Kielen vieraslainoissa on yksinkertaisimmillaan kyse suorista lainasanoista. Tämän lisäksi lainat voivat olla ilmausten lainaamista - "pitkässä juoksussa" tai kokonaisten rakenteiden lainaamista, kuten AA-kerhojen "haluatko jakaa" (do you want to share?) Näistä on Åsa Mickwitz kirjoittanut ansiokkaan väitöksen, josta aihepiiriin voi tutustua enemmän; hän käsitteli englantilaislainoja suomenruotsissa. Kun hänen aineistossaan suoria sanalainoja oli aineiston sanoista vain muutama promille, tilanne on paljon villimpi esimerkiksi nuorille tarkoitetuissa julkaisuissa, tekniikan ja urheilun julkaisuissa ja erilaisissa trendikuvastoissa. Esimerkiksi näin juuri saksalaisen naistenlehden, jonka kannen 46 sanasta 16 oli englantia, tai ainakin englannista saksaan omaksuttuja. Maallikon silmiin näyttäisi, että englanti valtaa alaa erityisesti suurilta eurooppalaisilta sivistyskieliltä. Alla otteita saksalaisen naistenlehden yhden ainoan numeron kannesta:
Sommer beauty
Sun-kissed
Fitness
Unsere tipps für living & reise, mode & beauty.
Trendstyling.
Layering in pastell, delfter prints zu coolen jeans.
Scheisse mal!
19.7.2010
Materia on päällysrakenne
Marxilaisen käsityksen mukaan, materia on yhteiskunnallisen todellisuuden perusta, ja esimerkiksi tuotantotapa ja kulttuuri ovat tämän heijastumia eli päällysrakennetta. Ihmistodellisuuden kuvaamiseen tämä käsitteistö ei sovi, paitsi kääntämällä se ylösalaisin. Sama temppu, jonka Marx teki Hegelille, ovat minua oppineemmat kertoneet. En ole tarkistanut asiaa suoraan Friedrichiltä.
Muuttaessa joutuu tekemään inventaarion omalle maalliselle omaisuudelleen. Se, miten perusteellinen se inventaario on, riippuu viitseliäisyydestä ja käytettävissä olevasta ajasta. Maallisen omaisuuden läpikäyminen muistuttaa meitä ajoista, ihmisistä, tapahtumista ja asioista, jotka jo olemme unohtaneet, luulemme unohtaneen tai olisimme halunneet unohtaa. Tai sitten asioita, jotka olemme säästäneet siksi, koska haluamme niiden avulla muistaa elämämme keskeisiä käännepisteitä.
Esimerkiksi tällaista tuli vastaan omassa muuttoinventaarissani:
- jäähyväisiä enteilevä kirje, jossa siteerattiin kokonaisuudessaan erään suomalaisyhteen kappaletta eräältä naiselta 15 vuoden takaa
- koordinaatit erääseen tilaisuuteen, jossa näin erään naisen ainakin toistaiseksi viimeisen (viimeisimmän) kerran
- eräs deitti-ilmoitus, vastaukseni erääseen deitti-ilmoitukseen, ja vastaus tähän vastaukseen (poiki ihmissuhteen)
- suomenkielinen rakkauskirje, josta valmistin käännöksen englanniksi ystävänpalveluksena
- yksi lähettämätön jäähyväisiä enteilevä kirjeeni, MMP 20v
- nuorena kuolleen teatterikerhokaverini omaelämäkerta
- vihko, jossa on runoja ja jäähyväiskirje naiselle, jonka kanssa tuli bänksit kyseisellä matkalla 13 vuotta sitten
Tietenkin vastaan tuli muutakin, mm. isäni kanssa pelaamieni Stiga-pöytäkiekkomatsien melko lohduttoman yksipuoliset tulokset 80-luvulta. Miksi olen halunnut tallentaa noin synkkää materiaalia? En palvo pimeyttä, vaan uskon, että ainoa tie ihmisen eteenpäin on ajoittain palata taaksepäin.
Kuten kymppiuutiset, tämäkin journalismi kaipaa loppukevennyksensä. Olin neljännen luokan äidinkielen kokeessa saanut tehtävänantona: "Täydennä virkkeet luetteloilla, joissa on kolme yhdyssanaa. Sanojen pitää sopia virkkeen ajatukseen.
"Ruoanvalmistuksessa tarvitaan... leipäveitseä, kissakalaa ja munakoisoa"
Muuttaessa joutuu tekemään inventaarion omalle maalliselle omaisuudelleen. Se, miten perusteellinen se inventaario on, riippuu viitseliäisyydestä ja käytettävissä olevasta ajasta. Maallisen omaisuuden läpikäyminen muistuttaa meitä ajoista, ihmisistä, tapahtumista ja asioista, jotka jo olemme unohtaneet, luulemme unohtaneen tai olisimme halunneet unohtaa. Tai sitten asioita, jotka olemme säästäneet siksi, koska haluamme niiden avulla muistaa elämämme keskeisiä käännepisteitä.
Esimerkiksi tällaista tuli vastaan omassa muuttoinventaarissani:
- jäähyväisiä enteilevä kirje, jossa siteerattiin kokonaisuudessaan erään suomalaisyhteen kappaletta eräältä naiselta 15 vuoden takaa
- koordinaatit erääseen tilaisuuteen, jossa näin erään naisen ainakin toistaiseksi viimeisen (viimeisimmän) kerran
- eräs deitti-ilmoitus, vastaukseni erääseen deitti-ilmoitukseen, ja vastaus tähän vastaukseen (poiki ihmissuhteen)
- suomenkielinen rakkauskirje, josta valmistin käännöksen englanniksi ystävänpalveluksena
- yksi lähettämätön jäähyväisiä enteilevä kirjeeni, MMP 20v
- nuorena kuolleen teatterikerhokaverini omaelämäkerta
- vihko, jossa on runoja ja jäähyväiskirje naiselle, jonka kanssa tuli bänksit kyseisellä matkalla 13 vuotta sitten
Tietenkin vastaan tuli muutakin, mm. isäni kanssa pelaamieni Stiga-pöytäkiekkomatsien melko lohduttoman yksipuoliset tulokset 80-luvulta. Miksi olen halunnut tallentaa noin synkkää materiaalia? En palvo pimeyttä, vaan uskon, että ainoa tie ihmisen eteenpäin on ajoittain palata taaksepäin.
Kuten kymppiuutiset, tämäkin journalismi kaipaa loppukevennyksensä. Olin neljännen luokan äidinkielen kokeessa saanut tehtävänantona: "Täydennä virkkeet luetteloilla, joissa on kolme yhdyssanaa. Sanojen pitää sopia virkkeen ajatukseen.
"Ruoanvalmistuksessa tarvitaan... leipäveitseä, kissakalaa ja munakoisoa"
16.7.2010
Keskuspuiston aluetta ei saa nakertaa asumiskäyttöön
Kuten Helsingin Sanomissa 14.7. todettiin, Helsingin Keskuspuisto on ihan mahtava paikka! HS vain oli tehnyt siitä vielä virallista, kaupunkisuunnitteluviraston siunaamaakin versiota mahtavamman joko tietämättään tai harhaanjohdettuna.
Myös Helsingin kunnallispoliitikkojen Keskuspuistomyönteisyydestä annettiin aivan liian ruusuinen kuva. Monet näistä päättäjistä ovat olleet ajamassa Keskuspuistoa nakertavia hankkeita.
Hankkeista mainittakoon mm. Lääkärinkadun alueen kaupunkivilla-alue ja Kuninkaantammen asuinalue. Ne molemmat on nähty mahdollisina siksi, että ne eivät Yleiskaava 2002:n mukaan – joka korvasi vuoden 1978 osayleiskaavan – sijaitse Keskuspuistossa.
Keskuspuiston ystävää tietenkin ilahduttaa puiston saama huomio, samaten HS:n varsin salliva tulkinta siitä, mikä on Keskuspuistoa. Hesarin kartassa esimerkiksi kiistanalainen Lääkärinkadun alue kuuluu Keskuspuistoon, samaten alueet Paloheinästä itään. Molemmat alueet kuitenkin pudotettiin Keskuspuistosta pois yleiskaavatyön yhteydessä, oletettavasti juuri siksi, että ne halutaan säilyttää tonttimaareserveinä.
Yleiskaavassa kyllä Paloheinästä itään sijaitseville metsäalueille Haltialalle, Niskalalle, Haltiavuorelle kyllä annettiin puistostatus, mutta hieman heikennettynä: näitä alueita kutsutaan Helsinkipuistoksi.
Helsingin kunnallispoliitikkojen keskuudessa ei siis vallitse niin hyvä tahto ja rauha päällä metsämaan kuin lehti antoi ymmärtää. Juuri äskettäin kaupunginvaltuusto torppasi – taas – aloitteen, jossa Keskuspuistosta tehtäisiin kansallinen kaupunkipuisto, jollainen on muun muassa Aulangolla.
Mitä enemmän Helsingissä on asukkaita, sitä enemmän virkistysalueille on tarvetta. Asumisen ja virkistyksen tarpeet eivät kuitenkaan ole ristiriidassa. Jos esimerkiksi Kuninkaantammen joihinkin taloihin olisi kaavoitettu lisäkerros, urheilukenttä olisi mahtunut kaava-alueen sisään ilman tarvetta nakertaa myös virallista Keskuspuistoa.
Kun valtuusto siunasi Kuninkaantammen suunnitelman, Kokoomus, SDP ja RKP osoittivat odotuksien mukaista seteliselkärankaisuutta.
Erityinen pettymys oli, että näiden lisäksi Keskusta ja Vasemmistoliitto osoittivat huonoa moraalia tai muistinmenetystä: ne julistivat vain muutamia vuosia sitten vastustavansa kaikkia sellaisia suunnitelmia, jotka pienentävät Keskuspuistoa.
New Yorkissa, jonka keskuspuisto on oman Keskuspuistomme esikuva, on ymmärretty, että kaupungin virkistysalueet ovat luovuttamaton, demokraattinen oikeus. Puistomaan kaikkein arvokkainta käyttöä on säilyttää se kaikkien yhteisessä virkistyskäytössä!
Michael Perukangas
Helsinki
Mielipidekirjoitus on julkaistu HS:n mielipidesivulla perjantaina 16.7.2010.
Myös Helsingin kunnallispoliitikkojen Keskuspuistomyönteisyydestä annettiin aivan liian ruusuinen kuva. Monet näistä päättäjistä ovat olleet ajamassa Keskuspuistoa nakertavia hankkeita.
Hankkeista mainittakoon mm. Lääkärinkadun alueen kaupunkivilla-alue ja Kuninkaantammen asuinalue. Ne molemmat on nähty mahdollisina siksi, että ne eivät Yleiskaava 2002:n mukaan – joka korvasi vuoden 1978 osayleiskaavan – sijaitse Keskuspuistossa.
Keskuspuiston ystävää tietenkin ilahduttaa puiston saama huomio, samaten HS:n varsin salliva tulkinta siitä, mikä on Keskuspuistoa. Hesarin kartassa esimerkiksi kiistanalainen Lääkärinkadun alue kuuluu Keskuspuistoon, samaten alueet Paloheinästä itään. Molemmat alueet kuitenkin pudotettiin Keskuspuistosta pois yleiskaavatyön yhteydessä, oletettavasti juuri siksi, että ne halutaan säilyttää tonttimaareserveinä.
Yleiskaavassa kyllä Paloheinästä itään sijaitseville metsäalueille Haltialalle, Niskalalle, Haltiavuorelle kyllä annettiin puistostatus, mutta hieman heikennettynä: näitä alueita kutsutaan Helsinkipuistoksi.
Helsingin kunnallispoliitikkojen keskuudessa ei siis vallitse niin hyvä tahto ja rauha päällä metsämaan kuin lehti antoi ymmärtää. Juuri äskettäin kaupunginvaltuusto torppasi – taas – aloitteen, jossa Keskuspuistosta tehtäisiin kansallinen kaupunkipuisto, jollainen on muun muassa Aulangolla.
Mitä enemmän Helsingissä on asukkaita, sitä enemmän virkistysalueille on tarvetta. Asumisen ja virkistyksen tarpeet eivät kuitenkaan ole ristiriidassa. Jos esimerkiksi Kuninkaantammen joihinkin taloihin olisi kaavoitettu lisäkerros, urheilukenttä olisi mahtunut kaava-alueen sisään ilman tarvetta nakertaa myös virallista Keskuspuistoa.
Kun valtuusto siunasi Kuninkaantammen suunnitelman, Kokoomus, SDP ja RKP osoittivat odotuksien mukaista seteliselkärankaisuutta.
Erityinen pettymys oli, että näiden lisäksi Keskusta ja Vasemmistoliitto osoittivat huonoa moraalia tai muistinmenetystä: ne julistivat vain muutamia vuosia sitten vastustavansa kaikkia sellaisia suunnitelmia, jotka pienentävät Keskuspuistoa.
New Yorkissa, jonka keskuspuisto on oman Keskuspuistomme esikuva, on ymmärretty, että kaupungin virkistysalueet ovat luovuttamaton, demokraattinen oikeus. Puistomaan kaikkein arvokkainta käyttöä on säilyttää se kaikkien yhteisessä virkistyskäytössä!
Michael Perukangas
Helsinki
Mielipidekirjoitus on julkaistu HS:n mielipidesivulla perjantaina 16.7.2010.
15.7.2010
Elämä on... Sibeliuksen kuudes sinfonia
Sibeliuksen kuudes sinfonia on ehkä mestarin tuotannon pakenevin teos: ehkä vähiten soitettu kolmosen ohella, ja vähiten ymmärretty. Siitä kuulee äärimmäisen harvoin sellaisia esityksiä, joissa kappaleen idea ja henki ollaan oikeasti ymmärretty.
Sibeliuksen kutosessa, etenkin sen ekassa osassa ei voi välttää vaikutelmaa eteenpäin kaatumisesta. Se on kuin Michael Perukankaan kuudenkymmenen metrin juoksu, hajoamassa koko ajan käsiin. Siitä huolimatta, se lopulta pysyy kontrollissa. Kutosessa mielenkiintoista on siis sen dialektinen ristiriita dynaamisen nyt-hetken ja kontrollissa pysyvän kokonaisuuden välillä.
Sellainen on elämäkin. Siinä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, eikä kaikki ole joka hetki kontrollissamme. Elämä on sarja kierkegaardilaisia hyppyjä tuntemattomaan: on uskallettava, hyvin tietäen että alastulo ei välttämättä tapahdu telemarkilla. Silti hyppääminen kannattaa.
Ainoa levytys, joka kuvaa tätä prosessia tyydyttävästi, on sir Thomas Beechamin vuoden 1947 klassikkolevytys, joka oli Sibeliuksen itsensä mielestä paras koskaan (hänen elinaikanaan) tehty levytys mistään hänen teoksestaan. Minun on helppo yhtyä tähän autoritatiiviseen näkemykseen ainakin siinä, että Beecham on tämän teoksen ymmärtäjänä suuri yksinäinen, edelleenkin ainoa. Beecham ymmärsi, että musiikki kertoo ympäröivästä maailmasta ja elämästä, tai ainakin kuvaa sitä, ja että tämä elämä on jännittävä prosessi, jossa voi mennä nenilleen, mutta tärkeintä on oma, kirkas käsitys siitä, mistä siinä oikein on kysymys.
Sibeliuksen kutosessa, etenkin sen ekassa osassa ei voi välttää vaikutelmaa eteenpäin kaatumisesta. Se on kuin Michael Perukankaan kuudenkymmenen metrin juoksu, hajoamassa koko ajan käsiin. Siitä huolimatta, se lopulta pysyy kontrollissa. Kutosessa mielenkiintoista on siis sen dialektinen ristiriita dynaamisen nyt-hetken ja kontrollissa pysyvän kokonaisuuden välillä.
Sellainen on elämäkin. Siinä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, eikä kaikki ole joka hetki kontrollissamme. Elämä on sarja kierkegaardilaisia hyppyjä tuntemattomaan: on uskallettava, hyvin tietäen että alastulo ei välttämättä tapahdu telemarkilla. Silti hyppääminen kannattaa.
Ainoa levytys, joka kuvaa tätä prosessia tyydyttävästi, on sir Thomas Beechamin vuoden 1947 klassikkolevytys, joka oli Sibeliuksen itsensä mielestä paras koskaan (hänen elinaikanaan) tehty levytys mistään hänen teoksestaan. Minun on helppo yhtyä tähän autoritatiiviseen näkemykseen ainakin siinä, että Beecham on tämän teoksen ymmärtäjänä suuri yksinäinen, edelleenkin ainoa. Beecham ymmärsi, että musiikki kertoo ympäröivästä maailmasta ja elämästä, tai ainakin kuvaa sitä, ja että tämä elämä on jännittävä prosessi, jossa voi mennä nenilleen, mutta tärkeintä on oma, kirkas käsitys siitä, mistä siinä oikein on kysymys.
13.7.2010
Kahden poissaolevan suurmiehen finaali
Jalkapallon mm-finaalista ei muodostunut kauniin pelin juhlaa, vaikka sinne olivat selvinneet kauniista pelistä tunnettu Espanja ja hyökkäävästä totaalijalkapallosta tunnettu Hollanti. Parhaiten finaali jäikin mieleen kahdesta suurmiehestä, joista toisen mahdollista ilmaantumista palkintojenjakoon odotettiin ja joista toisen vaikutus näkyi kaikessa, mitä kentällä tapahtui. Nämä suurmiehet ovat tietenkin Nelson Mandela ja Johan Cruyff.
Nelson Mandela ei esittelyjä kaipaa. Tämä aikamme suurimpia persoonallisuuksia ja inspiroivimpia esikuvia, joka on nähnyt urheilun rauhan ja tasa-arvon välineenä, ei tullut jakamaan finaalijoukkueille palkintoja, koska hän on jo elämäntyönsä tehnyt. Antaa Mandelan levätä kotonaan rauhassa, varmastikin hän seurasi ottelua sohvaltaan.
Johan Cruyff taas oli enemmän kuin jalkapalloilija. Vaikka Rinus Michels valmensikin 70-luvun Hollantia, joka tunnetaan ehkä historian suurimpana häviäjänä, ollen osapuolena sekä -74 että -78 loppuotteluissa, joukkueen todellinen sielu oli kuitenkin Cruyff. Michelsin Hollanti ja Cruyffin Ajax tunnettiin ns. total voetbolin kehittäjänä, jossa kaikki pelaajat hyökkäsivät ja puolustivat, vaihtaen mielikuvituksellisesti paikkaa tilanteen mukaan. Tyypillinen hollantilaispelaaja - esimerkiksi Cruyff, Rijkaard tai Gullit - pystyy myös pelaamaan käytännössä kaikilla pelipaikoilla.
Jo pelatessaan Ajaxissa hänestä tuli käytännössä joukkueen pelaajavalmentaja, jonka ympärille koko Ajax rakentui, ja myöhemmin, valmentaessaan Ajaxia, hän loi sinne ehkä maailman ihailluimman ja jäljitellyimmän junioriakatemian, jonka tuotteita ovat esimerkiksi Dennis Bergkamp, Patrick Kluivert, Koemanin veljekset, Mark Overmars, Marco van Basten, Clarence Seedorf, Frank Rijkaard, de Boerin veljekset, Edgar Davids ja käytännössä myös Jari Litmanen, puhumattakaan monista jo juniori-ikäisinä Ajaxiin siirtyneistä ulkomaalaispelaajista, kuten Zlatan Ibrahimovicista.
Ajaxin esimerkki on ollut suuntaanäyttävä koko hollantilaisfutikselle: sen pelityylistä on tullut Hollannin tyyli, ja junioriakatemiajärjestelmä satelliittijoukkueineen (kuten Kapkaupungin Ajax) on kopioitu miltei kaikkiin suuriin joukkueisiin.
Cruyffin vaikutus ei kuitenkaan rajoitu Hollantiin. Nyt kun Hollanti on saanut peliinsä annoksen reality checkiä, oikeastaan Espanja oli kahdesta finaalijoukkueesta se, joka ylläpiti paremmin cruyffilaista traditiota. Tämän perinteen siemenet kylvettiin silloin kun Cruyff siirtyi Ajaxista Barcaan, jossa hänestä tuli ensin pelin sielu, sittemmin valmentaja.
90-luvulla Barca oli käytännössä Hollannin maajoukkue, kun siellä pelasivat Overmars, Kluivert, de Boerin veljekset, Boudewijn Zenden, Winston Bogarde, Michael Reiziger, Giovanni van Bronckhorst ja ulkohollantilainen Jari van der Litmanen. Tämän pelityylin kasvatteja on myös esimerkiksi Barcan entinen kapteeni Pep Guardiola, joka valmentaa nykyään Barcaa, ja joka on ollut kentällä esimerkkinä ja mentorina esimerkiksi Xaville ja Iniestalle.
Espanjan maajoukkue rakentuu Barcan pelaajien ympärille ja pelaa paljolti kuin Barca. Sen runkomiehistöön kuuluvat barcalaisista Puyol, Pique, Xavi, Iniesta, Busquets, Pedro ja ensi kaudeksi Barcaan siirtyvä Villa.
Ilman Cruyffia Espanja ei luultavasti olisi voittanut maailmanmestaruutta.
Nelson Mandela ei esittelyjä kaipaa. Tämä aikamme suurimpia persoonallisuuksia ja inspiroivimpia esikuvia, joka on nähnyt urheilun rauhan ja tasa-arvon välineenä, ei tullut jakamaan finaalijoukkueille palkintoja, koska hän on jo elämäntyönsä tehnyt. Antaa Mandelan levätä kotonaan rauhassa, varmastikin hän seurasi ottelua sohvaltaan.
Johan Cruyff taas oli enemmän kuin jalkapalloilija. Vaikka Rinus Michels valmensikin 70-luvun Hollantia, joka tunnetaan ehkä historian suurimpana häviäjänä, ollen osapuolena sekä -74 että -78 loppuotteluissa, joukkueen todellinen sielu oli kuitenkin Cruyff. Michelsin Hollanti ja Cruyffin Ajax tunnettiin ns. total voetbolin kehittäjänä, jossa kaikki pelaajat hyökkäsivät ja puolustivat, vaihtaen mielikuvituksellisesti paikkaa tilanteen mukaan. Tyypillinen hollantilaispelaaja - esimerkiksi Cruyff, Rijkaard tai Gullit - pystyy myös pelaamaan käytännössä kaikilla pelipaikoilla.
Jo pelatessaan Ajaxissa hänestä tuli käytännössä joukkueen pelaajavalmentaja, jonka ympärille koko Ajax rakentui, ja myöhemmin, valmentaessaan Ajaxia, hän loi sinne ehkä maailman ihailluimman ja jäljitellyimmän junioriakatemian, jonka tuotteita ovat esimerkiksi Dennis Bergkamp, Patrick Kluivert, Koemanin veljekset, Mark Overmars, Marco van Basten, Clarence Seedorf, Frank Rijkaard, de Boerin veljekset, Edgar Davids ja käytännössä myös Jari Litmanen, puhumattakaan monista jo juniori-ikäisinä Ajaxiin siirtyneistä ulkomaalaispelaajista, kuten Zlatan Ibrahimovicista.
Ajaxin esimerkki on ollut suuntaanäyttävä koko hollantilaisfutikselle: sen pelityylistä on tullut Hollannin tyyli, ja junioriakatemiajärjestelmä satelliittijoukkueineen (kuten Kapkaupungin Ajax) on kopioitu miltei kaikkiin suuriin joukkueisiin.
Cruyffin vaikutus ei kuitenkaan rajoitu Hollantiin. Nyt kun Hollanti on saanut peliinsä annoksen reality checkiä, oikeastaan Espanja oli kahdesta finaalijoukkueesta se, joka ylläpiti paremmin cruyffilaista traditiota. Tämän perinteen siemenet kylvettiin silloin kun Cruyff siirtyi Ajaxista Barcaan, jossa hänestä tuli ensin pelin sielu, sittemmin valmentaja.
90-luvulla Barca oli käytännössä Hollannin maajoukkue, kun siellä pelasivat Overmars, Kluivert, de Boerin veljekset, Boudewijn Zenden, Winston Bogarde, Michael Reiziger, Giovanni van Bronckhorst ja ulkohollantilainen Jari van der Litmanen. Tämän pelityylin kasvatteja on myös esimerkiksi Barcan entinen kapteeni Pep Guardiola, joka valmentaa nykyään Barcaa, ja joka on ollut kentällä esimerkkinä ja mentorina esimerkiksi Xaville ja Iniestalle.
Espanjan maajoukkue rakentuu Barcan pelaajien ympärille ja pelaa paljolti kuin Barca. Sen runkomiehistöön kuuluvat barcalaisista Puyol, Pique, Xavi, Iniesta, Busquets, Pedro ja ensi kaudeksi Barcaan siirtyvä Villa.
Ilman Cruyffia Espanja ei luultavasti olisi voittanut maailmanmestaruutta.
6.7.2010
Kerjääminen, kaupustelu ja Kokoomus kielletty
Helsingin katukuvaa kansainvälistämässä viime vuosina omalta, joskin kansainvälisessä vertailussa varsin vaatimattomilta osaltaan kerjäävät romanikerjäläiset ovat Helsingin valtuustopuolueista etenkin Kokoomuksen mielestä kaupunkikuvallinen ongelma, häiritsevää saastaa, joista sietää päästä eroon. Aivan samoin kuin Perussuomalaisetkin, he ovat valmiit toivottamaan heidät ei-minnekään, eli ihan minne vain. Pääasia että saadaan pois. He ovat siis vähän niinkuin kaupunkikuvallinen ydinjäte: haudattakoon jonnekin, mutta herra tietää minne. Pääasia, että vaan jonnekin. Hys-pois, kuten on nimetty karkotinainevalmiste, joka estää kissoja merkitsemästä paikkoja kuseskelemalla. Ja kuseskelevathan ihmisetkin, oletettavasti etenkin mustalaiset, heille kun ei edes sallita wc-nimistä sosiaalikeskusta.
Kokoomus luulee olevansa parempien ihmisten Perussuomalaiset. Se on niin suvaitsematon, että se ei vain nimbymäisesti vastusta omille kotikulmilleen tulevia epäsuotuisuuksia, vaan riittää, että nämä koirankakat sattuvat sattumaan vain matkankin varrelle. Meneehän siinä kiireisen työmatkalaisen ärrältä hankittu aamukahvikin väärään kurkkuun tai ainakin menevät aamukahvirahat väärään osoitteeseen. Liukastuukin heihin. Samalla Kokoomus, joka vielä niinä aikoina kun minäkin erehdyin toimimaan Kokoomusnuorissa, on kaivanut sakastistaan sarvikypärän, halutenkin nyt näemmä rajat kiinni. Kansallisen Kokoomuksen Kokoomusnuoret luulivat nimittäin noina päivinä toimivansa Kansainvälisessä Kokoomuksessa.
Ei kukaan tietenkään pidä kerjäämistä hyvänä asiana. Ei se ole kaunista. Kaikkea, mistä ei pidä, ei kuitenkaan voi kieltää. Lista asioista, joista minä esimerkiksi en pidä, on pitkä. Jos minulla olisi valta, kieltäisin mm. seuraavat, koska ne loukkaavat henkilökohtaista esteettistä käsitystäni ja maailmankuvaani:
- klassisen musiikin käytön mainoksissa ja kännyköissä
- yhdyssanavirheet
- Marita Taavitsaisen, Popedan ja J.Karjalaisen musiikin ja Mikko Alatalon kaikkialla
- kolajuomien sekoittamisen viskiin
- autoilun kaupungissa
- puhelinmyynnin ja verkostomarkkinoinnin
- turkistarhauksen
Olin mukana siinä Kokoomusnuorten valtuuskunnassa toukokuussa -91, joka teki historiallisen aloitteen Suomen EU-jäsenyydestä. Nyt jälkikäteen, hyi helvetti, että minua hävettää. Minua yhdisti tähän porukkaan paitsi luulo - vääräksi osoittautunut - että Kokoomuksessa saa naisia, myös halu Suomen kansainvälisen kanssakäymisen helpottamiseen ja länsimielisyyteen, kun Neuvostoliitto kouristeli tuskissaan. Toivoimme ja uskoimme, ehkä naiivistikin, että Suomen EU-jäsenyys antaisi Suomelle turvatakuut, helpottaisi työvoiman ja opiskelijoiden liikkuvuutta, helpottaisi Suomen ulkomaankauppaa, meille sigamageita stibendejä Bolognaan, Sorbonneen tai Bruggeen ja toisi viinin maitokauppoihin.
Romanikerjäläisongelma tulisi ratkaista, totta, mutta siihen ei Helsinki eikä edes Suomi pysty yksin. Olemme siksi mukana kansainvälisissä liittoumissa ettei pieni yksin pärjää. Ja pienen tulee valita kaverinsa oikein. Romanikysymyksen ratkaiseminen ei ole korkealla EU:n agendalla samasta syystä kuin asunnottomuus Helsingin asialistalla - ne muuten ovat itse asiassa paikoitellen synonyymejä - koska eivät penteleet äänestä. EU:n pitäisi velvoittaa Romaniaa (ja Slovakiaa) järjestämään romanien oikeudet kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien ja oman perustuslakinsa mukaan, ja samaten EU:n pitäisi velvoittaa kaikkia jäsenmaitaan tuomitsemaan Romanian tahdottomuus ja impotenssi. Jos kyse on maahan syvälle pesiytyneestä rakenteellisesta ja kulttuurisesta rasismista, se kiellettäköön välittömästi EU:n toimesta, muuten Romania erotettakoon EU:sta. Hankkikoon uusia kavereita vaikka Valko-Venäjältä.
Ei sitäpaitsi ole mitään romanikerjäläisongelmaa. Monella romanilla - jotka sattuvat olemaan ihmisiä, on ongelma. Samaten meillä, siis EU-yhteiskunnilla ja sen asennevammaisilla ja ksenofobisilla kansalaisilla on ongelma. Vakava ongelma, omien asenteidemme kanssa.
Meidän on kuitenkin aivan turha ummistautua hyvänolontunteeseen, ja projisoida "romaniongelma" Romanian kaltaisiin banaanitasavaltoihin, tai siis kurpitsatasavaltoihin. Kurpitsa siksi, että kun Ceausescu kävi tarkastamassa kollektiivitiluksiaan, niissä huono sato salattiin värkkäämällä styroksista kurpitsoita, toivoen vain ettei Toveri erehtyisi maistamaan.
Nimittäin kaltaisessamme "kehittyneessä", "demokraattisessa" ja "tasa-arvoisessa", puhumattakaan "tasapaksussa" yhteiskunnassammekin on ongelma. Jos eivät romanit saa ansiotyötä, eivät he saa käydä kouluakaan rauhassa. Meillä on vakava yhteiskuntarauhaongelma, enkä tarkoita tällä varastelevia, valehtelevia ja raiskaavia kerjäläisryysyläisiä, vaan sitä, että en näe sellaisella yhteiskunnalla olemassaolon oikeutta, jossa sen kansalainen ei voi käydä kouluaan, jos 14-vuotiasta tyttöä ensimmäisestä päivästä alkaen yläasteella alkavat koulun kaksi 19-vuotiasta nahkapäätä systemaattisesti kiusaamaan. Olen ollut itse tätä todistamassa: samassa talossa kanssani asuva tyttö oli harvinaisen kypsästi ja fiksusti ikäisekseen käyttäytyvä ja pojat rinnakkaisluokkalaisiani.
Minulla on kysymys kaikille niille kokoomuslaisille, jotka ovat sitä mieltä, että romanit sietäisivät Timbuktuun, sinne missä pippuri kasvaa tai huitsin Nevadaan: olimmeko me Kokoomusnuoret silloin -91 naiiveja? Ja oliko naiivia laajentaa EU:ta entisiin Varsovan liiton maihin, dollarinkuvat silmissä kun entisestä Neuvostoliiton etupiiristä toivottiin uutta markkina-aluetta, kun näiden maiden sen paremmin taloudellinen tilanne kuin institutionaaliset järjestelytkään eivät täyttäneet EU-standardeja?
Me Kokoomusnuoret olimme - tai ainakin luulimme olevamme - Suomen etu- ja valiojoukkoa, ja meistä joku on päätynyt ministeriksikin asti, ellei aika kultaa muistoja. Muistaakseni kyllä, vaikka tietenkin on hienoa patsastella tähtien säteilemässä lainavalossa. Olimmeko peräti väärässä? Onko Suomea huijattu? Ja jos on, mekö myimme Suomen, me, Kokoomusnuoret? Jos sen teimme, katsokaamme peiliin: teimmekö valtiopetoksen? Tulisiko Suomen erota EU:sta? Tai kannattaisiko esmes aloittaa siitä, että Kokoomus eroaisi hallituksesta?
Valtionhoitajapuolue Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen tulee nyt ryhdistäytyä, ja tehdä miehen työ, ja osoittaa johtajuutta. Onko Kokoomus rasistinen puolue? Keitä kuuluu Kokoomuksen Eurooppaan? Mikä on Kokoomuksen ihmiskäsitys?
Kokoomus luulee olevansa parempien ihmisten Perussuomalaiset. Se on niin suvaitsematon, että se ei vain nimbymäisesti vastusta omille kotikulmilleen tulevia epäsuotuisuuksia, vaan riittää, että nämä koirankakat sattuvat sattumaan vain matkankin varrelle. Meneehän siinä kiireisen työmatkalaisen ärrältä hankittu aamukahvikin väärään kurkkuun tai ainakin menevät aamukahvirahat väärään osoitteeseen. Liukastuukin heihin. Samalla Kokoomus, joka vielä niinä aikoina kun minäkin erehdyin toimimaan Kokoomusnuorissa, on kaivanut sakastistaan sarvikypärän, halutenkin nyt näemmä rajat kiinni. Kansallisen Kokoomuksen Kokoomusnuoret luulivat nimittäin noina päivinä toimivansa Kansainvälisessä Kokoomuksessa.
Ei kukaan tietenkään pidä kerjäämistä hyvänä asiana. Ei se ole kaunista. Kaikkea, mistä ei pidä, ei kuitenkaan voi kieltää. Lista asioista, joista minä esimerkiksi en pidä, on pitkä. Jos minulla olisi valta, kieltäisin mm. seuraavat, koska ne loukkaavat henkilökohtaista esteettistä käsitystäni ja maailmankuvaani:
- klassisen musiikin käytön mainoksissa ja kännyköissä
- yhdyssanavirheet
- Marita Taavitsaisen, Popedan ja J.Karjalaisen musiikin ja Mikko Alatalon kaikkialla
- kolajuomien sekoittamisen viskiin
- autoilun kaupungissa
- puhelinmyynnin ja verkostomarkkinoinnin
- turkistarhauksen
Olin mukana siinä Kokoomusnuorten valtuuskunnassa toukokuussa -91, joka teki historiallisen aloitteen Suomen EU-jäsenyydestä. Nyt jälkikäteen, hyi helvetti, että minua hävettää. Minua yhdisti tähän porukkaan paitsi luulo - vääräksi osoittautunut - että Kokoomuksessa saa naisia, myös halu Suomen kansainvälisen kanssakäymisen helpottamiseen ja länsimielisyyteen, kun Neuvostoliitto kouristeli tuskissaan. Toivoimme ja uskoimme, ehkä naiivistikin, että Suomen EU-jäsenyys antaisi Suomelle turvatakuut, helpottaisi työvoiman ja opiskelijoiden liikkuvuutta, helpottaisi Suomen ulkomaankauppaa, meille sigamageita stibendejä Bolognaan, Sorbonneen tai Bruggeen ja toisi viinin maitokauppoihin.
Romanikerjäläisongelma tulisi ratkaista, totta, mutta siihen ei Helsinki eikä edes Suomi pysty yksin. Olemme siksi mukana kansainvälisissä liittoumissa ettei pieni yksin pärjää. Ja pienen tulee valita kaverinsa oikein. Romanikysymyksen ratkaiseminen ei ole korkealla EU:n agendalla samasta syystä kuin asunnottomuus Helsingin asialistalla - ne muuten ovat itse asiassa paikoitellen synonyymejä - koska eivät penteleet äänestä. EU:n pitäisi velvoittaa Romaniaa (ja Slovakiaa) järjestämään romanien oikeudet kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien ja oman perustuslakinsa mukaan, ja samaten EU:n pitäisi velvoittaa kaikkia jäsenmaitaan tuomitsemaan Romanian tahdottomuus ja impotenssi. Jos kyse on maahan syvälle pesiytyneestä rakenteellisesta ja kulttuurisesta rasismista, se kiellettäköön välittömästi EU:n toimesta, muuten Romania erotettakoon EU:sta. Hankkikoon uusia kavereita vaikka Valko-Venäjältä.
Ei sitäpaitsi ole mitään romanikerjäläisongelmaa. Monella romanilla - jotka sattuvat olemaan ihmisiä, on ongelma. Samaten meillä, siis EU-yhteiskunnilla ja sen asennevammaisilla ja ksenofobisilla kansalaisilla on ongelma. Vakava ongelma, omien asenteidemme kanssa.
Meidän on kuitenkin aivan turha ummistautua hyvänolontunteeseen, ja projisoida "romaniongelma" Romanian kaltaisiin banaanitasavaltoihin, tai siis kurpitsatasavaltoihin. Kurpitsa siksi, että kun Ceausescu kävi tarkastamassa kollektiivitiluksiaan, niissä huono sato salattiin värkkäämällä styroksista kurpitsoita, toivoen vain ettei Toveri erehtyisi maistamaan.
Nimittäin kaltaisessamme "kehittyneessä", "demokraattisessa" ja "tasa-arvoisessa", puhumattakaan "tasapaksussa" yhteiskunnassammekin on ongelma. Jos eivät romanit saa ansiotyötä, eivät he saa käydä kouluakaan rauhassa. Meillä on vakava yhteiskuntarauhaongelma, enkä tarkoita tällä varastelevia, valehtelevia ja raiskaavia kerjäläisryysyläisiä, vaan sitä, että en näe sellaisella yhteiskunnalla olemassaolon oikeutta, jossa sen kansalainen ei voi käydä kouluaan, jos 14-vuotiasta tyttöä ensimmäisestä päivästä alkaen yläasteella alkavat koulun kaksi 19-vuotiasta nahkapäätä systemaattisesti kiusaamaan. Olen ollut itse tätä todistamassa: samassa talossa kanssani asuva tyttö oli harvinaisen kypsästi ja fiksusti ikäisekseen käyttäytyvä ja pojat rinnakkaisluokkalaisiani.
Minulla on kysymys kaikille niille kokoomuslaisille, jotka ovat sitä mieltä, että romanit sietäisivät Timbuktuun, sinne missä pippuri kasvaa tai huitsin Nevadaan: olimmeko me Kokoomusnuoret silloin -91 naiiveja? Ja oliko naiivia laajentaa EU:ta entisiin Varsovan liiton maihin, dollarinkuvat silmissä kun entisestä Neuvostoliiton etupiiristä toivottiin uutta markkina-aluetta, kun näiden maiden sen paremmin taloudellinen tilanne kuin institutionaaliset järjestelytkään eivät täyttäneet EU-standardeja?
Me Kokoomusnuoret olimme - tai ainakin luulimme olevamme - Suomen etu- ja valiojoukkoa, ja meistä joku on päätynyt ministeriksikin asti, ellei aika kultaa muistoja. Muistaakseni kyllä, vaikka tietenkin on hienoa patsastella tähtien säteilemässä lainavalossa. Olimmeko peräti väärässä? Onko Suomea huijattu? Ja jos on, mekö myimme Suomen, me, Kokoomusnuoret? Jos sen teimme, katsokaamme peiliin: teimmekö valtiopetoksen? Tulisiko Suomen erota EU:sta? Tai kannattaisiko esmes aloittaa siitä, että Kokoomus eroaisi hallituksesta?
Valtionhoitajapuolue Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen tulee nyt ryhdistäytyä, ja tehdä miehen työ, ja osoittaa johtajuutta. Onko Kokoomus rasistinen puolue? Keitä kuuluu Kokoomuksen Eurooppaan? Mikä on Kokoomuksen ihmiskäsitys?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)