Saksan Kölniin on perustettu 700 asukkaalle tarkoitettu koealue, jonne muuttava allekirjoittaa sopimuksen, jossa hän sitoutuu autottomuuteen. Tämän pitäisi kuulostaa hyvältä kaltaisestani julkista kaupunkitilaa puolustavasta aktivistista, jolla ei ole ajokorttia ja jonka perheellä ei koskaan ole ollut autoa ja jonka mielestä kaikki voitava pitäisi tehdä paitsi kaupunkitilan saamiseksi kaupunkilaisten käyttöön ja myös kaikki voitava pitäisi tehdä asuntojen hintojen alenemiseksi. Yksi tehokas keino tähän tunnetusti voisi olla se, että Helsingissä myös kantakaupungin uusien asuinalueiden naurettavan väljistä parkkipaikkanormeista joustettaisiin, sillä tämä toimisi myös ohjauskeinona: ei kenenkään, joka luulee tai tietää tarvitsevansa autoa, ole pakko muuttaa esimerkiksi Jätkäsaareen, joka on yhdellä kapealla kannaksella Vironniemessä kiinni oleva niemi.
Mutta, mutta. Tiedän monen kaverini kertomuksesta, että arjen järjestäminen sellaisessakin perheessä, jossa molempien työpaikat ovat Helsingissä tai ylipäätään samassa kaupungissa, voi olla toisinaan haasteellista. Kyllähän aikuinen nyt tietysti sukkuloi työnsä perässä aika luovastikin; tänään juttelin aamubussissa tuntemani naisen kanssa, joka on laskenut suoriutuvansa kotoaan Porvoon keskustasta Eiraan bussi-bussi-ratikka -yhdistelmällä juuri ja juuri tunnissa. Kuvio muuttuu kuitenkin usein heti silloin kun saadaan lapsi, tai tarkemmin siinä vaiheessa kun lapsi pitää laittaa päivähoitoon.
Asuessani Oslossa, poikani kaksi ensimmäistä päivähoitopaikkaa olivat miltei tunnin matkan päässä kotoani, kuitenkin naapurikaupunginosan alueella, joten Oslon päivähoitotoimi voi virallisesti säilyttää kasvonsa ja väittää päivähoitopaikan järjestyneen lakisääteisen välimatkan päästä, vaikka Oslon peruspalvelut tuottavat semi-itsehallinnolliset kaupunginosat ovatkin salmiakkivinoneliön muotoisia, jolloin naapurikaupunginosan etäisimpään kulmaan voi olla lähemmäs kaksikymmentäkin kilometriä. Tällöin päivähoitomatkojen kuskaaminen on puolipäivätyötä, jolloin tullaan niin lähelle rajahyötyteorian käytännön todistamista, että on siinä ja siinä, kannattaako molempien vanhempien käydä töissä.
Löysin itsestäni salakokoomuslaisen, huomatessani puolustelevani niitä aikuisia, jotka tämä Kölnin sopimus asettaisi kohtuuttomaan tilanteeseen. Jos esimerkiksi vain toisellakin vanhemmista vaihtuu työpaikka tai lähipäivähoitopaikka suljetaan vaikka väliaikaisestikin homevaurioiden vuoksi, tällöin edessä olisi pakkomuutto irti omasta kotoa. Lapsi riistettäisiin irti omalta hiekkalaatikolta vain siksi, että autottomuuteen kannustavat porkkanat eivät ole riittäneet vaan on pitänyt ottaa käyttöön keppi.
Kun suositussa Lisää kaupunkia Helsinkiin -facebook-ryhmässä erään keskustelijan todenneen "Eli ruvetaan maksattamaan oman elämän valintoja muilla?", huomasin minussa heräävän vastaväitteen. Eihän siinä, että päiväkoti suljetaan tai työpaikka vaihtuu, ole aina suinkaan kyse omasta valinnasta. Sitäpaitsi yhteiskunnassamme vallitsee konsensus siitä, että sekä työssäkäyntiä että lisääntymistä pidetään tukemisen arvoisina päämäärinä.
Kölnin kokeilusta voi lukea lisää klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
J.K. Onneksi kaikki vaikuttikin vain mätäkuun jutulta. Rakas Facebook-ryhmäni ja minä sen mukana olimme tehneet pikaisia johtopäätöksiä. Eivät sentään asukkaat sitoudu autottomuuteen, vaan siihen, etteivät tuo autoja alueelle vaan sen sijaan he saavat maksaa erikseen parkkipaikasta pysäköintihallissa. Näin autoilusta maksavat vain autoilijat. Hyvä näin. Tästä mallia otettavaksi meille Suomeenkin uusien alueiden suunnitteluun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti