Ajaessani pikkuautoilla 3-vuotiaan poikani kanssa huomasin oikaisevani kun poikani riemuitsi aina tietyn, HTB:ksi nimetyn autonsa "voittavan", että ei, se ei voittanut, se meni katolleen. Ja saman tien olin nipistää itseäni. Mitä väliä sillä muka on?
Väitetään, että voitontahto olisi ihmisessä sisäänrakennettuna. No, en tiedä. Jos minulla sitä koskaan oli, niin isäni, jolla on yleinen luonnonlahjakkuus - tai voitontahto - joka voittaa kaikki mahdolliset pelit sulkapallosta sakkiin ja Afrikan tähteen, on varmaankin tahtomattaan initioinut minut reaalimaailmaan niin että voittamista paljon tärkeämmäksi koen itse prosessin: oppimisen, yrittämisen, seurustelun ja elämykset matkan varrella. Tämän minä haluaisin poikanikin oppivan, ja siitä älähdys. Kyllä hän oppii kilpailua ihan riittävästi sitten myöhemmin.
Poikani oli kuin olikin ihan oikeassa: hän voitti aina. Leikissä ei ole häviäjiä, ja hänelle riitti nähdä että auto tekee näyttävän hypyn radan päätyttyä. Se onkin tärkeintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti