskiosaan? Etenkin bussikyyti on Oslossa mäkistä ja mutkittelevaa, joten lapsen kanniskelu heiluvassa ja äkkijarrutuksia ja -käännöksiä tekevässä bussissa on vaarallista.
Lapsiperheille vanhassa vara parempi. Onneksi kioskeista saa vielä ostaa vanhanaikaisia kuukauden voimassa olevia paperilippuja, jotka oikeuttavat matkustamiseen sen jälkeen kun ne on kerran leimannut. Nämä liput voi pitää kätevästi lompakossa ei niitä tarvitse vilautella missään. Toivottavasti tällainen lippu säilyy vastaisuudessakin; kuitenkin kannatan Helsingin systeemiä, joka on paitsi panostus turvallisuuteen, se myös kannustaa lapsiperheitä autottomuuteen tai ainakin vähentää autoilun tarvetta.
19.10.2009
Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle
Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea.
Norjassa FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen.
Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla.
Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.
Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.
Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita.
Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.
Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Miksei annettaisi merkittävää helsinkiläistä orkesteri-instituutiota seuraavaksi esimerkiksi Jani Sivénin, Jani Telarannan tai Eva Ollikaisen käsiin?
Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.
Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa.
Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.
Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.
Norjassa FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen.
Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla.
Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.
Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.
Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita.
Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.
Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Miksei annettaisi merkittävää helsinkiläistä orkesteri-instituutiota seuraavaksi esimerkiksi Jani Sivénin, Jani Telarannan tai Eva Ollikaisen käsiin?
Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.
Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa.
Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.
Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.
18.10.2009
Kaupunki takaisin kaduilta!
David Harvey Göteborgin yliopiston Linné-salissa lauantaina 10.10.
Olin viime viikonloppuna Göteborgissa seminaarissa, jonka aiheena oli jo edellisessä kirjoituksessa pohjustamani "commons", jossa tutkijat, journalistit ja aktivistit etsivät yhdessä omaa näkökulmaansa yhteisyyteen. Seminaarin piilolukujärjestyksenä olisi yhtä hyvin voinut olla "mistä löytää uusi agenda 2000-luvun vasemmistolle"; lukuunottamatta talkootyötä, kaiken muun yhteisyydestä on ominut vasemmisto. Talkootyö kelpaa jopa patamustille, koska sen koruttaminen on oiva peiteoperaatio julkisen sektorin purulle.
Seminaarissa puhuneen kunnia-aktivisti Antonio Negrin mukaan työväestö on niin markkinoiden koukuttama, että se joutuu tuottamaan jopa vapaa-aikanaankin. Näin onkin; se esimerkiksi tuottaa arvoa virkistysalueille käyttämällä sitä vapaa-ajanviettoonsa; arvoa, jonka pitäisi olla vastakkaisessa vaakakupissa kiinteistöspekulanttien tuottaman markkina-arvon kanssa, mutta joka tosiasiassa kasautuu lisäpainoksi spekulaation jo ennestään raskauttamaan kuppiin.
Toinen kunnianarvoisa juhlapuhuja, maantieteilijä David Harvey odottaa edelleenkin vallankumousta. No, vallankumoushan on jo nähty. Ongelmana on muun muassa se, että jälkiteollinen maailma vaatii toiset tekijät kuin 1900-luvun alku; tämän vuoksi Harvey olettaakin prekaariälymystön ja prekaarityöläistön liittoa. Tällainen liitto kuitenkin antaa odottaa itseään, eikä vähiten siksi, että vaikka prekaarissa oleminen saattaakin olla pysyvää, asemat sen sisällä vaihtelevat. Seuraavaa tilipäivää odottaessa, vuokranmaksu saattaa ollakin useimmille päivänpolttavampi kysymys kuin rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden kumoaminen. Toinen ongelma on se, että järjestelmä ei määritelmän mukaan voi olla vallankumouksellinen.
Uudelle, jälkiteolliselle vasemmistolle sopiva tehtävä saattaakin olla julkisen tilan (uudelleen)haltuunotto; reclaim the commons! Tämän keksiminen ei ole mitään uutta; yleensä sekä globaalia epäoikeudenmukaisuutta vastustavat protestiliikkeet että pienimuotoisemmat kadunvaltausliikkeet ovat pääsävyltään punertavia.
Tosin, jos ihan tarkkoja ollaan, ei katuja voi vallata takaisin, koska niitä ei ole alun alkaenkaan ajateltu jalankulkijoiden tarpeisiin. Ihan tarkkaan ottaen, kaupunkitilaa siinä ollaan valtaamassa takaisin kaduilta, ei katuja takaisin.
Julkisen tilan takaisin vaatiminen on maantieteen kommunismia. Sen keksiminen, miten julkista tilaa voitaisiin käyttää kestävällä tavalla, on vihreää.
16.10.2009
Yhteinen perintömme
Avointa, julkista tilaa keskellä Osloa. Ei oikein kelpaa virkistysalueeksi, mutta ainakin kaatopaikkana ja poliittisena foorumina tätä näemmä käytetään.
Englannin kieli tuntee käsitteen "commons", jolla perinteisesti tarkoitetaan kaupunkien yhteiskäytössä olevia maita. Perinteisesti tällaiseksi yhteiskäytöksi on mainittu pienimuotoinen kotitarveviljely, ja kausittainen kotieläimien laiduntaminen. Lisäksi joillakin yksityisesti omistetuilla mailla on saanut rahvaskin kävellä.
"Commonseille" ei ole luonteenomaista se, kuka omistaa, vaan se, ketkä käyttävät. "Commonsiksi" luonnehdittu maa voi olla niin yhteiskunnan kuin yksityishenkilönkin, tai miksei jopa osuuskunnan omistuksessa.
Vanhimmat tunnetut "Commonsit" löytyvät Englannista. Yhdysvalloissa taas käsitteestä on tullut tärkeä, sillä siellä kansalaisuus perustuu yksityisten omistajien "vapaaehtoiseen" yhteenliittymään; siellä Commonsit ovat tieten tahtoen säästettyjä markkinavapaita vyöhykkeitä, joiden säilyminen on oikeastaan pieni ihme.
Tähän saakka määritellyn kaltaisia commonseja, "spatial commons", eli julkista tilaa voinee ehkä vielä suomeksi kutsua yhteismaaksi. Julkiseen tilaan kuuluvat itsestäänselvästi puistot, muut kaupunkivirkistysalueet, torit, tietyin varauksin kirjastot, julkiset urheilulaitokset ja muut tiettyihin tarkoitusperiin varatut paikat.
Kun sitten commonsin käsitettä laajennetaan, ja mukaan otetaan "intellectual commons", "cultural commons", "environmental commons" tai "political commons", suomentajan tehtävä vaikeutuu.
"Intellectual commonsilla" voi ymmärtää esimerkiksi tieteellisen tiedon tyyppistä jaettua, ilmaista aineetonta resurssia. Tämä commons on tosin uhattuna silloin kun tutkimus kahlitaan esimerkiksi elinkeinoelämän tarpeisiin tai sen julkaisu rajataan maksullisille kanaville.
"Cultural commons" vastaa aika tarkalleen laajaa, antropologista kulttuurin käsitettä, jossa kaikki merkkivälitteinen, tulkittava ja jaettava on kulttuuria. Tähän kuuluvat esimerkiksi tavat, rituaalit, normit, uskomukset, puhumattakaan kulttuuriperinnöstä: "länsimaalaisuudesta" tai "suomalaisuudesta". Tosin cultural commons on aina kontekstuaalinen; eri ihmiset ymmärtävät esimerkiksi "maallisuuden", "länsimaalaisuuden" tai "rationaalisuuden" kovin eri tavoin.
"Environmental commons" viittaa siihen, että tämä maailma tulisi jättää jälkipolville, siis vaalien ja suojellen. Tällöin luonnonvarojen käyttö ei ole ryöstökäyttävää nollasummapeliä, kuten Gareth Hardin väitti vaikutusvaltaisessa tekstissään "Tragedy of the Commons" yli 40 vuotta sitten, vaan se perustuisi jaetun, vaikka imaginaarisenkin yhteisön vastuullisuuteen.
"Political commons" tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että poliittiset päätökset ovat liian tärkeitä, jotta ne voisi jättää ammattipoliitikkojen yksinoikeudeksi. Käsite vaatii päätöksenteon avaamista, päätöksentekijöiden tavoitettavuutta, suoran demokratian edistämistä ja kansalaisten vaikutuskanavien lisäämistä. Uskon Patsy Healeyn tarkoittaneen jotakin tällaista, kun hänen mukaansa oikeudenmukainen kaupunki ottaa kaupunkilaistensa erilaiset, ristiriitaisetkin kokemukset osaksi strategista hallinnointiaan.
Julkinen tila ei siis tyhjentävästi käy commonsin suomennukseksi, koska jos "commons" ymmärretään laajasti, kattaen myös intellektin, kulttuurin ja politiikan, tällöin joudumme kyllä aika paljon venyttämään tilallisuuden käsitettämme. Yhteisomistuksesta ei ole kyse, sillä commonsissa on oleellisempaa käyttö kuin omistus. Jokamiehenoikeus olisi muuten hyvä käsite, mutta sitä pitäisi venyttää kattamaan muutkin kuin luonnonvarat.
Ehkä yhteinen perintömme; yhteinen älyllinen, kulttuurinen, ekologinen perintömme? Tämä käsite kelpaa ainakin minulle siihen saakka kunnes mukaan hyväksytään poliitikka, sillä "yhteinen poliittinen perintömme" tuo mieleen paitsi ehkä pohjoismaisen hyvinvointivaltion - sekä voimaannuttamis- että byrokratiapuoleltaan - mutta myös vahvasti korporatisoituneen hyvävelisysteemimme, jonka kanssa commons ei ole puheväleissä.
7.10.2009
Työnhakijana Norjassa
Muuttaessasi toiseen maahan, aloitat työnhakijana tyhjästä. Suomessa hankkimasi kokemukset, todistukset ja suositukset eivät paljoakaan paina. Sinun kannattaa käännättää jo ennen lähtöäsi tärkeimmät työ- ja kurssitodistuksesi sekä opiskelutodistuksesi joko ruotsiksi tai englanniksi, sille kielelle, kumpaa paremmin osaat. Jos sinulla ei ole ajokorttia, hanki se - mieluiten kattavin mahdollinen - sillä se moninkertaistaa työnsaantimahdollisuutesi, ainakin koulutustasi vastaamattomiin töihin, mikäli et ole sitten sattunut työskentelemään Suomessa juuri kuljettajana.
Jos työkokemuksesi Suomesta on lähinnä julkiselta sektorilta, silloin sinun kannattaa miettiä työn substanssia; millaisten asioiden kanssa olet työskennellyt, ja etenkin, mitkä ovat olleet mahdollisia ulkomaankontaktejasi. Onko työssäsi ollut kansainvälinen ulottuvuus? Oletko esimerkiksi työskennellyt EU-projektissa? Työtapa – joka on paljolti päätösdokumenttien, selvityksien ja muistioiden tuottamista - ei ole siirrettävissä sellaisenaan toiseen maahan, sillä julkisessa hallinnossa työskentely edellyttää sujuvaa, natiivitason kielitaitoa. Jollet osaa kirjoittaa norjaa täydellisesti, voit unohtaa julkishallinnolliset työpaikat. Mieti sen sijaan, millaisia kokemuksia ja mitä osaamista saat Suomessa hankkimistasi julkishallinnollisista töistä mukaasi.
Joka tapauksessa, norjaa on käytännössä pakko osata edes sen verran, että pystyt jokapäiväiseen kommunikaatioon. Muuten et voi edes ajaa taksia, kuten erään tunnetun rekrytointifirman konsultti ehdotti.
Jos julkisen hallinnon työt ovat sinulta poissuljettuja, silloin et voi myöskään ajatella työskenteleväsi norjalaisissa järjestöissä; samaten mahdollisuutesi työskennellä tutkijana rajoittuvat yksityiseen sektoriin, ellet sitten satu löytämään kansainvälistä tutkimusprojektia, joka tulee vastaan juuri sopivaan aikaan. Kannattaa tutkia kansainvälisesti suuntautuneita kansalaisjärjestöjä, kuten esimerkiksi Greenpeacea, joissa pärjää englannilla; työnkuvasta riippuen, muut kielet ovat plussaa. Kansalaisjärjestöissä vaan on sellainen vika, että ne ovat sen verta persaukisia, että niiden mahdollisuudet työllistää ovat hyvin rajallisia; kontakteja voit niistä kuitenkin saada.
Laajin toimintakenttä ulkomaalaiselle löytyy yksityiseltä sektorilta. Suomalaisuudesta on etua, jos miettii niitä suomalaisia firmoja, joilla on toimintaa Norjassa, tai vastaavasti niitä norjalaisia firmoja, joilla on toimintaa Suomessa. Suomen kielen lisäksi, ruotsia sujuvasti osaavilla on etulyöntiasema, sillä ruotsia ymmärretään Norjassa yleisesti, ja useissa tapauksissa sitä on oikeus myös käyttää, myös monissa töissä. Ainakin kaupoissa ja ravintoloissa ruotsalaiset ovat paikoitellen enemmistönä.
Tietenkin on hyödyksi osata hyvin englantia; tällöin haku kannattaa rajata niihin firmoihin, jotka toimivat edes osittain Norjan rajojen ulkopuolella, siis joko kansainvälisten konglomeraattien Norjan osastoihin tai ulkomaankauppaa harjoittaviin norjalaisyrityksiin, tai sitten suomalaisten firmojen Norjan filiaaleihin. Etsiessä tällaisia firmoja – ja niistä englanninkielisiä työpaikkoja – hyvänä lähtökohtana voi pitää, että firmalla pitää olla kunnolliset englanninkieliset webbisivut, ja työpaikkailmoituksen tulee olla englanniksi.
Kaikkia työpaikkoja ei kuitenkaan koskaan julisteta auki, jolloin ei myöskään ole työpaikkailmoituksia. Ne pitää etsiä itse. Tässä auttaa Google, erilaiset rekrytointiportaalit – joihin ehkä kannattaa syöttää omat tietonsa, jos vain suinkin on aikaa ja suhteet. Vasta maahanmuuttaneella ei kuitenkaan näitä suhteita voi olla, ja kannattaakin liittyä erilaisiin verkostoihin, kuten LinkedIn tai Xing.
Sitten kun ollaan päästy siihen vaiheeseen, että on löydetty aktuaalinen työpaikka, jota halutaan hakea, Norjassa suositellaan puhelimen käyttöä. Firmassa kannattaa soittaa suoraan sille henkilölle, joka tekee rekrytointipäätöksen ja tehdä itsensä tykö. Vaikka kuinka periaatteellisista syistä katsoisi hienoksi eleeksi opetella maan kieltä, niin kannattaa kuitenkin käyttää englantia, jos ei ole kovin vahvoilla. Ainakin hakemus kannattaa kirjoittaa sillä kielellä, jota parhaiten osaat ; muuten tulet antaneeksi itsestäsi epärealistisen vaikutelman, josta jäät kiinni viimeistään haastattelussa, jos sinne asti pääset.
Rekrytointifirmojen käyttöä en suosittele. Ne osaavat auttaa vain siinä tapauksessa, että sinulla on jo varsin pitkälle jäsentynyt käsitys siitä, mitä haet. Tällöin ei riitä, että tiedät, mitä haluaisit tehdä - esimerkiksi tutkia tai kouluttaa - vaan sinun pitää lisäksi tietää, missä haluaisit tehdä. Jollet ole aikaisemmin toiminut yksityisellä sektorilla, tämä problematiikka voi tuntua vyyhdiltä, josta ei tiedä, mistä päin avaaminen pitää aloittaa, jos ei ole aikaisemmin tullut edes miettineeksi, mitä toimialoja on olemassa, saatikka sitä, millaisia firmoja niillä toimii. Tämän vyyhdin avaamisessa eivät osaa auttaa sen paremmin rekrytointifirmat kuin Anja.
Saattaakin kannattaa palkata työnhakuagentti, jos on varaa, tai henkilökohtainen mentori. Mentorit eivät kuitenkaan puissa kasva. Paras tietämäni keino hankkia norjalaisia kontakteja on mennä heti alusta alkaen mukaan yhdistystoimintaan, esimerkiksi paikalliseen asukasyhdistykseen, harrastuskerhoon tai poliittiseen liikkeeseen.
Jos työkokemuksesi Suomesta on lähinnä julkiselta sektorilta, silloin sinun kannattaa miettiä työn substanssia; millaisten asioiden kanssa olet työskennellyt, ja etenkin, mitkä ovat olleet mahdollisia ulkomaankontaktejasi. Onko työssäsi ollut kansainvälinen ulottuvuus? Oletko esimerkiksi työskennellyt EU-projektissa? Työtapa – joka on paljolti päätösdokumenttien, selvityksien ja muistioiden tuottamista - ei ole siirrettävissä sellaisenaan toiseen maahan, sillä julkisessa hallinnossa työskentely edellyttää sujuvaa, natiivitason kielitaitoa. Jollet osaa kirjoittaa norjaa täydellisesti, voit unohtaa julkishallinnolliset työpaikat. Mieti sen sijaan, millaisia kokemuksia ja mitä osaamista saat Suomessa hankkimistasi julkishallinnollisista töistä mukaasi.
Joka tapauksessa, norjaa on käytännössä pakko osata edes sen verran, että pystyt jokapäiväiseen kommunikaatioon. Muuten et voi edes ajaa taksia, kuten erään tunnetun rekrytointifirman konsultti ehdotti.
Jos julkisen hallinnon työt ovat sinulta poissuljettuja, silloin et voi myöskään ajatella työskenteleväsi norjalaisissa järjestöissä; samaten mahdollisuutesi työskennellä tutkijana rajoittuvat yksityiseen sektoriin, ellet sitten satu löytämään kansainvälistä tutkimusprojektia, joka tulee vastaan juuri sopivaan aikaan. Kannattaa tutkia kansainvälisesti suuntautuneita kansalaisjärjestöjä, kuten esimerkiksi Greenpeacea, joissa pärjää englannilla; työnkuvasta riippuen, muut kielet ovat plussaa. Kansalaisjärjestöissä vaan on sellainen vika, että ne ovat sen verta persaukisia, että niiden mahdollisuudet työllistää ovat hyvin rajallisia; kontakteja voit niistä kuitenkin saada.
Laajin toimintakenttä ulkomaalaiselle löytyy yksityiseltä sektorilta. Suomalaisuudesta on etua, jos miettii niitä suomalaisia firmoja, joilla on toimintaa Norjassa, tai vastaavasti niitä norjalaisia firmoja, joilla on toimintaa Suomessa. Suomen kielen lisäksi, ruotsia sujuvasti osaavilla on etulyöntiasema, sillä ruotsia ymmärretään Norjassa yleisesti, ja useissa tapauksissa sitä on oikeus myös käyttää, myös monissa töissä. Ainakin kaupoissa ja ravintoloissa ruotsalaiset ovat paikoitellen enemmistönä.
Tietenkin on hyödyksi osata hyvin englantia; tällöin haku kannattaa rajata niihin firmoihin, jotka toimivat edes osittain Norjan rajojen ulkopuolella, siis joko kansainvälisten konglomeraattien Norjan osastoihin tai ulkomaankauppaa harjoittaviin norjalaisyrityksiin, tai sitten suomalaisten firmojen Norjan filiaaleihin. Etsiessä tällaisia firmoja – ja niistä englanninkielisiä työpaikkoja – hyvänä lähtökohtana voi pitää, että firmalla pitää olla kunnolliset englanninkieliset webbisivut, ja työpaikkailmoituksen tulee olla englanniksi.
Kaikkia työpaikkoja ei kuitenkaan koskaan julisteta auki, jolloin ei myöskään ole työpaikkailmoituksia. Ne pitää etsiä itse. Tässä auttaa Google, erilaiset rekrytointiportaalit – joihin ehkä kannattaa syöttää omat tietonsa, jos vain suinkin on aikaa ja suhteet. Vasta maahanmuuttaneella ei kuitenkaan näitä suhteita voi olla, ja kannattaakin liittyä erilaisiin verkostoihin, kuten LinkedIn tai Xing.
Sitten kun ollaan päästy siihen vaiheeseen, että on löydetty aktuaalinen työpaikka, jota halutaan hakea, Norjassa suositellaan puhelimen käyttöä. Firmassa kannattaa soittaa suoraan sille henkilölle, joka tekee rekrytointipäätöksen ja tehdä itsensä tykö. Vaikka kuinka periaatteellisista syistä katsoisi hienoksi eleeksi opetella maan kieltä, niin kannattaa kuitenkin käyttää englantia, jos ei ole kovin vahvoilla. Ainakin hakemus kannattaa kirjoittaa sillä kielellä, jota parhaiten osaat ; muuten tulet antaneeksi itsestäsi epärealistisen vaikutelman, josta jäät kiinni viimeistään haastattelussa, jos sinne asti pääset.
Rekrytointifirmojen käyttöä en suosittele. Ne osaavat auttaa vain siinä tapauksessa, että sinulla on jo varsin pitkälle jäsentynyt käsitys siitä, mitä haet. Tällöin ei riitä, että tiedät, mitä haluaisit tehdä - esimerkiksi tutkia tai kouluttaa - vaan sinun pitää lisäksi tietää, missä haluaisit tehdä. Jollet ole aikaisemmin toiminut yksityisellä sektorilla, tämä problematiikka voi tuntua vyyhdiltä, josta ei tiedä, mistä päin avaaminen pitää aloittaa, jos ei ole aikaisemmin tullut edes miettineeksi, mitä toimialoja on olemassa, saatikka sitä, millaisia firmoja niillä toimii. Tämän vyyhdin avaamisessa eivät osaa auttaa sen paremmin rekrytointifirmat kuin Anja.
Saattaakin kannattaa palkata työnhakuagentti, jos on varaa, tai henkilökohtainen mentori. Mentorit eivät kuitenkaan puissa kasva. Paras tietämäni keino hankkia norjalaisia kontakteja on mennä heti alusta alkaen mukaan yhdistystoimintaan, esimerkiksi paikalliseen asukasyhdistykseen, harrastuskerhoon tai poliittiseen liikkeeseen.
5.10.2009
Kierrätystä norjalaisittain
Tänne ei enää mahdu, ei sen paremmin pahvia kuin ihmisiäkään.
Oslossa on kierrätys (gjenvinning) järjestetty Helsinkiin verrattuna yhtäältä paremmin, toisaalta huonommin. Huonommin asiat ovat täällä sikäli, että biojätteitä ei kerätä erikseen, vaan ne menevät sekajätteisiin. Tosin biohajoavien jätteiden kierrätys on paranemassa; alkavassa pilottiprojektissa kehotetaan laittamaan biohajoavat jätteet vihreään pussiin. Tosin, jollei niille olla osoitettu omaa keräysastiaa, niin silloin kierrätyksen portinvartijoina ovat jätehuoltofirmat. Jätteiden lajittelu on myös Helsinkiä huonommin järjestetty: paperi, pahvi ja kartonki menevät kaikki yhteen ja samaan astiaan, metalli ja sekä värillinen että väritön lasi menevät kaikki yhteen ja samaan astiaan. Huonoa on edelleen se, ettei näitä lasin ja metallinkeräysastioita ole taloyhtiöissä.
Helsinkiin verrattuna taas täällä on hyvin se, että julkisia lasi- ja metalliastioita on suhteellisen paljon; kuitenkin, kynnys viedä purnukat niihin saattaa olla korkeampi kuin jos kierrätysastioita olisi omalla kotipihalla. Hyvää Oslossa on myös se, että ainakin joissakin taloyhtiöissä on ongelmajäteastiat. Se, että jätteen lajitteluaste on Helsinkiä matalampi, viittaisi taas Helsinkiä parempaan prosessiteknologiaan ja korkeampaan sekajätteen polttoasteeseen.
1.10.2009
Remonttimies-verottajan ystävä, vuokralaisen vihollinen
Remontit, joita taloyhtiöissä ja huoneistossa tehdään, ovat yleensä pakon sanelemia, ja ne tehdään viime tingassa. Poikkeus tästä säännöstä ovat kaupungintaloyhtiöt, jotka pidetään säännönmukaisesti omistustaloyhtiöitä paremmassa kunnossa, koska osakkaat ovat pihejä ja koska – ainakin aikaisemmin – kaupungit ja kunnat ovat toimineet vastuullisesti. Näin ainakin vielä 80-luvulla.
Vaikka omistustaloyhtiöissä remontteja yleensä lykätään niiden aiheuttamien välittömien kustannuksien ja epämukavuuden takia, ne ovat kuitenkin osakkaan ystäviä, sillä ne nostavat asunnon arvoa yleensä enemmän kuin mitä ne maksavat, varsinkin pitkällä aikajänteellä, ja yleensähän omistusasumiseen sitoudutaan pitkäjänteisesti. Toisin on vuokra-asujan tilanne. Vuokralaiselle – osin pakostakin – asuminen on projekti, ja remontista on pelkkää harmia, jos se esimerkiksi katkaisee hänen vuoden mittaisen asumisensa. Koska ne putket eivät oletettavasti kuitenkaan olisi räjähtäneet hänen asumisaikanaan, niin ei voisi vähempää kiinnostaa.
Verottaja tykkää remonteista, etenkin taloyhtiöremonteista. Huoneistokohtaiset remontit ovat yleensä sen verran pieniä – kohennetaan vähän kylppäriä tai keittiötä tai laitetaan uudet lattiat – että ne saa aika hyvin katettua kotitalousvähennyksillä. Taloyhtiöremontit ovat pienimmilläänkin yhden kohteen kohentamista kaikissa huoneistoissa; esimerkiksi lasitetaan kaikki taloyhtiön parvekkeet. Tällaiset projektit on nykyään tapana osittaa, pätkittää ja paloitella mahdollisimman moneen aliurakkaan, jolloin esimerkiksi A) purkaa vanhat parvekkeet, B) toimittaa lasit, C) laittaa sadeveden poistokourut, D) lasittaa ja E) tekee rakennussiivouksen, ja kun jokaisella urakkaan osallistuvalla firmalla on omat työntekijänsä ja ne maksavat omat vakuutuksensa ja veronsa, verottaja ja vakuutusfirmat tykkäävät. Ongelma vaan on sen, että nämä remontit tapaavat säännönmukaisesti venähtää tavoiteaikatauluistaan, koska koko urakan operationaalinen johto, eli F) puuttuu.
Otetaan esimerkki. Eräässä munkkivuorelaisessa taloyhtiössä teetettiin parvekkeiden lasitus seitsemän vuotta sitten. Koko urakan oli määrä valmistua yhden kesän aikana, mutta tässä tuli alusta asti tunaroitua enemmän kuin edes on mahdollista tunaroida. Ensin purettiin vanhat parvekkeet ja rakennettiin uudet. No, tässä vaiheessa taidettiin vielä suunnilleen olla aikataulussa. Sitten taidettiinkin ryhtyä laittamaan lasituksia ja uudet sadeveden poistokourut. Ja homma alkoi luisumaan käsistä. Poistokourut tulivat poistaneeksi ylempien kerroksien parvekkeilta veden alempien parvekkeille sen sijaan että ne olisivat tulleet esimerkiksi kaataneeksi sen maahan. Ja tässä vaiheessa –oli vasta syyskuun loppu – maa peittyikin paksun, valkoisen kerroksen alle, joka pysyi huhtikuuhun asti. Tällaista yllättävää sattumusta kutsutaan meidän leveysasteillamme talveksi.
Sille, että väliin sattui tulemaan ennätyspitkä talvi, remonttifirma(t) eivät tietenkään voineet mitään. Tarvitseeko sitä kuitenkaan tunaroida? Toukokuussa sitten vihdoinkin jo kerran lasitetut parvekkeet päästiin purkamaan poistokouruineen ja asentamaan uudet poistokourut sekä lasittamaan parvekkeet uudestaan. Työ valmistui lopulta alkusyksystä, jolloin koko urakkaan oli mennyt kolmen kuukauden sijasta vuosi ja kolme kuukautta.
Jos tässäkin urakassa olisi ollut yksi taho, joka olisi sitoutunut vastaamaan koko ketjusta, luultavasti aikataulussa oltaisiin pysytty. Tai olisi sitten ollut edes yksi taho, joka olisi osannut arvioida realistisemman aikataulun tälle kaikelle, ja joka olisi osannut vastata vihaisten asukkaiden kysymyksiin, miksi aikataulu on pettänyt.
Kokoomuslaisessa politiikassa kaikista halutaan tehdä yrittäjiä, ja tätä tuetaan verotusjärjestelyillä, joissa työn ulkoistamista helpotetaan esimerkiksi kotitalousvähennyksellä. Kuitenkin, eivätköhän ne, jotka ovat saaneet töitä esimerkiksi erilaisten remonttien aliurakoitsijoilta, ole aikaisemminkin olleet töissä jossakin. Eivät remonttimiehet tule avaruudesta tai edes ilmasta, vaan, kuten Oslossa – Puolasta tai Ruotsista. Ei yrittäjyyden tukeminen siis välttämättä lisää työllisyyttä, vaan pahimmassa tapauksessa ainoastaan byrokratiaa.
Ja se on ihan okei, että tulevat Puolasta tai Ruotsista. Pitäähän remonttimiestenkin tulla jostakin. Mutta tällaisessakin tapauksessa jonkun pitää olla vastuussa siitä, että tieto kulkee remonttifirman ja asukkaan välillä. Asukas ei saa olla epätietoinen remontin kulusta sen takia, että työtä asukkaan huoneistossa suorittava remonttimies ei osaa sen paremmin norjaa, ruotsia, englantia kuin saksaakaan. Vaikka ei se taida olla kielistä kiinni, vaan koordinaatiosta. Tarvitaan työnjohtoa. Tämän lisäksi tarvitaan myös operatiivista suunnittelua, johtoa ja kontrollia. Jonkun pitää olla kokonaisvastuussa, ja työnjaon aliurakoitsijoiden välillä pitää olla aivan selvä. Vähintään yhtä tärkeää kuin se, että tieto kulkee remontin tekijöiden ja asukkaiden välillä, onkin se, että se kulkee aliurakoitsijoiden välillä, että vasen käsi tietää, mitä oikea tekee. Tämä edellyttää sitä, että välissä on - pää. Jos ei sitä päätä löydy remonttifirmoista, niin sopisi löytyä edes taloyhtiöiden hallituksista.
Vaikka omistustaloyhtiöissä remontteja yleensä lykätään niiden aiheuttamien välittömien kustannuksien ja epämukavuuden takia, ne ovat kuitenkin osakkaan ystäviä, sillä ne nostavat asunnon arvoa yleensä enemmän kuin mitä ne maksavat, varsinkin pitkällä aikajänteellä, ja yleensähän omistusasumiseen sitoudutaan pitkäjänteisesti. Toisin on vuokra-asujan tilanne. Vuokralaiselle – osin pakostakin – asuminen on projekti, ja remontista on pelkkää harmia, jos se esimerkiksi katkaisee hänen vuoden mittaisen asumisensa. Koska ne putket eivät oletettavasti kuitenkaan olisi räjähtäneet hänen asumisaikanaan, niin ei voisi vähempää kiinnostaa.
Verottaja tykkää remonteista, etenkin taloyhtiöremonteista. Huoneistokohtaiset remontit ovat yleensä sen verran pieniä – kohennetaan vähän kylppäriä tai keittiötä tai laitetaan uudet lattiat – että ne saa aika hyvin katettua kotitalousvähennyksillä. Taloyhtiöremontit ovat pienimmilläänkin yhden kohteen kohentamista kaikissa huoneistoissa; esimerkiksi lasitetaan kaikki taloyhtiön parvekkeet. Tällaiset projektit on nykyään tapana osittaa, pätkittää ja paloitella mahdollisimman moneen aliurakkaan, jolloin esimerkiksi A) purkaa vanhat parvekkeet, B) toimittaa lasit, C) laittaa sadeveden poistokourut, D) lasittaa ja E) tekee rakennussiivouksen, ja kun jokaisella urakkaan osallistuvalla firmalla on omat työntekijänsä ja ne maksavat omat vakuutuksensa ja veronsa, verottaja ja vakuutusfirmat tykkäävät. Ongelma vaan on sen, että nämä remontit tapaavat säännönmukaisesti venähtää tavoiteaikatauluistaan, koska koko urakan operationaalinen johto, eli F) puuttuu.
Otetaan esimerkki. Eräässä munkkivuorelaisessa taloyhtiössä teetettiin parvekkeiden lasitus seitsemän vuotta sitten. Koko urakan oli määrä valmistua yhden kesän aikana, mutta tässä tuli alusta asti tunaroitua enemmän kuin edes on mahdollista tunaroida. Ensin purettiin vanhat parvekkeet ja rakennettiin uudet. No, tässä vaiheessa taidettiin vielä suunnilleen olla aikataulussa. Sitten taidettiinkin ryhtyä laittamaan lasituksia ja uudet sadeveden poistokourut. Ja homma alkoi luisumaan käsistä. Poistokourut tulivat poistaneeksi ylempien kerroksien parvekkeilta veden alempien parvekkeille sen sijaan että ne olisivat tulleet esimerkiksi kaataneeksi sen maahan. Ja tässä vaiheessa –oli vasta syyskuun loppu – maa peittyikin paksun, valkoisen kerroksen alle, joka pysyi huhtikuuhun asti. Tällaista yllättävää sattumusta kutsutaan meidän leveysasteillamme talveksi.
Sille, että väliin sattui tulemaan ennätyspitkä talvi, remonttifirma(t) eivät tietenkään voineet mitään. Tarvitseeko sitä kuitenkaan tunaroida? Toukokuussa sitten vihdoinkin jo kerran lasitetut parvekkeet päästiin purkamaan poistokouruineen ja asentamaan uudet poistokourut sekä lasittamaan parvekkeet uudestaan. Työ valmistui lopulta alkusyksystä, jolloin koko urakkaan oli mennyt kolmen kuukauden sijasta vuosi ja kolme kuukautta.
Jos tässäkin urakassa olisi ollut yksi taho, joka olisi sitoutunut vastaamaan koko ketjusta, luultavasti aikataulussa oltaisiin pysytty. Tai olisi sitten ollut edes yksi taho, joka olisi osannut arvioida realistisemman aikataulun tälle kaikelle, ja joka olisi osannut vastata vihaisten asukkaiden kysymyksiin, miksi aikataulu on pettänyt.
Kokoomuslaisessa politiikassa kaikista halutaan tehdä yrittäjiä, ja tätä tuetaan verotusjärjestelyillä, joissa työn ulkoistamista helpotetaan esimerkiksi kotitalousvähennyksellä. Kuitenkin, eivätköhän ne, jotka ovat saaneet töitä esimerkiksi erilaisten remonttien aliurakoitsijoilta, ole aikaisemminkin olleet töissä jossakin. Eivät remonttimiehet tule avaruudesta tai edes ilmasta, vaan, kuten Oslossa – Puolasta tai Ruotsista. Ei yrittäjyyden tukeminen siis välttämättä lisää työllisyyttä, vaan pahimmassa tapauksessa ainoastaan byrokratiaa.
Ja se on ihan okei, että tulevat Puolasta tai Ruotsista. Pitäähän remonttimiestenkin tulla jostakin. Mutta tällaisessakin tapauksessa jonkun pitää olla vastuussa siitä, että tieto kulkee remonttifirman ja asukkaan välillä. Asukas ei saa olla epätietoinen remontin kulusta sen takia, että työtä asukkaan huoneistossa suorittava remonttimies ei osaa sen paremmin norjaa, ruotsia, englantia kuin saksaakaan. Vaikka ei se taida olla kielistä kiinni, vaan koordinaatiosta. Tarvitaan työnjohtoa. Tämän lisäksi tarvitaan myös operatiivista suunnittelua, johtoa ja kontrollia. Jonkun pitää olla kokonaisvastuussa, ja työnjaon aliurakoitsijoiden välillä pitää olla aivan selvä. Vähintään yhtä tärkeää kuin se, että tieto kulkee remontin tekijöiden ja asukkaiden välillä, onkin se, että se kulkee aliurakoitsijoiden välillä, että vasen käsi tietää, mitä oikea tekee. Tämä edellyttää sitä, että välissä on - pää. Jos ei sitä päätä löydy remonttifirmoista, niin sopisi löytyä edes taloyhtiöiden hallituksista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)