Pidän itseäni kohtalaisen kielellisesti suuntautuna ja jopa kielellisesti kohtalaisen lahjakkaana yksilönä. Kielellinen lahjakkuus on yleistettävissä siinä missä mikä hyvänsä lahjakkuuden laji, kuten esimerkiksi matemaattinen, motorinen, visuaalinen, musikaalinen tai mikä hyvänsä, että jos ihminen kykenee osaamaan (siis oppimaan) yhden kielen hyvin, hän todennäköisemmin oppii myös muita kieliä hyvin, riippumatta siitä ovatko nämä kielet sukua toisilleen vai eivät. Kuitenkin: mitä kielellisesti suuntautuneempi ja kielellisesti lahjakkaampi ihminen on, sitä puutteellisemmaksi hän oman kielellisen ilmaisuarsenaalinsa kokee, etenkin niissä kielissä jotka eivät ole hänen äidinkieliään. Miksi?
Kielellisesti suuntautunut ihminen, joka tykkää sekä käyttää kieltä että ylittää kielen rajoja keksimällä uusia käsitteitä ja yhdistelemällä eri kieliä, eri kielenkäyttötilanteita, tyylilajeja ja rekistereitä, kokee kroonista kielivammaisuuden tunnetta millä tahansa kielellä paitsi omalla äidinkielellään/äidinkielillään (niitä voi olla ihmisellä myös enemmän kuin yksi!) Tosin, äidinkieli tai ainakin ykköskieli riippuu asiayhteydestä. Jos on tottunut esimerkiksi lukemaan kaupunkitutkimusta, jalkapallojournalismia (kyllä, sellaistakin on, uskokaa tai älkää!) tai musiikkijournalismia englanniksi, silloin saattaa kehittyä erikoisalakohtaisia äidinkieliä. Jos minun pitäisi kirjoittaa levyarvosteluja, harkitsisin vakavasti niiden kirjoittamista englanniksi, en suomeksi, koska alan viitekehys on minulla englanninkielinen. Enkä minä englantia sen ihmeellisemmin osaa kuin suurin osa kavereistani.
Sitten on tietysti aihepiirejä, joita ei hallitse millään kielellä. Kerran minulta pyysi Helsingin messukeskuksessa kaksi sähkömiestä jotakin. Ymmärsin lauserakenteesta ja yhdestä kysymyssanasta, että he esittivät minulle suomenkielisen pyynnön.
Mitä kielellisesti lahjakkaampi ja kielellisesti suuntautuneempi (siis, ihminen kokee kielellisen ilmaisun itselleen olennaiseksi ilmaisumuodoksi) ihminen on, sitä suhteellisesti kielitaidottomammaksi hän itsensä siis kokee, vaikka hän mitä todennäköisimmin hallitsee paitsi oman äidinkielensä, myös muita kieliä keskivertoa paremmin.
Kielitaidottomuuden tunnetta lisää vielä se, että tällainen ihminen saattaa olla taipuvainen problematisoimaan käsitteitä, joita käytetään usein itsestäänselvästi. Hän on kuin siivetön varis, joka erehtyy räyhäämään huuhkajalle pitäessään ulkomaailman kielipelejä syynä siivettömyyteensä. Kun oma kieli on itseilmaisun väline, vieraita kieliä osataan käyttää kommunikointiin, ja vain siihen.
Esimerkiksi käyköön jälleen toimihenkilön käsite. Sanallisesta ilmaisusta tykkäävä ihminen tapaa myös ajatella paljolti kielikuvilla, ja hänellä sakkaa kiinni kun hän ei pääse jonkun käsitteen ytimeen.
Kielellisellä ihmisellä sanat edeltävät usein toimintaa, ja silloin kun ei ymmärretä sanoja itselle riittävästi, saattaa toiminta tyssätä kuten sillä entisellä ihmisellä, jolle lääkäri oli määrännyt ainoaksi parannuskeinoksi hedelmäinsyöntiä. Kun hänelle tuotiin omenoita, banaaneita, appelsiineja, ties mitä pomeloita, hän kuoli nälkään koska hän ei saanut hedelmiä.
Käsitteiden olemus on kuin hedelmienkin. Ken niiden määrittely-yritykset ottaa vakavasti, om tuomittu elämän mittaiseen amok-juoksuun. Joka on enimmäkseen aika hauska matka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti